Masennusta on nyt kestänyt vuosia. Ammoin tapasin ihmisen, joka sanoi, ettei häntä enää edes vituta. Ihmettelin, että mikä vika siinä sitten on. Nyt tajuan. Ensin olin aivan turta. Millään ei ollut mitään väliä. En tuntenut mitään. En välittänyt mistään. Jotenkin se turtanaoleminenkin on nyt lakannut. Elän syvällä omassa maailmassani, sivullisille olen kuin kone, joka nousee aamupäivällä, vastaa kun puhutaan, raahautuu välillä nettiin kirjoittelemaan ja painuu sitten nukkumaan. Ihmiset luulevat että vointini on parantunut, kun en enää valita tai synkistele. Mutta ei se ole. Valittaminen ja synkistely oli vielä turtanaoloa edeltävää aikaa. Epätoivoista takertumista siihen, että joku kuulisi, ottaisiva vakavasti ja auttaisi. Tarvetta jakaa oma tilanne.
Se oli turhaa. Läheisetkään eivät voi auttaa. Valittaminen on turhaa. Totta on vain tyhjyys ja päässä vellovat ajatukset. Mitään voimia minkään käytännöllisen tekemiseen ei ole. Turha antaa hyviä neuvoja, sillä hädin tuskin jaksan kävellä kauppaan asti. Sittenkin sattuu jalkoihin niin että pitää levätä.
On vielä yksi asia... oikea asia, tämän maailman asia. Se on viha, tosin voimaton sellainen. Perkele. Mä voin tappaa itseni, kunhan jaksan. Mutta olkaa te paremmat reiluja ja tappakaa toisenne mahdollisimman pian.
Se oli turhaa. Läheisetkään eivät voi auttaa. Valittaminen on turhaa. Totta on vain tyhjyys ja päässä vellovat ajatukset. Mitään voimia minkään käytännöllisen tekemiseen ei ole. Turha antaa hyviä neuvoja, sillä hädin tuskin jaksan kävellä kauppaan asti. Sittenkin sattuu jalkoihin niin että pitää levätä.
On vielä yksi asia... oikea asia, tämän maailman asia. Se on viha, tosin voimaton sellainen. Perkele. Mä voin tappaa itseni, kunhan jaksan. Mutta olkaa te paremmat reiluja ja tappakaa toisenne mahdollisimman pian.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ala alkaa liikkumaan jotain, sulla vissiin kroppa tukossa, kun kävelystä tulee kipeät jalat ja mieli tukossa vaikka ajatuksesi on päässä.
Näyttäs olevan normaalia, sulla ei ole vikaa!
Menet ulos kävelemään, sydän piristyy ja mieli kohenee. Kun mulla on vaikeeta, menen ulos värkkämään jotain, en takuulla ala istuskelemaan.
Harrastat jotain jossa hiki lentää silloin koko kroppa piristyy kummasti, veri kulkee paremmin ja ihmisen koko ruumis voi hyvin paremmin.
Tunnustan minulla ei ole masennusta mutta minulla on kokemusta siitä liikkumisesta, ei mitään negatiivista.
Tän tästä sitten sai. Patenttiratkaisuja tarjotaan tietämättä asiasta mitään. Hyvässä tarkoituksessa - kiitos siitä - pyyhkäistään ongelmat maton alle. Koitahan ymmärtää, että kun elämä on potkinut päähän niin, ettei mitään pahempaa enää ole edessä, lenkillelähtö ei tosiaan vaikuta... miltään.
Kyllä kai minä tiedän että olen tukossa kaikin puolin. Sitä koitin selventää. Mutta usko huviksesi, että siitä kun liikunta tuotti iloa on aikaa vuosia. Ja jos jostain syystä se alkaisi niin tehdä jälleen, siihen menee taas kauan. Hyvin kauan. Niin kauan, ettet edes usko.
