Olen nuori nainen. Ulkonäköni on keskeinen asia elämässäni. Jos näytän jossain kuvassa tai jossain valaistuksessa peilikuvassa rumalta, tulen surulliseksi ja uuvun niin paljon, etten jaksa tehdä mitään enkä poistua kotoa. Jos näen kasvoni ja vartaloni kauniina joskus, tulen siitä hyvälle mielelle. Muut asiat eivät liikuta minua kovin paljon.
Minulla, kuten kaikilla ihmisillä, on joitain kauneusvirheitä, asioita, joihin en ole tyytyväinen omassa ulkonäössäni. Tiedän, että on olemassa psyykkinen häiriö, jossa ihminen kuvittelee itsellään olevan kauneusvirheitä, joita ei oikeasti ole. Minulla ei ole sellaista harhaisuutta, vaan kauneusvirheeni ovat todellisia.
Toisinaan näen itseni kauniina, toisinaan nättinä, silloin tällöin rumana. Silloin tällöin ihmiset ovat sanoneet, että olen kaunis. Yksi ihminen kuvaili minua "superkauniiksi". Jotkut ovat sanoneet, että näytän rumalta heidän mielestään. Minua koulukiusattiin omien muistikuvieni vuoksi ulkonäköni takia.
Ajattelen ulkonäköäni joka hetki. Pohdin, olenko kaunis, ruma vai tavallisen näköinen.
Eilen taas kerran turhauduin siihen ja päätin katsella Youtubesta videoita ihmisistä, jotka ovat saaneet pahoja vammoja esim. tulipalossa, tai kun heitä on ammuttu kiväärillä kasvoihin. Yksi nuori nainen paloi kokonaan jouduttuaan auto-onnettomuuteen rattijuopun takia, mutta jäi eloon; nyt hänen elämänsä on jatkuvaa mentaalista taistelua eikä hän ole millään pystynyt sisäistämään ulkonäkönsä radikaalia muutosta. Monet naiset ovat menettäneet kasvonsa Aasiassa ja arabimaissa, kun vihaiset miehet ovat heittäneet rikkihappoa heidän päälleen. Jotkut ovat syntyneet epämuodostumien kanssa, neurofibromatoosin tai Treacher-Collinsin syndrooman takia.
Olen vilpittömästi sisimmässäni sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita eikä kenenkään tunteita ja persoonaa tule arvottaa heidän ulkonäkönsä mukaan. Mutta silti...
En voi lakata ajattelemasta ulkonäköäni. Vaikka katselin noita järkyttäviä ja toisaalta inspiroivia videoita ihmisistä, joiden elämä on erittäin haasteellista erilaisen ulkonäön takia ja vaikka itkin liikutuksesta tuntikausia niitä katsellen, en voi lakata ajattelemasta ulkonäköäni.
Tänäkin aamuna kuvasin itseäni kamerakännykällä pari tuntia. Tunsin itseni tyytymättömäksi ja tulin siihen tulokseen, että näytän rumalta. En aio tänäänkään poistua kotoa.
Onko muita, jotka suhtautuvat neuroottisesti siihen, miltä näyttävät?
Minulla, kuten kaikilla ihmisillä, on joitain kauneusvirheitä, asioita, joihin en ole tyytyväinen omassa ulkonäössäni. Tiedän, että on olemassa psyykkinen häiriö, jossa ihminen kuvittelee itsellään olevan kauneusvirheitä, joita ei oikeasti ole. Minulla ei ole sellaista harhaisuutta, vaan kauneusvirheeni ovat todellisia.
Toisinaan näen itseni kauniina, toisinaan nättinä, silloin tällöin rumana. Silloin tällöin ihmiset ovat sanoneet, että olen kaunis. Yksi ihminen kuvaili minua "superkauniiksi". Jotkut ovat sanoneet, että näytän rumalta heidän mielestään. Minua koulukiusattiin omien muistikuvieni vuoksi ulkonäköni takia.
