Olen kaikkiaan varsin normaali nuori neiti, jolla on kuitenkin kummallinen taipumus pohtia asioita ehkä hieman turhankin tarkasti ja itsekriittisesti, joten tässä sitä nyt ollaan; kirjoittamassa jollekin keskustelupalstalle asioista, joita ole tässä miettinyt.
En oikein osaa pukea tätä mun ns. ongelmaa sanoiksi, mutta yritän nyt kuitenkin parhaani. Toivottavasti edes joku vaivautuu lukemaan, ja kenties auttamaankin. Kuten aiemmin mainitsin, olen suhteellisen normaali; mitä nyt olen hurahtanut Nälkäpeliin, aforismeihin ja kirjoittamiseen. Pärjään loistavasti koulussa (keskiarvoni on 9.8), mutta jostain syystä minusta aina tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä, etten vastaa ihmisten odotuksia.
Harrastan jalkapalloa, olen harrastanut sitä reilusti yli puolet elämästäni. Vasta viime vuonna kuitenkin siirryin tavoitteellisesti harjoittelevaan kilpajoukkueseen pikkukylän harrastejoukkueesta. Tuo joukkueenvaihto oli kaikkea muuta kun helppo; en ole koskaan ollut mitenkään loistava luomaan uusia ystävyyssuhteita, ja nyt se oli erityisen vaikeaa, koska muut tytöt olivat pelanneet pitkään yhdessä. Tunsin, ja tunnen vieläkin, oloni vähempiarvoiseksi, pelkään, että he näkevät minut vastenmielisenä ja jotenkin erilaisena.
Harjoituksiin meneminen on vielä nykyäänkin epämiellyttävää, koska tunnen oloni rehellisesti sanottuna huonoksi, hyperhuonoksi, vaikka valmentajat kehuvatkin ja sanovat, että voin päästä miten pitkälle tahansa. En vain osaa ottaa vastaan positiivista palautetta, ajattelen, että he sanovat sen vain, koska eivät tahdo pahoittaa mieltäni. Sama juttu koulujutuissa. Enkä siis sano, että kritiikin vastaanottaminen olisi jotenkin helppoa, ei sekään vaivatonta ole.
Koska pelkään epäonnistumista, en edes uskalla unelmoida. Minulla ei ole hajuakaan minkä ammatin tahtoisin, koska minusta tuntuu etten ole mihinkään tarpeeksi hyvä. Jokaisessa ammatissa on asia, jossa koen olevani hyvä mutta myös asia, jossa koen olevani liian huono, vaikken todellisuudessa olisikaan. Minusta tuntuu, etten kelpaa tällaisena. Ystäviä minulla on runsaasti ja rakastan heitä, samoin kun perhettäni, mutta padon asiat mieluummin sisälleni kun puhun niistä. Nytpä kysynkin teiltä, onko tässä kyse huonosta itseluottamuksesta ja mitä voisin tehdä parantaakseni sitä? Tämän ongelman takia harrastuksestani on tullut todella epämiellyttävä, enkä todellakaan tiedä, mitä tehdä. Apua.
En oikein osaa pukea tätä mun ns. ongelmaa sanoiksi, mutta yritän nyt kuitenkin parhaani. Toivottavasti edes joku vaivautuu lukemaan, ja kenties auttamaankin. Kuten aiemmin mainitsin, olen suhteellisen normaali; mitä nyt olen hurahtanut Nälkäpeliin, aforismeihin ja kirjoittamiseen. Pärjään loistavasti koulussa (keskiarvoni on 9.8), mutta jostain syystä minusta aina tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä, etten vastaa ihmisten odotuksia.
Harrastan jalkapalloa, olen harrastanut sitä reilusti yli puolet elämästäni. Vasta viime vuonna kuitenkin siirryin tavoitteellisesti harjoittelevaan kilpajoukkueseen pikkukylän harrastejoukkueesta. Tuo joukkueenvaihto oli kaikkea muuta kun helppo; en ole koskaan ollut mitenkään loistava luomaan uusia ystävyyssuhteita, ja nyt se oli erityisen vaikeaa, koska muut tytöt olivat pelanneet pitkään yhdessä. Tunsin, ja tunnen vieläkin, oloni vähempiarvoiseksi, pelkään, että he näkevät minut vastenmielisenä ja jotenkin erilaisena.
Harjoituksiin meneminen on vielä nykyäänkin epämiellyttävää, koska tunnen oloni rehellisesti sanottuna huonoksi, hyperhuonoksi, vaikka valmentajat kehuvatkin ja sanovat, että voin päästä miten pitkälle tahansa. En vain osaa ottaa vastaan positiivista palautetta, ajattelen, että he sanovat sen vain, koska eivät tahdo pahoittaa mieltäni. Sama juttu koulujutuissa. Enkä siis sano, että kritiikin vastaanottaminen olisi jotenkin helppoa, ei sekään vaivatonta ole.
Koska pelkään epäonnistumista, en edes uskalla unelmoida. Minulla ei ole hajuakaan minkä ammatin tahtoisin, koska minusta tuntuu etten ole mihinkään tarpeeksi hyvä. Jokaisessa ammatissa on asia, jossa koen olevani hyvä mutta myös asia, jossa koen olevani liian huono, vaikken todellisuudessa olisikaan. Minusta tuntuu, etten kelpaa tällaisena. Ystäviä minulla on runsaasti ja rakastan heitä, samoin kun perhettäni, mutta padon asiat mieluummin sisälleni kun puhun niistä. Nytpä kysynkin teiltä, onko tässä kyse huonosta itseluottamuksesta ja mitä voisin tehdä parantaakseni sitä? Tämän ongelman takia harrastuksestani on tullut todella epämiellyttävä, enkä todellakaan tiedä, mitä tehdä. Apua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Varmaan tuo todistuskin on siksi noin hyvä, että et voi hyväksyä itsellesi alempaa. En tarkoita että on huono juttu jos todistus on huippuarvosanainen. Kuitenkin paljon alemmillakin arvosamoilla pärjäisi.
Onko sinulla tunne, että sinun pitää jotenkin lunastaa paikkasi elämässä ja sinua ei hyväksytä vai että olet se persoona mikä olet ilman että tekisit ja olisit ensin joain. Ehkä sinut on huomattu silloin kun onnistut, olet kiltti ja mukautuva. Onko sintu torjuttu silloin kun et ole onnistunut tai jätetty ilman huomiota kun olet ollut tavallinen nuori tai perheessä.
Yrität kai kontrolloida pärjäämällä maailmaasi ja pitää kasassa.