Oon niiin kiinnostunut syömishäiriöistä, ja anoreksian ajatusmaailmaan ei voi päästä käsiks jos ei oo ite ollu anorektikko. Harmivaan kun anoreksiaan ei pääse käsiksi noin vain.
Kukaan ei haluaisi jakaa omia anorektisia ajatuksiaan täällä?
Kukaan ei haluaisi jakaa omia anorektisia ajatuksiaan täällä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
uh, tiedän tunteen, itekkin olin tosi kiinnostunu sillon aikoinaan justiin tosta syömishäiriömaailmasta. Se oli kertakaikkiaan kiehtovaa, super-duper-mielenkiintosta ja jotenkin hienoo.
Nykyään oon ihan uponnu sinne, vaikkei itellä syömishäiriöö olekkaan.
Ehkä välillä kenties hieman syömishäiriöisii ajatuksia mut silti.
Suosittelen lukeen blogeja, ja kattoon sit niiden lukijoita, syömishäiriöiset lukee usen syömsihäiriöisten blogeja..
Mut hei, eikai kukaan täysjärkinen tahdo anorektikoks??
Tai siis. Se tappaa.
Sen takia haluun varottaakkin sua, älä myrkytä ittees niil ajatuksilla.
ite haluun vaan laihua, en sairautta
Ja voin kertoo et tää on masentavaa.
kirjotampas mää kieroontuneesti, pilkunnussijat älkööt vaivautuko (
oon puoliunessa )
no huumeetki tappaa, toisaalta.
Mä aloitin juuri blogin, jossa julkaisen vanhoja päiväkirjamerkintöjä, alkaen vuodesta 2005, jolloin anoreksia puhkesi. Teen tätä siksi, että olisin varoittava esimerkki siitä, miten ei kannata elää.
http://kuolemunkaamereen.blogspot.fi/
oon ite miettinyt ihan samaa... ne on niin kurjaa luettavaa, vanhat päiväkirjat en oo ees uskaltanut avata vanhimpia, vaikka mulla sentään jäi pitkät sairaalajaksot väliin (bulimiaa enimmäkseen, puhtaasti anorektiset jaksot kesti korkeintaan kuukauden tai pari ni en onneks ehtinyt kuihtua... mut niin naurettavia juttuja tuli tehtyä)
aloin myös itse asiassa kirjoittaa kirjaa syömishäiriöstä silloin kun se oli vielä päällä (kun mua ärsytti kirjaston ainoa kirja aiheesta valitti kuinka se kirjoittaja syyttää mutsiaan kaikesta) ja nyt kun luin sitä niin ne ns. "objektiiviset" pohdinnat oli todella syömishäiriöisen kynän läpi kirjoitettu... sitä ei ite ees tajua, miten paljon se vaikuttaa KAIKKEEN ajatteluun, ennen kuin siitä pääsee edes vähän irti...
On rohkeeta avata omat ajatukset muille, toivottavasti ihmiset tajuaa ottaa opikseen niistä eikä ota niitä tyyliin pro-ana sivustoille "positiiviseen" käyttöön...koska mä en halua, että mun oma teini-ikäinen pikkusisko edes vahingossa eksyy sellaisille palstoille, jossa tätä jotenkin ihannoidaan! Siinä ei oo mitään ihanaa...
En tiedä, missä vaiheessa parantumista olet, mutta on jo hyvä merkki, kun ite tajuaa, ettei tää voi jatkua :) Ja on siis tosi rohkeaa laittaa noita merkintöjä julkisesti, koska niistä näkee, että kyseessä ei ole vain jotenkin erilainen "sairas" ihminen vaan ihan samanlainen nuori kuin kaikki muutkin, jonka elämään vain saapui mörkö nimeltä syömishäiriö...
This made my life a living hell. Vai miten se nyt olisi. Uu jea, pro ana käsite kun tuli korviin. Sen aikainen lasiluuranko. Miten sinne uppoutuikaan niin nopeasti. Sitten vau, kun on laihtunut. Ihmiset kehuu ja kadehtii.. tsädäääm.. bikinit päällä, oli kesä, mutsi sitten yhtäkkii kysy: "Miten sun selkäranka näkyy noin hyvin??"
Alkoi hirveä syömistarkkailu. "Et mee mihinkään ennen kuin syönyt näin ja näin paljon". Alko ahistaa. Itkettää. Halusin olla pro ana ja se kiehto mua, ja mä tein kaikkeni laihtuakseen. Opin tosi nopeesti jipot miten feikata syöminen.