Ajattelen ulkonäköäni joka hetki. Pohdin, olenko kaunis, ruma vai tavallisen näköinen.
Eilen taas kerran turhauduin siihen ja päätin katsella Youtubesta videoita ihmisistä, jotka ovat saaneet pahoja vammoja esim. tulipalossa, tai kun heitä on ammuttu kiväärillä kasvoihin. Yksi nuori nainen paloi kokonaan jouduttuaan auto-onnettomuuteen rattijuopun takia, mutta jäi eloon; nyt hänen elämänsä on jatkuvaa mentaalista taistelua eikä hän ole millään pystynyt sisäistämään ulkonäkönsä radikaalia muutosta. Monet naiset ovat menettäneet kasvonsa Aasiassa ja arabimaissa, kun vihaiset miehet ovat heittäneet rikkihappoa heidän päälleen. Jotkut ovat syntyneet epämuodostumien kanssa, neurofibromatoosin tai Treacher-Collinsin syndrooman takia.
Olen vilpittömästi sisimmässäni sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita eikä kenenkään tunteita ja persoonaa tule arvottaa heidän ulkonäkönsä mukaan. Mutta silti...
En voi lakata ajattelemasta ulkonäköäni. Vaikka katselin noita järkyttäviä ja toisaalta inspiroivia videoita ihmisistä, joiden elämä on erittäin haasteellista erilaisen ulkonäön takia ja vaikka itkin liikutuksesta tuntikausia niitä katsellen, en voi lakata ajattelemasta ulkonäköäni.
Tänäkin aamuna kuvasin itseäni kamerakännykällä pari tuntia. Tunsin itseni tyytymättömäksi ja tulin siihen tulokseen, että näytän rumalta. En aio tänäänkään poistua kotoa.
Onko muita, jotka suhtautuvat neuroottisesti siihen, miltä näyttävät?
Vastaukset 41
Vanhimmat
Sama ongelma mutta olen mies.
Jopa se että miten ilmeilen julkisilla paikoilla aiheuttaa suunnatonta stressiä.
Et voi olla kaunis ja ruma samalla. Sinun siis pitää päättää kumpi olet. Minä olen päättänyt aikaa sitten että olen ruma ja sillä sipuli. Minä positun kotoa joka päivä salille tai kauppaan jossa on muitakin ihmisiä. Ei minua kiinnosta mitä muut ajattelee. Naiset nyt yleensä pitää minua ainakin rumana ja siksi eivät edes halua tutustua mutta ihan sama mulle sitten ja hyväksyn sen.
Saako jokainen siis päättää itse, että onko kaunis vai ruma? Pitääkö päätöksen perustua ulkonäköpalautteeseen, jota on saanut muilta ihmisiltä?
Entä jos on saanut ristiriitaista palautetta? Saako ristiriitaista palautetta muilta ihmisiltä saanut henkilö päättää itse, ottaako kauniin vai ruman ihmisen omakuvan? Vai kumoavatko "kaunis"- ja "ruma"-palautteet toisensa sillä seurauksella, että henkilö on tosiasiassa tavallisen näköinen? Vai onko ristiriitaista palautetta saava henkilö päinvastoin hyvin epätavallisen näköinen, ja jos on, niin millainen ulkonäöllinen omakuva hänelle olisi sopiva?
Entä mikä osuus on sillä, minkälaisena, kauniina vai rumana, henkilö itse näkee itsensä? Onko ulkonäöllisen omakuvan perustuttava ainoastaan omille havainnoille ja niiden esteettiselle tulkinnalle? Onko tämä periaate moraalifilosofisesti perustelluin? Entä jos omatkin havainnot ja niiden tulkinta ovat ristiriitaisia?
Tunnen ihmisen, joka on vilpittömästi sitä mieltä, että Hollywood-näyttelijä Keira Knightley on ruma. Tämä ihminen raivostuu, jos kuulee jonkun sanovan Keira Knightleytä kauniiksi, koska hän pitää sellaista väitettä estetiikan lakia vastaan hyökkämisenä ja valheena. Samoin tunnen ihmisen, joka pitää Keira Knightleytä erittäin kauniina. Näitä ihmisiä kuunneltuani en enää oikeasti osaa sanoa, onko Keira Knightley ruma vai kaunis. Olen alkanut nähdä hänen rumuutensa jotenkin, en tiedä...
