Olen jotenkin rakastunut omaan käsikirjoitukseeni, joka ei ole edes valmis. Minua hymyilyttää kun luen sitä, koska pidän siitä niin paljon ja juutun myös useasti lukemaan sitä eläytyen kun pitäisi tarkistaa vain kappaleen kirjoitusvirheitä. Tunnen myös kihelmöintiä (omasta mielestäni) erinomaisen nokkelista oivalluksistani. Olen hullu, epäilemättä. Onko muita hulluja? Onko tämä tavallista? Siis, olenhan minä ennenkin pitänyt teksteistäni, mutta en nyt ihan näin. Lukiessani tuntuu kuin lukisin jonkun muun kirjoittamaa juttua, eivätkä sanat tunnu yhtään tutuilta kuten ennen on tuntunut. Onkohan tämä hyvä vai huono merkki sisällön kannalta?
Tuntuuko muistakin siltä että nyt on käsissä mestariteos?
huifu
18347
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Asialla on varmasti puolensa. On hyvä, että on "rakastunut" tekstiinsä. Silloin haluaa jatkaa sen kirjoittamista - ja kai se indikoi sitäkin, että on onnistunut kirjoittamaan tasoonsa nähden hyvää tekstiä. Uskoisin, että se on hyvä merkki. Kyllä noin käy minullekin.
Vaarana rakastumisessa on, että tekstiin kiintyy niin paljon, että fraasin; kill your darlingsin toteuttaminen ei enää onnistu. Siinä vaiheessa kun teksti on kasassa, pitää siihen ehdottomasti ottaa etäisyyttä: haudata kuukaudeksi pöytälaatikkoon, lähettää arvostelupalveluun, antaa ystävien arvioitavaksi jne. - sitten palata siihen tuorein silmin ja uusin ajatuksin. Välillä on toivottoman tuskallista poistaa kokonaisia lukuja, jotka on sydänverellään paperille kirjoittanut...
Joo, samoilla linjoilla kuin Maschiach. Itse olen huomannut, että tunteet tekstiä kohtaan vaihtelevat kuin vuoristoradassa. On hyvä että jossain vaiheessa "rakastuu" tekstiinsä, koska sen voimalla jaksaa kirjoittaa eteenpäin ja itseluottamus on silloin korkealla. Tekstin viimeistely- ja toimitusvaiheessa on kuitenkin haitaksi, jos tunteet ovat liian pinnassa ja on rakastunut omaan tekstiinsä. Silloin esim. kielteinen palaute voi olla mahdoton ottaa vastaan, ja sit jos tulee hylkäys kustantamosta, putoaa korkealta...
Minustakin kannattaa jossain vaiheessa ottaa tekstiin etäisyyttä. Hautaa se ensin pöytälaatikkoon vaikka pariksi kuukaudeksi. Samaan aikaan ala kirjoittaa jotain ihan uutta, toisenlaista juttua. Toivottavasti innostut tästä uudesta jutusta niin paljon, että tunteet entistä tekstiä kohtaan laimenevat...
Sitten hanki palautetta tekstistäsi. Siinä vaiheessa kun alkaa palautteen avulla työstää tekstiä, ja varsinkin sitten kun kustannustoimittajan kanssa tehdään viimeisiä viilauksia, tekstin ei pidä olla pelkkää "rakasta tekstiäni..." vaan MATERIAALIA. Ainakin omassa prosessissani olen huomannut, että editointivaiheessa pitää osata suhtautua tekstiin vähän kylmemmin, niin että se on vain raakamateriaalia, jota muokataan parhaaksi mahdolliseksi. Kustannustoimittaja saattaa olla täysin vastakkaista mieltä vaikkapa jostain sellaisesta kohdasta, josta itse saat kihelmöintiä. Osaatko tällaisessa tilanteessa arvioida tekstiä objektiivisesti ja neutraalisti?
Luulen siis, että parasta mahdollista lopputulosta ei saa aikaan olemalla koko ajan rakastunut tekstiin. Mutta alkuvaiheessa se voi olla hyvä. Tsemppiä kirjoittamiseen!