En ollu edes tuolloin ajatellu selkärankani näkyvän niin pahasti. Katoin vaakaa, reisiä, mahaa.. selkää en tajunnut kattoa. Ei menny kauaakaan kun vedin yliannostuksen (:D) nesteenpoistajia ja jouduin sairaalaan. En tienny et oli nii iso juttu syyä niit vähä enemmä ku määrätty. Hups.
No, tästä on 6 vuotta. Mulla meni hyvin ja ennen tota mä olin semi terve. Nytten? Odotan psykiatrin aikaa ja diagnoositulvaa. Oon jo aikasemmin saanut paniikkihäiriö, vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö. Syömishäiriöön en oo pyytänyt apua enkä tule pyytämään. Se on ainoa nykyään mikä tekee mut onnelliseks. Ja se ei ole oikeeta elämää. (Olin siis aikaisemmin hoidattamassa itteäni yksityisellä. Nyt menossa julkisellle.)
Jos saisin palata ajassa taakke päi, perääntyisin niiltä sivuilta. Se ei lopu niin nopeasti. Ette pystykää lopettaa kun se sairaus alkaa ohjata ja hallita teitä. Te teette tasan niinkuin se ääni teille sanoo. Ja sitten aattelin minäkin, että musta tulee laiha. Sain paljon muuta myös mukana. Nyt joka päivä itsetuhoiset ajatukset vallannut mielen ja mistään ei saa otetta. En pysty hädin tuskin työskentelemään. En pysty hoitaa velvollisuuksiani. En nauttimaan mistään.
Mutta masennuksessakin yks hyvä puoli: paino laskee, ei tartte ees yrittää.
Ei saa olla kiehtova juttu. Hulluus ei ole ihannoitavaa.
Avasin tän keskustelun vain, koska otsikko oli niin järkyttävä. "Haluaisin anorektikoks..." miks kukaan haluais anorektikoks? Luultavasti sellaset ihmiset ei todellakaan tiedä millaisessa maailmassa anorektikko elää. Se saattaa olla kiinnostavaa ulkopuolisen silmistä, mitkä on niitä ajatuksia jotka pakottaa anoreksiaa sairastavan toimimaan kuin toimii, mutta haluatko oikeasti sairastua vakavaan psyykkiseen sairauteen joka pahimmillaan tappaa. Sairauden keskellä et pysty edes ajattelemaan asioita siitä näkökulmasta kuin nyt. Jos oikeasti sairastut, et voi vain päättää että nyt olet saanut tarpeeksi tietoa ja perua kaiken. Lue mielummin joitain kirjoja joissa kerrotaan anoreksiasta, kaksi hyvin realistista kirjaa ovat esimerkiksi Elämä kateissa ja Syömishäiriöiden salainen kieli.
Tämmöstä on elää syömishäiriöisenä:
http://hatenouy.blogspot.fi/2014/01/brain-dead.html
ajatuksii muissa postauksissa, mutta tervetuloa kuolemaan henkisesti jos "päätät" meidän iloisten anorektikkojen seuraan liittyä! kuherruskuukauden jälkeen huomaa, kuinka joka päivä on yhtä kidutusta :)
tässä ketjussa jo toinen "täysjärkinen" sairastunut!
Ihanaa! (tai siis ei ihanaa että ikinä tohon jamaan joutuu, mutta siis ihanaa että on matkalla siitä pois...) Ja kiitos, että jaksat kertoa julkisesti.
koska mulle tulee kaikista pro-ana jutuista mieleen 2 vaihtoehtoa: joko, että on niin pahasti sairastuneet, että kaikki ote tosielämään on mennyt, TAI niitä juttuja kirjoittaa ihmiset, jotka ei oo sairastuneet itse siihen, mutta on muuten vaan niin perverssejä, sairaita ihmisiä, että haluaa ajaa toisia siihen.
en voi sanoa pikaista paranemista, kun tiedän ettei se sellaista ole, mutta paranemista!
ystäväksi anorektikolle... tai blogia seuraamaan.
En todellakaan suosittele edes leikillään tai tutkimuksen vuoksi yrittää itse sairastamaan sitä!