Netissä on keskusteluja Keira Knightleyn rumuudesta. Keira on itsekin haastattelussa sanonut "tiedän, että monet pitävät minua rumana". Valehtelevatko nämä kaikki vai onko Keira Knightley oikeasti sittenkin kaunis, ja nämä rumuuspuheet silkkaa kateutta? Onko minua sanottu aikoinaan rumaksi vain kateuden takia? Olen hämmentynyt.
mitä väliä sillä on oletko sinä tai joku Keira kaunis vai ruma.... Jonkun mielestä voit olla kaunis, jonkun toisen mielestä et oikeasti ihmeemmän näköinen.
Sinä päätät itse, ei kukaan muu. Jos joku haukkuu rumaksi niin hauku takas. Olet sen näköinen kuin olet ja se sun on hyväksyttävä. Ulkonäköä voi muuttaa vaatteilla ja meikeillä ja käymällä kauneushoidoissa mutta olet oma itsesi ja persoonasi ja sinun pitää tykätä itsestäsi sellaisena kuin olet. Jos ei onnistu niin sitten se on sun ongelma.
Jokaisella on oma mielipide onko joku julkkis ruma vai kaunis. Toisen mielipidettä pitää kunnioittaa ja ei ole pakko olla samaa mieltä että Keira Knightley on ruma.
Minusta Kasvot peilissä kyselee hyviä kysymyksiä. Harmi, etten osaa yhteenkään vastata :D
Itse olen mies, jolla on nyttemmin diagnosoitu BDD (hyvin samanlaisia "oireita kuin sinulla Kasvot Peilissä), ja minulle on mm. ihan aikuinen nainen (ihan selvin päin) sanonut , että minun ei tarvitse olla huolissaan (sen suhteen saanko naisia), koska "sinulla on poikkeuksellisen hyvä ulkomuoto". Ex-vaimoni mielestä olen "maailman kuvottavimman näköinen, todella oksettavan näköinen ihminen, hyi helvetti, piti koko avioliiton ajan oksennusta pidättää, YÖK!" (ihan tosi tarina, en liioitellut yhtään)
Minua ihmetyttää samoin kuin Kasvot peilissääkin, että voiko tosissaan mielestäni kuvankaunis, kuten Keira Knightley, olla jonkun mielestä oikeasti olla vastenmielisen näköinen. Jos näin on, niin eikö se vaikeuta kaiken maailman "tieteellisen" tutkimuksen tekemistä, jota ulkonäköönkin liittyen yleisesti tehdään.
Nyttemmin omat "BDD oireeni" ovat hieman helpottuneet (en suostu enää tuntikausia tuijottamaan peilistä rumaa pärstääni sitä murehtien), mutta edelleenkin tunnen aina inhottavan pistoksen sydämessä, kun naiset milloin missäkin jauhavat "järisyttävän komeista miehistä".
Enpä usko, että minulla tämä paha alemmuuskompleksi tästä helpottaa kuin vasta manan majoille siirtyessäni (toivottavasti edes silloin). Ei minua oikeastaan oma ulkonäköni muutoin kiinnostaisi pätkääkään, mutta nytkin olen ihastunut yhteen suloiseen naiseen, niin tällaisissa tilanteissa oma ruma ulkonäkö masentaa ja rankasti. En todellakaan uskalla naisia lähestyä tällaisella ulkonäöllä ja jos joku nainen joskus niin hullu olisi, että minut huolisi, niin eihän siitä yhdessäolosta mitään tulisi, kun jo elokuvia/mainoksia katsoessa kaikki naiset aina kuolaa komistusten perään ja pitää vittu aina ääneenkin siinä vieressä huokailla ja voihkia. UUUUUUUUUUUH, katsopas kun on helvetin hyvännäköinen mies, uuh mitkä rintakarvat, katso kun nuo vatsalihaksetkin eroottisesti värisevät kun se pesee itseään dubbel duschilla uuuuhhh http://www.youtube.com/watch?v=shdBtOEonLg....