Mäkin oon tällanen hullu. Joskus. Mut mitä nää darlingsit on mitkä pitäis tappaa? Tiedän kyllä fraasin, ja sen tarkoituksen, mutta en ole joutunut (päässyt!) itse poistamaan darlingseja, että voisko joku kertoo jos on joutunut tekemään sitä, ja minkä takia ne piti tappaa jos ne oli niin darlingseja?
Tekstin jokaisen sanan ja metaforan ja kappaleen takana pitäisi pystyä seisomaan.
Mutta helppohan se on esittää mielipiteitä kun ei ole päässyt kust.toimittajan kynsiin...
Katsotaanpa mitä Stephen Kingillä on asiaan sanottavaa:
"Kun kirjoitat jutun, sinä kerrot sen itsellesi. Kun kirjoitat jutun uudestaan, tärkein tehtäväsi on karsia kaikki, mikä ei siihen kuulu. Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.
Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on tarkoitettu kirjoittajalle itselleen. Tämän jälkeen hyvä kirjoittaja soveltaa Aristoteleen perusoppia, jonka mukaan kaikki turha on karsittava. Ernest Hemingway on kuvannut vaihetta sanoin ”kill your darlings”. Kun teksti on toimitettu, kirjoittaja ”astuu ulos”, teksti kuuluu kaikille, jotka haluavat sen lukea tai sitä arvostella.
King lisää prosessiin kolmannen vaiheen: tekstin viimeistelyn. Karsi lujalla kädellä pois turhat adjektiivit, adverbit ja passiivit.
– Kymmenen prosenttia tekstistä pois, King sanoo"
Minä tapoin juuri 200 edestä "kullanmurusia". Liki 600 sivuinen kässäri typistyi 393 liuskaan, kun raakasin "ylimääräistä" pois. En olisi pystynyt aiemmin, mutta viimeinen tekstin työstämisvaihe oli jotenkin erilainen kuin edelliset. En enää ottanut sitä niin henkilökohtaisesti. Aiemmin tuntui siltä, kun raajoja olisi amputoinut itseltään, kun vähän jotain poisti. Asiaa auttoi tietysti kustantamon palaute, että pitäisi reilusti tiivistää. Olen kuitenkin ylpeä saavutuksestani ja olen uuteen käsikirjoitukseen erittäin tyytyväinen.
Minä olen ihastunut ja vihastunut omaan tekstiini monet kerrat sitä työstäessäni. Olen lukenut sen läpi tuhat kertaa. Vaikka tunnen sen kaikkine henkilöineen ja paikkoineen paremmmin kuin omat taskuni, en kyllästy ikinä lukemaan sitä. On se tietysti matkan varrella muuttunutkin. Minulla on myös vahva usko, että pitelen käsissäni huikeaa romaanikässäriä. Minulle oli tarpeen kirjoittaa niin paljon enemmän yli, syventääkseni henkilöhahmoja ja tarinaa yleensäkin. Tajusin, ettei kaikkea tarvi lukea itse kirjassa, mutta kun olen ne itselleni kirjoittanut ja miettinyt ne lukevat nyt rivien välissä ja välittyvät tekstiin sanomattakin.
Tulipa muuten mieleen minkälaisia Kingin ensimmäiset versiot ovat, kun muutenkin mies tuppaa noita tiiliskiviä pukkaamaan ulos :)
tunnistin itseni aloituksesta. Olen myös kiintynyt yhteen tekstiini erityisesti tai useampaankin, mutta yhteen romaanin pituiseen. Aina kun luen jonkun toisen kirjaa, minun pitää pitää taukoa ja lukea omaani jostain syystä, haluan ehkä tehdä vertailua ja kokea, miltä oma teksti tuntuu verrattuna toiseen.
Olen kyllä karsinut jokusen turhan luvun tekstistä, mutta en juurikaan yksittäisiä sanoja tai adjektiiveja. Nillä on yhä tarkoituksensa.
Aikansa kutakin. Minäkin olin aikanaan rakastunut oman käsikirjoitukseeni siinä vaiheessa, kun olin sitä hionut ja hionut ja käyttänyt arvostelupalvelujen kautta.
