Riittämättömyyden tunne!

Tervetuloa suorittajien kerhoon, meitä on varmasti paljon. Mitään ei kannata tehdä hyvin, kun kaiken voi tehdä varmasti paremminkin.

Tajusin päivänä eräänä, että lähes neli-vuotias lapseni ei ole vielä päivääkään ollut kanssani terveenä kotona ihan koko päivää. Siis tämän tajusin, kun yksi päivä meinasi peruuntuneen menon takia supistua pelkäksi kotipihassa pyöriskelyksi ja sisällä olemiseksi. Eli virikettä, virikettä ja virikettä. Iski paniikki illan suussa; perhana, näin kurjaa elämää en halua lapselle, että vain kotona ollaan oltu koko päivä ja aloin miettiä milloinkas viimeksi ollaankaan oltu. No joo, ehkä ensimmäiset viikot. Muttei oltu sitäkään päivää, vaan pakkasin reput ja taskulamppujen valossa nuotiolle suunnistettiin eväsretkelle.

Isänsä kanssa on kotona monestikin koko päivän, kun olen töissä. Isänsä kanssa suostuu myös leikkimään yksin; minulta odottaa koko ajan toiminnan ohjaamista. Pidän lähes maanisesti kiinni kirjoittamattomasta kasvatustavoite ohjelmastani, päiviin pitää kuulua motorista haastetta, itsetunnon vahvistamista (teetän tehtäviä joissa onnistuu, jotta pääsen kehumaan), akateemisia taitoja edistäviä harjoitteita (tehtäviä, joissa lasku ja lukemisen alkeistaidot kehittyvät), omatoimisuustaitojen kehittymistä, sosiaalisten tilanteiden mallittamista, hellyyden hetkiä ja tietenkin ympäröivästä maailmasta uusien asioiden bongailua. Ja se ulkoilu, no en ehkä ihan minuutin tarkkuudella, mutta noin kymmenen minuutin tarkkuudella pidän huolta siitä, että vähintään se neljä tuntia päivästä vietetään ulkona, toissa iltana paikattiin ennen yövuorooni tuloa kiireellä puuttuvaa varttituntia, eli puin lapselle vielä vaatteet päälle kun oli kotona olo aikaa itsellä vajaa puolituntia, sen takia että vartti keretttiin vielä ulkona olla, jotta neljä tuntia ei jäänyt vajaaksi kun maksimissaan muutamia minuutteja... Ja iltaisin aina käydään läpi, keskustellaan päivästä; siinä minä kertaan jopa lapselle niitä päivän mittan opittuja asioita; muistatkos kun tänään uimahallissa se tyttö kaatui ja alkoi itkemään; miksiköhän se itki ja mitä olisit voinut tehdä jotta tytölle olisi tullut parempi mieli... säälittävää, kun nämä asiat ollaan varmasti käyty läpi jo silloin paikanpäällä uimahallissa... Siis tämä on hirvittävää suorittamista, mutta joo, mitään ei voi tehdä puolivillaisesti, ei kuulu luonteeseeni, mutta voin sanoa suoraan, että toista lasta en koskaan kyllä enää jaksaisi, niin rankkaa on ollut tämän yhden kanssa jo...

Silti näistä keskusteluista mieleen on tullut, että pyllyä en ole vielä vaatinut tai edes ajatellut itsenäisesti alkaa opettamaan pyyhkimään. Minun tavoiteohjelmassani on ollut siis vessakasvatuksen menevä aukko, miten ihmeessä sellainen on päässyt tapahtumaan? Se varmaan nyt lisätään omatoimisuutaitojen harjaannuttamis listalle. Toki sekään ei taaskaan ole minulle niin helppoa, vaan minähän luonnollisestikin alan vasta henkisesti valmistelemaan lasta asiaan ja varsinainen opetus alkaa vasta kun lapsi sanoo sen odotetun lauseen "minäkin haluan oppia itse pyyhkimään"... Eli niin, asioiden oppimisessakin edetään tiettyyn tahtiin; ensin herätetään motivaatio, sitten vasta opetellaan itse temppu... Ja kaikki voisi olla niin paljon helpompaa kun vähän löysäisi... Ja ei kenenkään tarvitse olla mielenterveydestänikään huolissaan; tällein olen tähän asti koko elämäni vetänyt ja vielä ei ole viirannut, yhtä tiukalla suorittamisella se oma rentoutuminenkin hoituu, sitäkään ei tarvitse tehdä hyvin kun senkin voi tehdä paremmin...

Niin, en minä tiedäkään onko meitä niin paljoa...

Mihin sä et riitä? Miksi sun pitää riittää? Kerjäätkö sääliä ja pai pai.. sanoja?

Minä olen neljän lapen äiti ollut ja olen yhä, kun lapet oli pieniä, en ikinä miettinyt riitänlö ja miksi en pysty...kaikkeen.
Miksi pitäisi? Eihän se äiti ole ihme nainen, joka pystyy vaikka lentämään.

Meill onneksi riitin jokaiselle sellaisena kuin olin, jos en riittäänyt niin sitten en, siitä en ottanut paineita. Elimme vaan sillälailla kun elämä meitä kuljetti. Ja hyvin on kuljettanut.