"Ex-vaimoni mielestä olen "maailman kuvottavimman näköinen, todella oksettavan näköinen ihminen, hyi helvetti, piti koko avioliiton ajan oksennusta pidättää, YÖK!" (ihan tosi tarina, en liioitellut yhtään)"
Ex-vaimosi tiesi mielenterveysongelmastasi, joten hän käytti sitä vain lyömäaseena. Kuvottava ihminen.
Selvästikin ulkonäön ajatteleminen on tullut sinulle ongelmaksi. En oikein osaa neuvoa, koska itse tajuan sen, että saan olla onnellinen, että näytän näinkin hyvältä kuin mitä näytän. Todellakin monella ihmisellä on käynyt huono tuuri ja ulkonäkö on loppuiäksi muuttunut esim. onnettomuuden vuoksi. :/
Käytkö missään terapiassa? Oletko kohdannut elämässäsi oikeasti vaikeita asioita, menettänyt läheisiä ihmisiä jne.? Olen menettänyt rakkaita ihmisiä ja se kai vahvistanut omaa luonnetta, joku ulkonäkö on oikeasti helvetin pieni asia elämässämme. Ei minua kiinnosta arvostella toisten kasvoja, kroppaa... Ollaan rumia ja kauniita kaikki. Ei kukaan ole täydellinen. Koulukiusatuksi joutuminen varmastikin vaikuttaa osaltaan käyttäytymiseesi, mutta tilannetta ei voi muuttaa kukaan muu kuin sinä itse. Toivottavasti saat helpotusta "ongelmaasi"
Jos sinua on sanottu kauniiksi eikä kyse ole ollut esim. vitsistä, olet kaunis. Ruma ihminen on sellainen, jota ei voi nähdä kauniina. Rumat ihmiset ovat sellaisia, joiden kohdalla ei edes tule ajatelleeksi, onko tuo ruma vai kaunis, vaan rumuus on yksiselitteistä.
Kauneus, tai rumuus, on tunnetusti katsojan silmissä. Tämänhän kertoo Keira Knightleynkin kokemus, jotkut pitävät häntä rumana, kun taas minusta hän on hyvin kaunis. Siten minusta absoluuttista kauneuden, tai rumuuden, määritelmää ei ole. Minua ei ole koskaan sanottu komeaksi, ei edes ne muutamat naiset, joiden kanssa olen seurustellut, mutta rumaksi monestikin, eräs jopa rumimmaksi mieheksi, kenet hän on koskaan nähnyt. Toisaalta, ulkonäkö ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään, eikä edes tuo superlatiivi loukannut minua, vaan kuittasin sen huumorilla.
En sitten tiedä, voiko ihminen valita sitä, välittääkö hän mitä muut hänestä ajattelevat. Tuskin, sillä eipä kai aloittajakaan haluaisi miettiä ulkonäköään niin paljon. Naiset toki ovat sillä tavalla "ulkonäkökeskeisempiä" kuin miehet, joten ehkä tuo on vielä luonnollista, ehkä ei. Jos jatkuva ulkonäön pohtiminen häiritsee, niin ehkä asiasta voisi puhua lääkärille. Sillä juuri sillä perusteella, että kauneus on katsojan silmässä, ei ulkonäköään kannata liikaa pohtia, eihän kaikkia voi joka tapauksessakaan miellyttää.
Vielä huonompi tilanne on ulkonäkökeskeisillä ihmisillä joita on sanottu vain rumaksi, sitä panostaa ulkonäköönsä mutta tuntuu olevan turhaa..