Eipä vain kukaan kustantaja julkaissut. Yksi antoi palautetta.
Nykyään suhtaudun kässäriini vähän kuin se olisi joku vanha heila, aikanaan tärkeä ja rakas, mutta kuuluu menneeseen aikaan. Mutta suhde oli sitäpaljon hyvä, etten muistele pahalla. Kuitenkin olen sen verran muuttunut, etten enää siihen palaisi, hieman toisentyyppiset aihepiirit kiinnostavat, jos aloitan kirjoittamisen uudestaan. En tiedä aloitanko.
Mielestäni omaan kässäriin saa ja pitääkin olla rakastunut, kuitenkin niin, että näkee sen realistisesti. Muttei mikään rakkaus ikuista ole. tai voihan rakkaus olla ikuista, mutta kohteet vaihtuvat.
Olen huomannut, että on tärkeää - ainakin minulle - suunnittelun ja eläytymisen prosessissa rakastua romaanin tarinaan, maailmaan, hahmoihin, kieleen, ajatuksiin, ideologiaan ja tyyliin. Tämä eläminen on paljolti muistiinpanoja, koestuksia ja testauksia, leikkirituaaleja kielen ja hahmojen toiminnan osalta.
Muistikirjavaihe on minulle jotenkin erityisen tärkeä juuri tuon ihastumisrakastumisen takia. Siinä on jotakin kaunista ja muistuttaa toiseen ihmiseen ihastumista, jopa rakastumista. Oman aiheensa, romaanimaailmansa, hahmot haluaa omia itselle ja pitää salassa ulkopuolisilta olennoilta.
Kun itse kirjoitustyö ja romaanin kirjoittamisen raskas puurtamistyö alkaa, en ehdi ihastella, saati rakastua, kun kaikki voima ja keskittyminen on kokonaisuuden ja detaljien kasassapidossa. Tämä on ehdottomasti minulle ollut kaikkein raskain, raastavin ja kunnianhimoa ruokkiva vaihe, jossa taistelu laiskuutta, helpolla päästämistä ja väsymistä vastaan on yllättävän vaikeaa, hankalaa, kulutusherkkää.
Toinen kirjoituskerta on minulla kaiken uudelleen läpikäymistä tunnemielessä. Koska kirjoitan esikoisteostani, en osaa sanoa, tuleeko näin kirjoittaminen tapahtumaan muiden teosten kanssa. Tuskin. Uskon että kulloinenkin projekti on oma kokemuksensa. Voin toki olla väärässäkin.
Kolmas kirjoituskerta sisältää kaiken kriittistä ja dramaturgista läpikäymistä, epätarkkuuksien hiontaa, kielen uudistamista, elävöittämistä ja toimintojen turhien osien poistoa ja toisaalta pieniä yksityiskohtalisäyksiä.
Neljäs kierros, jota nyt parhaillaan teen, on käsikirjoituksen hienohiominen ja sekin sisältää paljon tuntemuksia, myös päällimmäisenä surua, koska työ alkaa olla finaalissa ja on aika etsiä teokselle potentiaalinen julkaisija ja alkaa toisenlainen työ, toki sekin kiintoista, koska en ole aiemmin tehnyt tämänkaltaisia asioita kuin kustannusmaailmaan sukeltaminen.
