Eipä tässä nyt ole muitakaan paikkoja purkautua, joten kirjoitan tänne.
Avioliittoa yli 15 vuotta takana, lapsia on useampi, vaimo joka rakastaa palavasti ja tunteet vahvat, lapset kasvaneet vahvoiksi ja itsevarmoiksi, kunnioittavat ja osaavat kertoa tunteistaan ja keskustella asioista. Kun katson elämää ympärilläni, olen onnistunut.
Rakastan perhettäni, sukuani, ystäviäni, mutta parisuhteessa en tunne mitään muuta kuin perustunteita. Tiedän mitä on tuntea jotain toista kohtaan ja olla lähellä, kuin maailma rakentuisi kahden ihmisen ympärille, ja se hehkuu lämpöä - sitä minulla ei ole, vaimollani on.
Ongelma alkoi hyvin alussa, pelkäsin ja olin peloissani kun tiesin olevani altavastaaja kokeneempaa kumppanin kanssa, en ollut suostunut etenemään suhteissa pidemmälle, jos sille ei ollut perustusta rakentaa jotain yhteistä ja kestävää, halusin myös säästää itseni toiselle, jotta voisin olla vain hänen, en kenenkään muun.
Peloistani huolimatta olin kiinnostunut ja kumppanini viehätti, oli ajatuksia ja keskustelu rakentavaa, sekä tulevaisuus rakentui samoille linjoille. Pelkoni alkoi helpottaa ja aloin tuntea jotain, kihlauduimme ja aloimme rakentaa tulevaisuutta parisuhteellemme avioliittoa ja lapsiamme myötä. noin paria kuukautta ennen häitä. Keskustelimme tunteista ja kuulin että vaimoni ei tuntenut minua kohtaan sitä mitä hän oli jotain muuta kohtaan tuntenut, mutta hän oli päättänyt luopua vanhasta elämästä ja rakentaa jotain muuta, ja näki että minä olin valmis rakentamaan uutta elämää turvalliselle ja rakkaudellisille pohjalle... ja niin olin....
Se mitä tunsin... kuoli.... tiesin että vaihtoehdot oli vähäiset, joko hylkään hänet tuskaan ja kipuun, revin kaiken toivon tulevasta ja annan pimeyden langeta. Ja pakenen itse omaa elämää rakentamaan. En ole koskaan halunnut satuttaa ketään, ja nyt olen kärsinyt kauan. Rakensin valheista tunteille korvikkeen, joka toimi 10 vuotta... ja se murtui täysin... tapasin jonkun joka repi valheet rikki, mutta todellisuus oli silti mitä oli. en pettänyt enkä satuttanut ketään... mutta sydämeni oli haljeta, olen tukenut ja toivottanut hänelle joka nosti tunteeni esiin rikkomalla valheet, hyvää elämää. Mutta kyyneleet virtaa päivittäin, ja joskus niiden salaaminen on vaikeaa. 4 vuotta olen tuskaa ja itkua kuljettanut, ja onni ja ilo joka on ympärilläni, on hieno asia - haluaisin vain että elämäni sammuisi hyvässä tahdossa ja rakkaudessa, jotta saisin edes kuolla pois tästä tuskasta ja kaikki saisi elää elämäänsä eteenpäin.
En tiedä mitä tehdä ja kauanko jaksan hengittää, vaikka voimani ovat vahvat, sisältä olen kuihtunut autiomaa joka tekee kuolemaa.
Avioliittoa yli 15 vuotta takana, lapsia on useampi, vaimo joka rakastaa palavasti ja tunteet vahvat, lapset kasvaneet vahvoiksi ja itsevarmoiksi, kunnioittavat ja osaavat kertoa tunteistaan ja keskustella asioista. Kun katson elämää ympärilläni, olen onnistunut.
Rakastan perhettäni, sukuani, ystäviäni, mutta parisuhteessa en tunne mitään muuta kuin perustunteita. Tiedän mitä on tuntea jotain toista kohtaan ja olla lähellä, kuin maailma rakentuisi kahden ihmisen ympärille, ja se hehkuu lämpöä - sitä minulla ei ole, vaimollani on.
Ongelma alkoi hyvin alussa, pelkäsin ja olin peloissani kun tiesin olevani altavastaaja kokeneempaa kumppanin kanssa, en ollut suostunut etenemään suhteissa pidemmälle, jos sille ei ollut perustusta rakentaa jotain yhteistä ja kestävää, halusin myös säästää itseni toiselle, jotta voisin olla vain hänen, en kenenkään muun.
Peloistani huolimatta olin kiinnostunut ja kumppanini viehätti, oli ajatuksia ja keskustelu rakentavaa, sekä tulevaisuus rakentui samoille linjoille. Pelkoni alkoi helpottaa ja aloin tuntea jotain, kihlauduimme ja aloimme rakentaa tulevaisuutta parisuhteellemme avioliittoa ja lapsiamme myötä. noin paria kuukautta ennen häitä. Keskustelimme tunteista ja kuulin että vaimoni ei tuntenut minua kohtaan sitä mitä hän oli jotain muuta kohtaan tuntenut, mutta hän oli päättänyt luopua vanhasta elämästä ja rakentaa jotain muuta, ja näki että minä olin valmis rakentamaan uutta elämää turvalliselle ja rakkaudellisille pohjalle... ja niin olin....
Se mitä tunsin... kuoli.... tiesin että vaihtoehdot oli vähäiset, joko hylkään hänet tuskaan ja kipuun, revin kaiken toivon tulevasta ja annan pimeyden langeta. Ja pakenen itse omaa elämää rakentamaan. En ole koskaan halunnut satuttaa ketään, ja nyt olen kärsinyt kauan. Rakensin valheista tunteille korvikkeen, joka toimi 10 vuotta... ja se murtui täysin... tapasin jonkun joka repi valheet rikki, mutta todellisuus oli silti mitä oli. en pettänyt enkä satuttanut ketään... mutta sydämeni oli haljeta, olen tukenut ja toivottanut hänelle joka nosti tunteeni esiin rikkomalla valheet, hyvää elämää. Mutta kyyneleet virtaa päivittäin, ja joskus niiden salaaminen on vaikeaa. 4 vuotta olen tuskaa ja itkua kuljettanut, ja onni ja ilo joka on ympärilläni, on hieno asia - haluaisin vain että elämäni sammuisi hyvässä tahdossa ja rakkaudessa, jotta saisin edes kuolla pois tästä tuskasta ja kaikki saisi elää elämäänsä eteenpäin.
En tiedä mitä tehdä ja kauanko jaksan hengittää, vaikka voimani ovat vahvat, sisältä olen kuihtunut autiomaa joka tekee kuolemaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.