Masennus on ollut seuralaisenani niin kauan kuin muistan, jostain neljän vanhasta. Elämä oli kaottista perheessä. Aloin saada paniikkioireita varhain, silloin lapsena en tiennyt mitä ne oli.
Turvattomuus oli pahinta mitä lapsena koin, en koennut olevani vanhemmille kovinkaan arvokas, isä keskittyi katsomaan futista telkusta, silloin kun oli selvinpäin tai oli töissä, häntä ei saanu häiritä. Isä koski minuun väkivalloin, tukisteluja yms, vaikka en ollut tehnyt mitään. Isä oli etäinen ja pelottava hahmo. En saanut haluta mitään, yritin olla huomaamaton ja harmiton. Veljeni olivat villejä ja koin ettei heidän touhuihin puututtu, vaikka olisivat tehneet ilkeyttäkin. Koin varhain etten ole arvokas, olen väärää sukupuolta, ja että minun asiani eivät vanhempia kiinnosta. Isältä olisin halunnut huomiota, mutta hän ei sitä antanut. Olin veljille kade, kun isänsä kanssa kävivät yhdessä kalassa, minun jäädessä äitin apulaiseksi tiskaamaan, siivoamaan ja tekemään ns. naisten hommia. Olihan lapsena tähtihetkiäkin kuten synttärit, oli katto pään päällä. Mutta omia huoliaan ei saanut kertoa. Kun minua kiusattiin koulussa, en uskonut että vanhemmat tekisivät asialle jotakin.
Kodin riittämätön tuen ja turvan puute ajaa lapsen vaikeuksiin, niin minutkin. Aloin juomaan 13.v. jota tein lähes 10 vuotta. Käytin alkoholia lääkkeenä ahdistukseen.
Tänä päivänä koen vieläkin voimakkaita pelkotiloja. En koe että tekisin kellekään mitään pahaa, minun aggresioni on kääntynyt sisäänpäin. Tuntuu kuin joku ilkimys nakertaisi aivojani ja mielenterveyteni on vaarassa tuhoutua. Kaikki iloinen ja positiivinen mitä olen saamassa aikaan, meinaa päänsisäinen kiusaaja saada tuhottua. Koen itseni aika vainoharhaiseksi enkä oikein luota ihmisiin ja heidän hyväntahtoisuuteen, Monet ystävyydet onkin tämän takia kuihtuneet pois, kun en ole osannut luottaa enkä oikein tiedä, miten ihmisten kanssa viihdytään. Näin vanhaa ystävää viikonlopuna, vuosia oli välissä tapaamisestamme. Jännitin tätä tapaamista ja pelkäsin olevani tylsää seuraa ja ahdistunut tapaamisen aikana. Käytiin syömässä ja sitten lähdettiin baariin. Alkoholi on ihme aine, kun se saa estot pois ja tuntee itsensä ihan ihmiseksi ja on vieläpä hauskaa .Olisi kiva, että se onnistuisi myös selvinpäin. Aivan kuin mua joku pidätteleisi eikä antaisi elää. Kehossa tuntuu omituisia pistoja, niinkuin tänään kun olin taas pelon vallassa, kotona, jossa pitäs olla täysin turvassa. Otin pari temestaa vaivaan, mutta ei niistä ollut paljoa apua. EN haluaisi ruveta turvautumaan pillereihin päivittäin.
Mielikuvitus saa minut stressaantumaan, tiedän sen. Terapiassa on annettu ohjeeksi luoda itselle joku turvapaikka, kun tulee hankala olo ,Toinen on ankkuroida itsensä nykyhetkeen ,ettei antaisi negatiivisten mielikuvien viedä mennessään. Minulla on aika voimakkaita väkivaltaisia miekuvia, pelkään tilanteita, joissa minua satutettaisiin. En ole itse toisia kohtaan väkivaltainen. Olen jatkuvasti valppeilla ja varuillaan. Asun yksin, ja se vain syventä'ä ahdistusta, mutta olenhan jo iso tyttö ja omillaan olis pärjättävä.
Tällaista "paasausta". Nyt on vähän helpompi olo, tämä kirjoittaminen auttaa. Olenkin pitänyt päiväkirjaa tuntemuksistani, tosin niitä ei kehtaa lukea jälkikäteen, voi ruveta ahdistamaan.
Harmillista tässä on se, että parisuhteet menee useimmiten mun takia nurin mun synkkyilyn takia ;(. On minussa se iloinen puoli, kun sen saisi esille ja voisi keskittyä enemmän hyviin asioihin kun niitäkin on eikä aina maalata piruja seinille,eikä oottaa jotain ka
Turvattomuus oli pahinta mitä lapsena koin, en koennut olevani vanhemmille kovinkaan arvokas, isä keskittyi katsomaan futista telkusta, silloin kun oli selvinpäin tai oli töissä, häntä ei saanu häiritä. Isä koski minuun väkivalloin, tukisteluja yms, vaikka en ollut tehnyt mitään. Isä oli etäinen ja pelottava hahmo. En saanut haluta mitään, yritin olla huomaamaton ja harmiton. Veljeni olivat villejä ja koin ettei heidän touhuihin puututtu, vaikka olisivat tehneet ilkeyttäkin. Koin varhain etten ole arvokas, olen väärää sukupuolta, ja että minun asiani eivät vanhempia kiinnosta. Isältä olisin halunnut huomiota, mutta hän ei sitä antanut. Olin veljille kade, kun isänsä kanssa kävivät yhdessä kalassa, minun jäädessä äitin apulaiseksi tiskaamaan, siivoamaan ja tekemään ns. naisten hommia. Olihan lapsena tähtihetkiäkin kuten synttärit, oli katto pään päällä. Mutta omia huoliaan ei saanut kertoa. Kun minua kiusattiin koulussa, en uskonut että vanhemmat tekisivät asialle jotakin.