Samaa luulee meikäläisenkin läheiset, että olisin kuin uusi mies sairaalahoidon jäljiltä. Tosiasiassa samaa synkkää kehää ajatukseni yhä kiertävät, kun ennen pakkohoitoon joutumistakin.
Minulla on kyllä avohoitopaikka missä muodon vuoksi käyn ja uskottelen kaiken olevan kunnossa.
En jaksanut mennä edes avohoitopaikkaani. Mää on kyllä yks paska taatana sentään. Nyt kaikki tietää, että mulla ei olekkaan ehkä kaikki kunnossa prkele. No onneks tää nettilässytys helpottaa vähäsen.
typerää mun vastata tuohon, kun ei ole mitään uutta sanottavaa. On vaan paljon samoja tuntemuksia.
Usein ajattelen, että tämä olotila on pahempi nyt vain tämän tietyn ajan. Mutta eipä se ole muuttunut vaikka jokin ympärilläsi olisi muuttunut vähänkin.
Ehkä tämä on vain osa elämänkatsomusta. Ehkä tämä omalla kohdalla ei tästä mihinkään muutu. Tällä menolla hauta on se paikka josta itsensä pian löytää...
Pahinta on se, ettei saa itseään motivoiduksi tekemään mitään järkevää. Suurimman osan aikaa kun mikään ei oikein kiinnosta.
Mutta ajoittain kuitenkin tulee pieniä innostumisen hetkiä. Voisi koettaa elää jotenkin toisin, kuten ihmiset joita joskus ihailee.
Tuleeko sulle enää edes tuollaisia pieniä innostumisen puuskia? Melkein kuin tietäisi, että asiat muuttuu paremmiksi vielä, kun vain yrittää kehittää itteensä toisenlaiseksi? ...
Aloitin uuden keskustelun mutta kirjoitan silti tähän saman. Et ole ainoa.
Mulle on kohta kaksi vuotta etsitty lääkkeitä masennukseen. Olen välillä käynyt terapiassa ja välillä ollut sairaalahoidossa. Tuntuu että mikään ei auta kuin hetkellisesti. Aina kun tuntuu paremmalta niin kohta tulee takapakkia.
Psykiatrilla käyn kerran kuukaudessa, vaihdetaan pari sanaa ja ehkä vaihdetaan lääkitys ja odotellaan kuukausi. Välillä ahdistaa niin paljon että pitää syödä rauhottavia kolminkertainen annos. En halua elää tällaista elämää. Mulla on opiskelut joista ei tule mitään kun en jaksa lukea. Vaikea uskoa että psykiatriasta enää löydetään mitään apua mun ongelmiin. Olo on todella niin sietämätön että haluan kuolla. Jos mun loppuelämä on tätä samaa, en todellakaan aio elää sitä enää pitkään.
Pahimpina aikoina olen rukoillut Jumalaa, jos se vaikka olisi olemassa. Ei mitään apua. Ulospäin näytän terveeltä eikä lääkärit ja psykologi usko että voin niin huonosti. Sisäinen tuska käy silti aivan sietämättömäksi. En jaksa hymyillä enkä osaa enää nauraa. Olen täysin ilmeetön. Mikään ei tunnu miltään - kaikki elämänilo on kadonnut aikoja sitten. Ainoa asia mitä lääkkeistä olen saanut, on se että en jaksa käydä riehumaan ja huutamaan vaikka jatkuvasti tekisi mieli. Kuka haluaa elää tällaista elämää ? En minä ainakaan.
Samat täällä,lääkkeitä syönyt noin kolme vuotta.Jotenkin tuntuu niin "yhdentekevältä" kaikki,mikään ei oikein innosta ...samaa tasasta vaan.Ulospäin voi kaikki näyttää ok,mutta ei vaan ole.Aina väsyttääja on ehkä "apaattinen"olo tosiaan ei jaksa riehua.Mistähän sais sen "normaalin"elämän,tiedättekö???