Mistä kertoo se, että saan jonkinlaista tyydytystä kun maailmalla tapahtuu jotain kauheaa ja dramaattista? Välillä kun herään aamulla ja avaan uutissivut, niin toivon että jossain päin maailmaa olisi tapahtunut jokin suuronnettomuus, luonnonmullistus tai jokin muu traaginen tapahtuma. Haluan selventää, että en kuitenkaan ole epäempaattinen ihminen. Oikeastaan juuri päinvastoin, en kestä lainkaan nähdä kärsimystä ympärilläni. Kun luen jotain kammottavia uutisia, niin tunne on aika ristiriitainen. Varsinkin jos jokin uutinen on oikein yksityiskohtainen, niin silloin saattaa empatia voittaa ja alan tuntea inhoa, jolloin hommasta katoaa se mukava jännitys.
En tiedä saako media sitten tapahtumat näyttämään niin jännittäviltä, vai onko kyse siitä että suuret tragediat pysäyttävät tylsän, paikallaan junnaavan arjen. Välillä toivon jotain niin suurta katastrofia, että se pysäyttäisi kaikki maailman ihmiset edes hetkeksi miettimään elämää ja sen merkitystä. Olenko aivan hullu vai onko tämmöiset ajatukset yleisiäkin?
En tiedä saako media sitten tapahtumat näyttämään niin jännittäviltä, vai onko kyse siitä että suuret tragediat pysäyttävät tylsän, paikallaan junnaavan arjen. Välillä toivon jotain niin suurta katastrofia, että se pysäyttäisi kaikki maailman ihmiset edes hetkeksi miettimään elämää ja sen merkitystä. Olenko aivan hullu vai onko tämmöiset ajatukset yleisiäkin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Nekrofiilinen ihminen pitää negatiivisista asioista puhumisesta ja niiden ajattelemisesta. Lue relevantti kohta teoksesta "Anatomy of human destructiveness".
Mulla on myös samantapaisia ajatuksia ja tunnen myös yhden jolla myös. Toivoisin just jotain WTC:n kaltaista isoa juttua, josta riittäisi paljon myös spekulointia.
Mustakin tuntuu jotenkin sitä paremmalle, mitä hurjempia asioita tapahtuu. Massamurha on hienompi, kun mahdollisimman moni kuolee. Yleensä olen pettynyt, jos murhaaja itse kuolee. Sarjamurhaajia voisi myös olla liikkeellä enemmänkin. Ihmisen pahuus ja raakuus kiehtoo minua. Ihailen rikollisia, joita ei millään saada kiinni. En silti halua olla missään tekemisissä heidän kanssa.
Luulen että sellainen on yleisempää kuin uskalletaan myöntää. Miksi muuten väkivaltaviihde olisi niin suosittua?
Minullakin on tämä piirre. Olen vuosien varrella miettinyt sen syytä aika paljon. Haluan tunnustaa sen, mutta pidän sitä joskus ongelmallisena moraalisesti.
Olennaista kuitenkin on, että jos saisin valita, siis jos minulla oikeasti olisi jonkinlainen yliluonnollinen kyky ja valta päättää, tapahtuuko vaikka jokin massamurha vai ei, päättäisin ilman epäröintiä, ettei sitä tapahtuisi. Eli suhtautumiseni on, että kun tuollaisia katastrofeja ja kohahduttavia rikoksia kerran joka tapauksessa tapahtuu, niin voin saman tien viihtyä niiden uutisointia seuratessani.
Suuret katastrofit, luonnonmullistukset ja massamurhat synnyttävät minussa voimakkaita tunteita, jotka kuitenkaan eivät ole henkilökohtaisesti minuun tai läheisiini liittyviä. Pystyn siis kokemaan näitä tunteita etäisesti, ollen itse turvassa, pystyen välillä unohtamaan tapahtuman kokonaan omia asioitani hoitaakseni ja sitten taas palaamaan sen äärelle. Kaipa voimakkaiden tunteiden kokemisessa on jotain "puhdistavaa", ja tuntemattomille ihmisille tapahtuvien onnettomuuksien seuraaminen mahdollistaa tämän puhdistuksen turvallisesti.
Haluan ymmärtää ja oppia ihmisyydestä mahdollisimman paljon. Psykologia kiehtoo minua. Seuraan massamurhaaja- ja sarjamurhaajauutisointia ja dokumentteja heistä laajentaakseni tietämystäni ja ymmärrystäni ihmismielestä. Viihdyn itseäni kiinnostavien asioiden äärellä, tietenkin. Eivätkö kaikki? Minua vain sattuu kiinnostamaan mm. psykopatologia.
Massa- ja sarjamurhatapauksissa minua kiinnostaa myös oikeudenmukaisuusnäkökulma. Minulla on vahva oikeudentaju. Kohahduttavat massamurhatapaukset ovat minulle symbolisia ja emotionaalisia oikeudentoteutumia joskus.
Esim. jos rankasti koulukiusattu nuori oletettavasti ampuu kiusaajansa, saan siitä moraalisen tyydytyksen, mutta huom.: vain symbolisesti. Kostaminen on oikeasti väärin eikä kiusaamisesta kuulu saada kuolemanrangaistusta. Rakennan traagisesta tapahtumasta mielessäni symbolisen tarinan, jossa koulukiusaaja joutuu maksamaan teostaan karmaisevalla tavalla, ja tarinan lopussa kysytään jokaiselta koulukiusaajalta: "kannattiko kiusata?" Tämä kuvitteellinen tapahtumasarja synnyttää minussa taas niitä puhdistavia tunteita. Ymmärrän silti koko ajan, että symbolinen tarina on oma luomukseni.