Itse ajattelen, että muut ovat "tehneet" minusta ruman. Silloin ennen, kun en joutunut jatkuvasti toisten arvostelujen ja haukkujenkin kohteeksi, en miettinyt ulkönäköäni niin paljon. Ajattelin, että olen ihan ok ja vaatteet näyttävät hyvältä päällä. Mutta nyt, en enää tiedä mitä olen. Helppo uskoa niitä ihmisiä ja niitä sanoja, jotka toistuvat. Ei mitään hyvää koskaan. Ja ne parit kehut ovat hukkuneet kaiken negatiivisen alle. Niinpä tunnen olevani melkein aina vaan ruma tai tuntuu, että minussa on aina joku epäkohta. Tiedän, että en voi olla mikään rumilus, mutta en pysty enää uskomaan siihen.
Taisi mennä vähän aiheestakin ohi.
Itse en yleensä arvostele kenenkään ulkönäköä. En ainakaan sillä tavalla, että toteisin sen ääneen ja saahan sitä ajatella mitä tykkää jos ei niitä ajatuksiaan tuo julki. Jokaisessa ihmisessä on jotakin kaunista.
Sama juttu, pitkään olin samalla ajatuksella että olen ihan ok mutta kun ei ikinä saa kasvoista kehuja vaan päinvastoin kolme kertaa sanottu rumaksi niin ei sitten tiedä..
Muutenkin ei kukaan itse kehitä mitään ongelmia itsellensä vaan se on se ympäristön palaute mikä vaikuttaa minkälainen itsetunto/varmuus sulle kehittyy.
Hyvännäköiset ihmiset on itsevarmoja koska heitä on kohdeltu aina hyvin, he tietää kelpaavansa vastakkaiselle sukupuolelle.
Miesten yksinäisyys johtuu pitkälti rumasta ulkonäöstä. Naiset ei usein hyväksy edes kaveriksi jos mies ei ole hyvännäköinen. Tavis nainen saa aina miehen jos vaan ei ole kovin nirso. Naiset voi valita ollakko yksinäisiä vai ottaako kumppaniin jonka naama ei miellytä vaikka persoona miellyttäis. Mies ei voi valita koskaan.
Niin. Miehillähän tunnetusti on aina kaikki huonommin. Sad but true.
Kyllä mulle kelpais "rumakin" mies. Ja kyllä sitten täytyy olla todella ruma jos ei kelpaa. Ainakin kaveriksi. Komeiden miesten kanssa tulee vaan alemmuuden tunne ja pelkää, että mies vaihtaa parempaan. On helpompi lähestyä sellaista, joka on samalla viivalla kuin itsekin on. Ajattelen aina, että ne hyvän näköiset elävät omassa maailmassaan minne minulla ei ole asiaa ja he eivät ole minua varten. Ja jos joku komea minua lähestyy ajettelen, että tässä on jotain hämärää. No, tietysti joskus tulee haaveiltua, mutta yleensä ajattelen näin.
Ja yleisesti ihmiset kiinnostaa. Melkein sama kuka tänne nyt tulisi istumaan, en valittaisi.
Lähtisit karkuun jos minä lähestyisin. Rumakin voi olla komea jonkun toisen mielestä.
Kuvitellaan sellainen tilanne, kiltti mies, että huomisaamuna kun heräät, niin olet (omasta ja toisten mielestä) komea.
Miten huominen päiväsi sen jälkeen eroaa esim. tästä päivästä? Mitä teet eri tavalla kuin nyt? Mitä tapahtuu? Millaista elämäsi on?
En takuulla lähtisi karkuun. Enkä yleensä lähde ketään karkuun, vaikka joskus olisi ehkä pitänyt. Tarkoitin vaan, että jotenkin se keskustelu on helpompaa niiden tavallisten kuin komeiden kanssa jne.
Niin ja ruma voi olla toisen mielestä komea. Ei ole olemassa vaan kauniita ja rumia, sillä ihmiset näkevät asiat eri tavalla.Monet kuuluvat varmaan siihen keskikastiin.
