Kristillisyys on vapautta. “Vapauteen Kristus vapautti meidät.” Tätä on ihmisen, joka luonnostaan on synnin, lain, Jumalan vihan, tuomion ja kuoleman orja, vaikea käsittää.
Kristuksen tuoma vapaus on ennen kaikkea vapautta syyttävistä synneistä ja niiden kahleista.
Missä vielä tänäkin päivänä palaa tai alkaa palaa uskon liekki, siihen, että minun syntini ovat anteeksi Jeesuksen pyhässä veressä, siellä koetaan vapaus. Ihminen siirtyy silloin kuin pimeästä, ristikkoikkunaisesta vankikopista Jumalan kirkkaaseen päivään. [...]
[...] Jos ei ole helppoa heränneen ihmisen käsittää vapautta Kristuksessa, ei se ole aina helppoa edes uskovallekaan. Ei tarvittu vanhassa Galatiassakaan muuta, kuin että sinne saapui muutamia lain opettajia, jotka alkoivat neuvoa ihmistekoihin, ja oitis muutamat, jotka tosin olivat “Hengessä aloittaneet”, “lihassa lopettivat.”
Emme tätä kummeksu. Ajattelen nykypäivän kristittyä. Kun on oikein kiusaantunut ja rääkkääntynyt omassa huonoudentunnossaan, ei siinä tarvittaisi paljoakaan kehoitusta tekojen tielle.
Niin monestihan me eksymme hakemaan autuuden perusteita itsestämme, teoistamme tai jättämisistämme. “Jos käytännöllisessä kristillisyydessäni olisin onnistunut paremmin, tuntisin paremmin Jumalan läheisyyttä.” Eikö toden tiestä tuollainen ajatus ole tuttu?
Mutta se on sittenkin harha-ajatus. Siinä ei Kristus enää ole autuuden perustus. Niin hurskaalta kuin asia näyttäneetkin, siinä korostetaan nyt ihmistä.
Katsele, uupuva Jumalan lapsi, sitä Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois syntisi.
Yksin Kristus on lunastanut meidät synnin, tuomion, kuoleman ja lain kirouksesta. Tässä evankeliumin kirkkaassa sanassa paistaa päivä, jonka säteissä ei oma mustuus näy. Mutta heti kun käännät itsesi pois auringosta, edessäsi on vain oma musta varjosi.
Eikä siinä kyllin. Niin pian kuin Kristus ei enää ole meidän kaikkea hallitseva näkymämme, meille tulee laillinen mieli myös toisia kristittyjä kohtaan.
Emme enää elä vapauden raittiissa ilmapiirissä, vaan me kulkeudumme lailliseen ja kovaan mielialaan. Me alamme itse hikihatussa tehdä tekoja autuutta hankkiaksemme, ja me rupeamme vaatimaan niitä myös muilta. “Vähäinen hapatus hapattaa kaiken taikinan.”
Me rupeamme tekemään parannusta toistemme puolesta. Seurauksena siitä on vikoilu ja vakoilu.
Paavali kirjoitti galatalaisillekin: “Te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toisianne perin hävitä.” Kaiken väärän hengellisyyden perushenki on aina ollut ja on laillinen. Mitä muotoja tuollainen hengellisyys saaneekaan, siinä ei ole enää yksinvaltiaana evankeliumi, vaan laki. “Kristillisyydestä” tulee sitä tietä uusi orjuus, jossa kristityn vapaus riistetään käskyillä ja kielloilla: “Älä tartu, älä maista, älä koske”, Koi. 2: 21.
Mikään ei estä tällaista opetusta pukeutumasta näköjään mitä kauneimman evankeliumin kaapuun. Päinvastoin, tuollainen henkilö luulottelee itsellään olevan oikein kirkkaan ymmärryksen: Hänet valtaa suorastaan “vallesmannin” henki ja hän on aina vaanimassa ja valvomassa vapaan evankeliumin lapsia.
Kristillisyydessä on syystä neuvon ja nuhteen sanoin varoitettu lihan synnistä, kuten esim. Galatalaiskirjeen 5. luvusta nähdään.
Mutta on syytä yhä uudestaan korostaa, että näihin kuuluvat myös eriseura ja lahkot. Niiden pohja näet on sama.
Eriseuraisuuden ja lahkon hengessä voidaan kyllä naamioitua oikeaoppisuuden ja evankeliumin taakse. Mutta se kaikki on vain näennäistä. Sen alla on lain sulamaton kirsi, ja sieltä uhoaa kaiken tappava halla.
“Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siinä lujina, älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”
Paavo Viljanen, Siionin Lähetyslehti 1952, no 7 – 8
Kristuksen tuoma vapaus on ennen kaikkea vapautta syyttävistä synneistä ja niiden kahleista.
Missä vielä tänäkin päivänä palaa tai alkaa palaa uskon liekki, siihen, että minun syntini ovat anteeksi Jeesuksen pyhässä veressä, siellä koetaan vapaus. Ihminen siirtyy silloin kuin pimeästä, ristikkoikkunaisesta vankikopista Jumalan kirkkaaseen päivään. [...]
[...] Jos ei ole helppoa heränneen ihmisen käsittää vapautta Kristuksessa, ei se ole aina helppoa edes uskovallekaan. Ei tarvittu vanhassa Galatiassakaan muuta, kuin että sinne saapui muutamia lain opettajia, jotka alkoivat neuvoa ihmistekoihin, ja oitis muutamat, jotka tosin olivat “Hengessä aloittaneet”, “lihassa lopettivat.”
Emme tätä kummeksu. Ajattelen nykypäivän kristittyä. Kun on oikein kiusaantunut ja rääkkääntynyt omassa huonoudentunnossaan, ei siinä tarvittaisi paljoakaan kehoitusta tekojen tielle.
Niin monestihan me eksymme hakemaan autuuden perusteita itsestämme, teoistamme tai jättämisistämme. “Jos käytännöllisessä kristillisyydessäni olisin onnistunut paremmin, tuntisin paremmin Jumalan läheisyyttä.” Eikö toden tiestä tuollainen ajatus ole tuttu?
Mutta se on sittenkin harha-ajatus. Siinä ei Kristus enää ole autuuden perustus. Niin hurskaalta kuin asia näyttäneetkin, siinä korostetaan nyt ihmistä.
Katsele, uupuva Jumalan lapsi, sitä Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois syntisi.
Yksin Kristus on lunastanut meidät synnin, tuomion, kuoleman ja lain kirouksesta. Tässä evankeliumin kirkkaassa sanassa paistaa päivä, jonka säteissä ei oma mustuus näy. Mutta heti kun käännät itsesi pois auringosta, edessäsi on vain oma musta varjosi.
Eikä siinä kyllin. Niin pian kuin Kristus ei enää ole meidän kaikkea hallitseva näkymämme, meille tulee laillinen mieli myös toisia kristittyjä kohtaan.
Emme enää elä vapauden raittiissa ilmapiirissä, vaan me kulkeudumme lailliseen ja kovaan mielialaan. Me alamme itse hikihatussa tehdä tekoja autuutta hankkiaksemme, ja me rupeamme vaatimaan niitä myös muilta. “Vähäinen hapatus hapattaa kaiken taikinan.”
Me rupeamme tekemään parannusta toistemme puolesta. Seurauksena siitä on vikoilu ja vakoilu.
Paavali kirjoitti galatalaisillekin: “Te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toisianne perin hävitä.” Kaiken väärän hengellisyyden perushenki on aina ollut ja on laillinen. Mitä muotoja tuollainen hengellisyys saaneekaan, siinä ei ole enää yksinvaltiaana evankeliumi, vaan laki. “Kristillisyydestä” tulee sitä tietä uusi orjuus, jossa kristityn vapaus riistetään käskyillä ja kielloilla: “Älä tartu, älä maista, älä koske”, Koi. 2: 21.
Mikään ei estä tällaista opetusta pukeutumasta näköjään mitä kauneimman evankeliumin kaapuun. Päinvastoin, tuollainen henkilö luulottelee itsellään olevan oikein kirkkaan ymmärryksen: Hänet valtaa suorastaan “vallesmannin” henki ja hän on aina vaanimassa ja valvomassa vapaan evankeliumin lapsia.
Kristillisyydessä on syystä neuvon ja nuhteen sanoin varoitettu lihan synnistä, kuten esim. Galatalaiskirjeen 5. luvusta nähdään.
Mutta on syytä yhä uudestaan korostaa, että näihin kuuluvat myös eriseura ja lahkot. Niiden pohja näet on sama.
Eriseuraisuuden ja lahkon hengessä voidaan kyllä naamioitua oikeaoppisuuden ja evankeliumin taakse. Mutta se kaikki on vain näennäistä. Sen alla on lain sulamaton kirsi, ja sieltä uhoaa kaiken tappava halla.
“Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siinä lujina, älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”
Paavo Viljanen, Siionin Lähetyslehti 1952, no 7 – 8
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.