Mulla oli aikoinaan järjetön ikävä, vieläkin, muttei niin polttavana enää. Ikävä on pysynyt, välillä sitä joku lievittänyt, auttanut kestämään. En enää edes tiedä mitä ikävöin. Ehkä mielenrauhaa. Mieluummin kaksin, mutta jos sitä ei ole minulle tarkoitettu, sitten yksin. Uskon rakkauteen, mutta en enää omalle kohdalleni. Mulla oli jo kaksi isoa ja monta ohimenevämpää. Olkoon niin. On vielä omituinen tunne yhteensattumien vuoksi, mutta eiköhän sekin tuosta laimene. Mutta ikävän olen hyväksynyt osaksi itseäni, eikä se enää henkilöidy juurikaan kehenkään.
" elämemme tarkoitus lienee murheen karkoitus "
13+20
2117
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika monella vissiin.
Mä koen nyt että en halua mitään enkä ketään.
Mitäs sanot siihen kun mulla on Narsisti akka?
Kyttää ja kyylää 24/7 eikä jätä rauhaan.