Eikä tässä paljon valinnan varaa ole. On otettava se minkä saa tai sitten saa jäädä yksin. Nytkin täydet 0 vaihtoehtoa.Olisi todella mukavaa edes keskustella toisen kanssa ja viettää aikaa ihmisen kanssa. Olisi se sitten laiha tai lihava, pitkä tai lyhyt jne. Luotettavuus, rehellisyys ja tietynlainen "lähimmäisen rakkaus" eli se, ettei ole ensimmäisenä puhumassa p*skaa toisesta ovat tärkeitä asioita.Jos pitäisi valita kahdesta: komea henkilö, joka ei täyttäisi näitä "kriteereitä" tai sitten sellainen tavallinen, joka täyttäisi niin valitsisin ehdottamasti jälkimmäisen.
Ruman ihmisestä tekee minusta vasta jokin iso palovamma tai muu esim. leikkausarpi kasvoissa. Sairaalloinen ylipaino ja huono hygienia ovat myös rumuutta lisääviä tekijöitä, mutta nekään eivät ole pysyviä jos ihminen haluaa muutosta. Itse jaan ihmiset mielummin kahteen ryhmään tavallisiin ja niihin täydellisiin. Sitten on toinen tärkeämpi jako luonteen ja persoonan mukaan. Moni täydellinen tippuukin usein tuonne "sisäisesti rumien" joukkoon. Sillä vihaan ylimielisiä ja ilkeitä ihmisiä.
Ruma on sellane joka ei saa tyttö tai poikaystävää.
No, sitten minäkin olen ruma. Kiitos tiedosta :)
Etsitään me rumat sitten toisemme, niin on kaikilla edes joku.
Hmm, mielenkiintoisia kommentteja olen saanut. Ehken ole ainut, jolla on näin äärimmäisiä kokemuksia ulkonäköön liittyen.
Seuraavaksi kirjoitan edelleen ulkonäköä koskien aiheesta, joka saattaa järkyttää monia. Jos olet sitä tyyppiä, joka ei kestä brutaalin rehellistä pohdintaa, lopeta lukeminen tähän.
Joskus esim. Prisman kassajonossa tulee vaivihkaa katseltua muita ihmisiä. Siellä näkee pariskuntia, jotka crocsit jalassa, liian pienissä farkuissa, legginseissä tai lököttävissä verkkareissa latovat pakastepizzoja ja munkkipusseja liukuhihnalle niin, että allit lötkyvät. Ja tietenkin mäyräkoirallinen olutta kuuluu joukkoon. Mikäpä muu selittäisi miesten raskausvatsaa muistuttavan keskivartalon? Näillä ihmisillä on pöhöttävät kasvot ja tihruiset silmät ja silmissä tyhjä, yksinkertainen katse.
Silloin ajattelen, että miten nuo ihmiset ovat onnistuneet pariutumaan, jos olen nyt täysin rehellinen. Toki rakastaa voi ja välittää toisesta ihmisestä. Kiintymyskin tekee ihmeitä ihmissuhteissa. Mutta tuntevatko nämä kaikki parisuhteessa keskenään elävät ihmiset oikeasti fyysistä vetoa toisiinsa? Vai onko niin, että he vain ovat tyytyneet toisiinsa, koska eivät ole saaneet sellaista kumppania, joka vetoaisi heihin esteettisesti?
Vai onkohan sitten kuitenkin niin, että itse vain satun olemaan poikkeuksellisen nirso esteettisesti, mikä selittäisi myös tyytymättömyyteni omaan ulkokuoreeni...?
joo aika paskaa tekstiä kirjoitit
Ehkä he ovat pariutuneet ennen ylipainoa? Rakkaushan ei kestä kuin muutaman kuukauden, sen jälkeen tulee tottumus. Sitä totutaan toiseen. Rakastetaan tavallaan eri tavalla kuin aluksi, eikä sitä ulkonäköä niin enää mieti. Ulkonäkö on ehkä tärkeää siinä kohtaa, kun miettii, ketä yrittää lähestyä, yleensä varmaan lähestytään sitä henkilöä, joka omiin silmiin vaikuttaa miellyttävältä. Jos kaikki menee kuin elokuvissa, muodostuu parisuhde, jossa ulkonäkö ei sitten olekaan enää niin tärkeää.