Eli jos haluaa yrittää ymmärtää, niin netissä henkilökohtaiset blogit on sellaisia... mut paksua nahkaa pitää löytyä, ettei anna liikaa vaikuttaa, eikä missään nimessä saa mennä liikaa mukaan siihen tai haukkua tai mitään
Jos olet kiinostunut syömishäiriöistä/anoreksiasta se tarkoittaa ettei sinulla itsellä ole kaikki kohdallaan. Hakeudu mahd.pian jonnekkin missä saat apua. Ethalua kaveriksi anaa.
nyt kohta tulee bulimareksia-tyyppistä häiriötä 11v täyteen. ei kiva.,
sä oikeasti haluat olla mielisairas? jos haluat tutkia anoreksiaa ja sen ajatusmaailmaa, lue psykologiaa ja ahmi netistätietoa, mutta älä itse ryhdy hengenvaaralliseen leikkiin vain koska se asia kiinnostaa sinua!
puhun kokemuksesta, anoreksia on aluksi ihanaa, mutta se on samalla äärimmäisen ahdistavaa. mulla tuli varsinkin hyvin paljon harhaluuloja, joita pelkäsin kuollakseni:
-muista ruoista leijjaili rasvaa omiin ruokiini. piilotin siis salaattini omiin vaatekomeroihin.
-muut lisäilivät rasvaa ja sokeria ruokiini. en syönyt kenenkään muun tekemiä ruokia, enkä laskenut esim avattua pepsi maxia silmistäni ettei kukaan pääse sabotoimaan sitä.
-jos rasvaan ihoni, rasva imeytyy minuun. atooppisen ihon omistamana ihoni halkeili varsinkin talvella ja kutisi.
-kuvittelin että yöllä vanhemmat syöttävät minulle suoneen ruokaa salaa joten valvoin paljon ja nukuin tiiviisti peiton alla.
-pelkäsin että lääkkeissä (masennuslääke, unilääke, burana..) oli kaloreita millä muut yrittivät lihottaa minua)
-luulin, että syljessä oli kaloreita. yöllä minulla oli roskis sänkyni vierellä mihin syljin aina kun sylkeä vain tuli suuhun. tällä oli myös toinen syy: en halunnut sen kerääntyvän vatsaani ja lihottavan minua aamupunnituksessa.
näiden pelkojen takia osastolla oleminen oli yhtä hel_vettiä
muita haittoja jotka vaikeuttivat elämääni:
-oli aikoja milloin en käynyt viikkokausiin suihkussa, koska minulla oli yksinkertaisesti niin kylmä, etten pystynyt luopumaan neljästä hupparistani. minne ikinä meninkin ja missä ikinä olinkin, minulla oli aina kylmä. saatoin jumpata koko pävän uunin edessä kunnes pyörryin.
-en halunnut nähdä ihmisiä. halusin olla yksin. erkaannuin ystävistäni, valhetelin kokoajan ja kaikille. kirjoitin vain päiväkirjaan murto-osan totuuksista, mitä ajattelin. ajattelin että haluan eroon ihmisistä, minun on paras olla yksin ja laihduttaa.
-en voinut olla ystävieni kanssa myöskään siksi, että pelkäsin kuollakseni joutuvani syömään/juomaan. yhden kaverini antaman appelsiinimehulasin juominen oli niin ylitsepääsemätöntä, että kaadoin sen "vahingossa" lattialle.
-minua tuijjotettiin, kiusattiin ja ihmeteltiin ääneen minne ikinä meninkin. ja se ei tuntunut hyvältä, en ollut ylpeä vartalostani, en ollut koskaan edes tähdännyt sairaalloiseen alipainoon. se vain tapahtui.
-rytmihäiriöt. monesti pelkäsin saavani sydänkohtauksen, etenkin nukkumaanmennessä sydän hakkasi kovaa ja nopeasti.
-järjestelmällisyys. elleivät kaikki purkit ja purnukat olleet symmetrisessä rivissä, en voinut lähteä huoneesta tai tehdä mitään muutakaan ennenkuin ne olivat. ärsyynnyim siitä että osastolla siivosimme vain perjantaisin.
anorektikon tavoite on laihtua ja muuttua täydelliseksi. se siitä täydellisyydestä, nyt 2,5 v bulimiaa sairastaneena voin sanoa että on sulaa hulluutta että oikeasti haluaa tämän sairauden. tosin jos oikeasti ihannoit tätä sairautta noin paljon, olet ehkä jo valmiiksi sairas.