Olen aloittaja ja minua kauhistuttaa tekstin poistaminen, ei siksi, että oikeasti tuntisin sitä niin rakkaaksi, mutta kun minulla on hyvin tiivis tyyli kirjoittaa ja siksi yleensä lyhyetkin katkelmat kuulostavat todella runsailta ja kuitenkin mutkattomilta (esimerkiksi mielestäni Katja Kettu kirjoittaa näin) enkä tiedä miten sitä voisi tiivistää enää mitenkään. En ole ikinä perehtynyt kirjoittamisen teoriaan, mutta näytä, älä kuvaile-tyyli tuntuu tulevan minulta luonnostaan. Mitään tiiliskiviä en siis kirjoita vaan mieluiten lisäisin sivumäärää, mutta kun sitten menee aina ihan aiheen vierestä. Kirjoitatteko te muut (tai jotkut teistä) kaiken mitä vain ajattelette ja mitä voisi tapahtua ja siitä sitten tiivistätte? Tuntuu käsittämättömältä, että koskaan tekisin 600-sivuista käsikirjoitusta! Tai sitten tekisin sitä monta vuotta, koska kirjoitan lisää aina vain jos keksin jonkinlaisen hauskan yksityiskohdan tai muun nokkeluuden, esimerkiksi vaikeammin havaittavan kielellisen iloittelun tai viittauksen johonkin toiseen kirjaan tms. Jokaisessa yksityiskohdassa pitää olla tarkoitus, yhdenkään nimi ei ole sattumaa (ymmärsi peruslukija sitä tai ei) eikä yksikään katse vahinko. Mistä siis poistaa kun jokainen kappale vie tarinaa eteenpäin ja kaikella on arvonsa? Voi kun arviointipalvelu ei olisi niin kallis. Eihän köyhä saa edes muita lukemaan tekstejään! -Kirjoittaja siirtynyt maanisuudesta depressioon :)
No minun kirjoitustapani on puolestaan tajunnanvirtainen ja rönsyilevä. En mieti mitä kirjoitan. Suollan paljon tekstiä, nopeasti. En minäkään aivan mitä sattuu hölynpölyä ole kirjoitellut. Tuo 600 sivua on aivan täyttä "asiaa", mutta kaikki ei ole pakollista. Minulla oli paljon takaumia ja värikäs henkilögalleria. Olen syventänyt henkilöitä, heidän taustojaan ja tarinaa kaikella, mitä olen kirjoittanut. Olisin voinut luonnostella tietysti saman jollekin suttupaperille ja miettiä henkilöiden taustat ja elämäntarinat ilman, että kirjoitan kaikkea. En kuitenkaan osaa luonnostella etukäteen. Kaikki poistamani kappaleet, sivujuonet, henkilöt olivat minulle rakkaita. Eivät ne olleet huonoja, mutta hidastivat juonenkulkua ja suomessa kun ollaan, tykätään, että pitäisi edetä nopeasti. Minusta on tarpeen luoda kaikki henkilöt alusta loppuun. Siinä on vaara, että henkilöistä tulee kerrottua liikaa, mutta kuten olen sanonut ennenkin on helppo leikata, kun on paljon mitä leikata.
Mestariteos? Ei tunnu ei. Enemmänkin loputonta vääntöä säätöä korjausta niin moniin suuntiin kuin mahdollista. Ei tule olo, että olenpa onnistunut, vaan jotakin aivan päinvastaista. Ei siis rakastunut olo, ei tosin vihasuhdekaan. Olisiko realistinen?
Tuntuu, että käsissä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Sain käsikirjoituksen valmiiksi noin kuukausi sitten. Olin siitä niin innoissani, että jakelin tavallisten koelukijoiden lisäksi muutamalle muullekin kaverille luettavaksi.
Nyt, kun olen yrittänyt kysellä, miltä teksti näyttää, selviääkin, ettei kukaan ole lukenut sitä! Olisin kiitollinen tiedosta, jos se on tylsä tai latistunut, mutta kukaan ei ole edes aloittanut lukemaan! En viitsi patistaa, jos eivät saa aikaiseksi itse. Kyseessä kuitenkaan ei ole mikään 1000-sivuinen eepos ja osalle lukijoista olen antanut vain puolet tekstistä, ja sekin on alta 100 sivua.
Turhauttaa todella, kun tietää tehneensä parastaan, eikä kukaan sano yhtään mitään. Ei hyvää, ei kaunista, ei huonoa, ei pahaa. Ei mitään. No, onneksi yksi lähellä asuva lehtimies otti sen innokkaana vastaan, joten nähtävästi teen loppusilauksen hänen kommenttiensa perusteella. Ellei sitten käy niin, että hänkin unohtaa lukea sen!