Siitä, oletko nirso vaiko et, on vaikea näin tyhjän internet-tuttavuuden perusteella sanoa yhtään mitään. Oletko koskaan seurustellut pidemmän aikaa? Jos olet, muuttuiko seurustelukumppanisi tuona aikana suuntaan taikka toiseen, ja jos muuttui, huomasitko nuo muutokset suhteen aikana vaiko sen jälkeen? Emme yleensä huomaa muutoksia, jotka tapahtuvat pikkuhiljaa, me ikäänkuin kasvamme niiden mukana.
Ei, et ole siunattu sen esteettisemmällä tajunnalla. Sen sijaa sinulta puuttuu elämästä henkilökohtaiset haasteet ja tavoitteet, johon suurin osa ihmisistä pyrkii tähtäämään toiminnallaan (eikä esim. ulkonäöllään). Puuttuuko sinulta myös henkilökohtaiset ihmissuhteet - ne merkitykselliset, joissa tihrusilmäiset ja lököhousuiset kokevat itsensä hyväksytyksi ja arvokkaiksi.
Jos olisin ap, yrittäisin pohtia mitä elämässäni haluan saavuttaa. Mitkä on ne jutut, joista minut muistetaan. Miettisin haluanko tulla muistetuksi ihmisenä, joka harrasti itsensä valokuvaamista kaksi (!!!!) tuntia. Haluanko tulla määritellyksi vain ulkonäköni kautta, voisinko oppia arvostamaan ihmisiä heidän tekemistensä kautta ja päästä ulkonäön arvostelusta, voisinko oppia arvostamaan itseäni myös tekemisten kautta.
Julmaa sanoa, ja harvoin tätä fiilistä itselläni täällä tulee, mutta en haluaisi ap:a itseni lähelle. Hän voi olla kaunis ulkoisesti, mutta sielultaan hyvin ruma ihminen.
Jos on ruma mutta rahaa niin saa kyllä naisen kuten minä. Jos on ruma ja työtön niin ei ole mitään jakoa saada kumppania.
Sulle tekis hvvää ap olla 1kk ihan metsässä omissa oloissas. Ilman tv:tä, peiliä ja hygieniatarvikkeitä. Mieti mikä on luonnollista, minkälaiseksi meidät on luotu. Ihmisyys ei ole kaunista pintaa vaan kaunis mieli, kun ymmärrät mikä on elämässä tärkeää. Sinun nuori hipiäsikin surkastuu,rypistyy,painuu lopulta maan poveen. Mihin käytit elämäsi?
Sinä olet lähtökohtaisesti ihan yhtä arvokas ihminen, näytit sitten kauniilta tai et. On surullista, että olet niin heikoilla jäillä itsetuntosi kanssa mutta itsekin arvostelet muiden ulkoista habitusta. Luultavasti olet niin nuori vielä, ettet ole kohdannut elämässäsi kovinkaan paljon vastoinkäymisiä. Ihmisen elämässä on yleensä vaiheita, joiden aikana ei vain yksinkertaisesti jaksa panostaa ulkonäköön. Ja jotkut nauttivat elämästään täysillä itsekseen, eivätkä viis veisaa muiden mielipiteistä.
Sinulle tekisi hyvää jollain tavalla vapautua ulkonäön tuijottamisesta. Kun huomaisit, ettei elämäsi muuttuisi mitenkään, vaikka näyttäisit hirviöltä, voisit suunnata energiaa muihin asioihin. Pukeudu mummisi vaatteisiin, irvistele rumasti, käyttäydy tarkoituksella tökerösti. Saatat huomata jopa pitäväsi uudesta roolistasi. Ja taas tunnet itsesi entistä kauniimmaksi palatessasi taas omaksi itseksesi. Ei se maailma kaadu muiden mielipiteisiin tai siihen, tunnetko joskus itsesi rumaksi tai naurettavaksi. Sellaista sen elämän kuuluukin olla, nimittäin vaihtelevaa..