Kodin riittämätön tuen ja turvan puute ajaa lapsen vaikeuksiin, niin minutkin. Aloin juomaan 13.v. jota tein lähes 10 vuotta. Käytin alkoholia lääkkeenä ahdistukseen.
Tänä päivänä koen vieläkin voimakkaita pelkotiloja. En koe että tekisin kellekään mitään pahaa, minun aggresioni on kääntynyt sisäänpäin. Tuntuu kuin joku ilkimys nakertaisi aivojani ja mielenterveyteni on vaarassa tuhoutua. Kaikki iloinen ja positiivinen mitä olen saamassa aikaan, meinaa päänsisäinen kiusaaja saada tuhottua. Koen itseni aika vainoharhaiseksi enkä oikein luota ihmisiin ja heidän hyväntahtoisuuteen, Monet ystävyydet onkin tämän takia kuihtuneet pois, kun en ole osannut luottaa enkä oikein tiedä, miten ihmisten kanssa viihdytään. Näin vanhaa ystävää viikonlopuna, vuosia oli välissä tapaamisestamme. Jännitin tätä tapaamista ja pelkäsin olevani tylsää seuraa ja ahdistunut tapaamisen aikana. Käytiin syömässä ja sitten lähdettiin baariin. Alkoholi on ihme aine, kun se saa estot pois ja tuntee itsensä ihan ihmiseksi ja on vieläpä hauskaa .Olisi kiva, että se onnistuisi myös selvinpäin. Aivan kuin mua joku pidätteleisi eikä antaisi elää. Kehossa tuntuu omituisia pistoja, niinkuin tänään kun olin taas pelon vallassa, kotona, jossa pitäs olla täysin turvassa. Otin pari temestaa vaivaan, mutta ei niistä ollut paljoa apua. EN haluaisi ruveta turvautumaan pillereihin päivittäin.
Mielikuvitus saa minut stressaantumaan, tiedän sen. Terapiassa on annettu ohjeeksi luoda itselle joku turvapaikka, kun tulee hankala olo ,Toinen on ankkuroida itsensä nykyhetkeen ,ettei antaisi negatiivisten mielikuvien viedä mennessään. Minulla on aika voimakkaita väkivaltaisia miekuvia, pelkään tilanteita, joissa minua satutettaisiin. En ole itse toisia kohtaan väkivaltainen. Olen jatkuvasti valppeilla ja varuillaan. Asun yksin, ja se vain syventä'ä ahdistusta, mutta olenhan jo iso tyttö ja omillaan olis pärjättävä.
Tällaista "paasausta". Nyt on vähän helpompi olo, tämä kirjoittaminen auttaa. Olenkin pitänyt päiväkirjaa tuntemuksistani, tosin niitä ei kehtaa lukea jälkikäteen, voi ruveta ahdistamaan.
Harmillista tässä on se, että parisuhteet menee useimmiten mun takia nurin mun synkkyilyn takia ;(. On minussa se iloinen puoli, kun sen saisi esille ja voisi keskittyä enemmän hyviin asioihin kun niitäkin on eikä aina maalata piruja seinille,eikä oottaa jotain ka
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niinpä, sinullakin masentuneisuus on oire, oire jo lapsena tapahtuneista kielteisistä asioista, turvallisuuden tunteen ja isän rakkauden puuttumisesta.
Siitä on alkanut pelot ja ahdistuneisuus muissakin asioissa elämässä.
Aina masennukseen ja apeuteen löytyy jokin syy, ei kukaan ole masentunut syntyessään, ellei ole altistunut jollekin aineelle äidin käytöstä johtuen.
Niitäpä asioita sinun pitäisi terapiassa käsitellä niinkuin varmaan teetkin, vaatii varmaan pitkäaikaista terapiaa että saat/olet saanut itsetuntosi rakennettua mutta se onnistuu kyllä.
Kielteiset tunteet ja asiat on käytävä läpi jonkun tukemana, vaikka terapeutin, päästäkseen niistä irti pikkuhiljaa ja voidakseen uskaltaa elää parempaa elämää.
Kun saa itsetunnon rakennettua niin uskaltaa luottaa ihmisiin ja olla avoimempi.
Näinhän se menee. Kärsivällisyyttä kysyy. Onhan noita onneksi hyviäkin hetkiä elämässä.
Se on hienoa että olet löytänyt itsestäsi iloisen puolen ja teidät msitä tuo pahaolo johtuu. Sinulla on vieläkin päällä vaistomaisesti tuo lapsena opittu varuillaanolo. Kirjoittaminen samoistakin asioista auttaa; alat pikkuhiljaa pääsät tunnetasolta järkeilyyn, että nyt et ole enää avuton lapsi ja toisten armoilla.
Turvapaikan mieltäminen ja löytäminen olis apu sinulle. Itse uskovaisena saan turvan kun rukoilen ja uskon, että tuntu miltä tuntu, niin lepään Taivaallisen Isän kämmenellä ja mitään ei tapahdu sittenkään ilman hänen sallimsutaan: ei edes hiuskarvaa putoa päästäni ilman Isän sitä teitämättä.
Säilytä nuo paiväkirjat vaikka et nyt jaksa niitä lukea.