Jan Guillou selittää kuinka viikinkilegenda syntyi romantisoivana tempauksena 1800-luvulla. Kun Ruotsi oletettavasti viimeisessä sodassaan Venäjää vastaan menetti koko Suomen 1809, oli tarkoitus, runoilijan sanoin, ”voittaa Suomi takaisin Ruotsin rajojen sisällä”. Se tarkoittaa, että keksitään toinen toistaan rajumpia tarinoita meidän uljaasta kansastamme ja historiastamme, vanha temppu kriisiaikoina. Siihen aikaan kun Ruotsi menetti Suomen ei ollut mitään ”viikinkiaikaa” meidän historiankirjoituksessamme. Se aika jota tarkoitetaan oli vain nuorempi rautakausi. Ja sana ”viikinki” oli tuskin tunnettu ja jota Erik Gustaf Geijer oli käyttänyt ainoastaan kerran runossa, Lordi Nelsonia kuvaavassa pilarunossa josta hän kuvasi ”viikingiksi”. Sana tarkoitti nimittäin roistoa, merirosvoa, tihutyöntekijää ja ryöväriä.
Mutta revanssinhaluinen sivistyneistö liittyi yhteen vuonna 1811 yhteiseen yhdistykseen jota kutsuttiin Gööttiläinen liitto palvomaan suuremmoista menneisyyttään. Ja yhdistyksen ensimmäisessä lehtinumerossa julkaisi Geijer runon josta olisi tuleva erittäin kuuluisa. Se on nimeltään ”Viikinki” ja esittää muinaispohjoismaista sankarityyppiä suurin piirtein sellaisena kuin me sen koemme tänään. Esaias Tegneristä tuli gööttiläinen ja kirjoitti siinä sivussa ”Fritjofsin sadun” joka vieläkin kiusaa ruotsalaisia koululaisia.
Taiteilijoita kutsuttiin kokoon lippujen liehuessa ja alettiin maalaamaan kuvia näistä ”viikingeistä”, sillä nyt muuttui myöskin sana tarkoittamaan sankaria, suurta taistelijaa ja niin edelleen.
Taiteilijoiden mielikuvissa syntyi näitten ”viikinkien” ulkonäkö ja pian oli legendojen keksiminen täyttä teollisuutta.
1800-luvun loppuvaiheilla päädyttiin siihen, että nuorempi rautakausi oli niin tärkeä aikakausi jotta sen täytyy saada oma nimensä - viikinkiaika.
Mutta revanssinhaluinen sivistyneistö liittyi yhteen vuonna 1811 yhteiseen yhdistykseen jota kutsuttiin Gööttiläinen liitto palvomaan suuremmoista menneisyyttään. Ja yhdistyksen ensimmäisessä lehtinumerossa julkaisi Geijer runon josta olisi tuleva erittäin kuuluisa. Se on nimeltään ”Viikinki” ja esittää muinaispohjoismaista sankarityyppiä suurin piirtein sellaisena kuin me sen koemme tänään. Esaias Tegneristä tuli gööttiläinen ja kirjoitti siinä sivussa ”Fritjofsin sadun” joka vieläkin kiusaa ruotsalaisia koululaisia.
Taiteilijoita kutsuttiin kokoon lippujen liehuessa ja alettiin maalaamaan kuvia näistä ”viikingeistä”, sillä nyt muuttui myöskin sana tarkoittamaan sankaria, suurta taistelijaa ja niin edelleen.
Taiteilijoiden mielikuvissa syntyi näitten ”viikinkien” ulkonäkö ja pian oli legendojen keksiminen täyttä teollisuutta.
1800-luvun loppuvaiheilla päädyttiin siihen, että nuorempi rautakausi oli niin tärkeä aikakausi jotta sen täytyy saada oma nimensä - viikinkiaika.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kaiken lisäksi tanskalaiset ja norjalaiset olivat niitä merenkävijöitä. Ruotsalaiset seilasivat vain Itämerellä ja Venäjän joissa.
Ns. viikingeillä ei ollut mitään sarvikypärää. Sekin on sepitettä. Sarvikypäriä käyttivät vain germaanipäälliköt.
Suomen menetys on ja on vieläkin suuri kollektiivinen trauma ruotsalaisessa kollektiivisessa psyykkeessä. Erään ruosututkijan mukaan riikkien suomalaisuushalveksunta johtuu juuri tuosta traumasta. Sille ei siis ole mitään suomalaista johtuvia asiaperusteita.
Pitää paikkansa että ruotsalaisilla on hyvin heikko identiteetti ja itsetunto.
Erittäin hurraa-isänmaallinen kansa.