Älä huoli. Minulta julkaistiin takavuosina esikoiskirja, joka sai kehuja ja jonkin verran näkyvyyttä mediassa, lähinnä paikallis- ja maakuntalehdissä ja blogeissa. Jakeiln tekijänkappaletta tuttaville ja odotin kommentteja heitläkin. Jos oikein muistan, Viidestätoista kirjan saajasta soitti ja kommentoi.
Eli olet törmännyt ongelmaan, jonka monin on kohdannut, oli kyse kässäristä tai kirjasta. On hirmu vaikea saada palautetta.
Täytyy tunnustaa, että olen aikaisemmin tainnut itsekin jättää minulle lähetetyt kässärit vähälle huomiolle. Tekijänkappaleita en ole koskaan saanut, enkä osaa sanoa olisinko huomannut niistä antaa kommentteja. Nyt kyllä olen päättänyt, että kommentoin jokaista kässäriä ja kirjaa, joka minulle annetaan. Tsemppiä sinulle.
Sori typo. Viidestätoista saajasta yksi kommentoi, piti sanomani.
Kiitos kannustuksesta! Harmittaa paljon siksi, että kaksi koelukijoistani ovat olleet ns. luottolukijoitani vuosia. Ovat aina ennen lukeneet tekstit, lukevat muutenkin paljon ja nopeaa tahtia, olen aina saanut heiltä palautetta. Mutta nyt ei mitään. Aikaa kuitenkin on ollut.
Yhden pienen palautteen sain alkupätkästä, mutta ko. lukija ei osannut mitään rakentavaa sanoa (en tee mitään kauniilla ja hyvällä, kun vain kritiikillä voin tehdä muutoksia). Tämä lukija haluaisi lukea käsikirjoituksen lopun, mutta en voi antaa sitä, kun ainoat kopiot muhivat unohtelijoiden pöydällä... :)
Eikä muuten lehtimieskään ole lukenut tekstiä! Vielä. Onneksi näemme sen verran usein, että voin luoda vihaisia katseita.
Olen tässä ylhäisessä yksinäisyydessäni pohtinut, että voisiko käsikirjoitusta verrata mustikkapiirakkaan. Jos leivon piirakan ja syön sen yksin, voinko sanoa, että se on hyvää?
Minusta on hyvä idea antaa vain osa tekstistä luettavaksi, ettei sen lukeminen rasita liikaa. Itse olen antanut parille luettavaksi ja vastaanotto on ollut vähän epäilyttävänkin positiivinen ja kannustava. He ovat varmoja, että sopimus tulee paluupostissa, mutta itse olen skeptisempi. Joitakin kohtia kirjassani pidän itsekin aika hemmetin hyvinä, mutta kokonaisuutta on vielä mietittävä. Omaperäisen ja yllättävän juonen rakentamisessa riittää opiskeltavaa.
Minä olen nyt kokemuksesta oppinut, että en luota hyvään palautteeseen ollenkaan. Arvostan raakaa kipupisteisiin tökkimistä ja skeptistä otetta tekstiin. Se on ainoa, joka kasvattaa ja kehittää.
Tuntuu vain, että tuollaista rehellistä palautetta on hyvin vaikea hankkia. Ystävien, tuttujen ja puolituttujenkin on helpompi antaa kehuja kuin lytätä. Totuus on, että useimmat koelukijat, jotka eivät itse kirjoita, eivät loppujen lopuksi tiedä romaanin rakenteesta, henkilöhahmojen luomisesta ja draaman kaaresta yhtään mitään. Toisin sanoen he eivät löydä niitä pikkujuttuja, joista se usein jää kustantajalta kiinni.
Maallikkolukijoilla on paikkansa, etenkin valistuneilla sellaisilla, mutta sanoisin, että maksullinen arvostelupalvelu on ehkä ainoa taho, josta saa rehellistä palautetta. Toinen tahoa on ehkä kirjoittajakollega, jonka töitä voi vuorovedoin kritisoida.
Olen aivan samaa mieltä, kehuista ei ole kovin paljon hyötyä. Toinen lukijoista oli maksullinen ammattikriitikko, mutta hän ei nähnyt koko tekstiä, joten viat ovat varmasti kokonaisuudessa ;)