On eri asia arvostella jonkun habitusta (hankittu ominaisuus kuten vaatetus, ylipaino, alkoholin pöhöttämät kasvot) kuin arvostella ruumiillista ulkonäköä. Tarkkuutta!
"kun jo elokuvia/mainoksia katsoessa kaikki naiset aina kuolaa komistusten perään ja pitää ***** aina ääneenkin siinä vieressä huokailla ja voihkia. UUUUUUUUUUUH, katsopas kun on helvetin hyvännäköinen mies, uuh mitkä rintakarvat, katso kun nuo vatsalihaksetkin eroottisesti värisevät kun se pesee itseään dubbel duschilla uuuuhhh"
Kaikki naiset..? Itse olen käyttäytynyt noin viimeksi teininä, jos silloinkaan. Tuollainen on minusta äärimmäisen typerää käytöstä niin mieheltä kuin naiselta ja parisuhteessa jopa loukkaavaa.
Ehkä johtuu juuri omasta herkkyydestäni tuon asian suhteen, mutten parisuhteessa menisi ollenkaan kommentoimaan vastakkaisen sukupuolen edustajien ulkonäköä. Eli todennäköisesti en tee sitä itse, koska en myöskään kestä sitä toiselta.
Ulkonäkö on se juttu miks yksinäisiä ollaan. Suomalaiset vaan on pinnallista kansaa että ei oteta rumia ystäväksi edes.
Harvoinpa olen pistäytynyt näin tyhjänpäiväisellä palstalla!
Maailma on täynnä köyhyyttä, kurjuutta ja sairautta, kipua, tuskaa, surua, työtä, - ja täällä katsellaan vaan peiliin päivät pitkät. Eikö tosiaan oo tärkeempää tekemistä?
Just prikulleen kaikki pyörii sen oman navan ja itsensä ympärillä!
Onko työtä edes, kun ei voida edes ulos mennä?
Keksikää kehittävää jotakin, lukekaa joku hyvä kirja, runoja, menkää vapaaehtoistyöhön auttamaan!
Täysin sairasta tuollainen!
Ja miten siitä pääsee eroon? Lopettakaa narsisminne!
Sitähän te juuri olette.
Ei teidän isoäideillä ja isoisillä ollut aikaa päivät pitkät tuijotella peiliin, vaan oli köyhissä oloissa tehtävä työtä.
Samoin ei ollut Suomen miehillä aikaa sodassa tuijotella peiliin myöskään!
Perspektiiviä Suomen nuoret!
Lukekaa historian kirjoja, opiskelkaa paremminkin
Niin, koska eihän kukaan muu kuin yksinäinen ihminen ajattele itseään? :P Vaikka ymmärtäähän tuo sinun purkauksesi, sinä itse et tunne yksinäisyyttä, etkä tiedä, millaista elämämme on. Puskista on helppo huudella.
Maailma on tosiaan täynnä kurjuutta, mutta kaikki on suhteellista. Olisi jokseenkin hedelmätöntä kieltää ihmisiltä negatiiviset tunteet sillä perusteella, että jollakin asiat aina huonommin, samahan toimii myös kurjimman kehitysmaan kurjimmalla asukkaalla - hänelläkään ei ole syytä valittaa, sillä kivikaudella oli varmasti joku, jolla asiat oli vielä huonommin.
On syytä myös huomata se, että isoäitien ja -isien aikaan sitä työtä myös oli, ei enää nykypäivänä, kun teollinen työ karkaa Aasiaan. Ja nuo loputtomat Talvi-ja Jatkosodan vertailut alkavat pikkuhiljaa kyllästyttämään, kun verrataan asioita, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Sotako tässä pitäisi aloittaa vain siksi, ettei olisi aikaa "tuijotella peiliin"? Epäilen kyllä, että etenkin asemasotavaiheessa oli kyllä aikaa peilillekin.
Eipä näköjään ole kirjojen lukeminen tai opiskeleminen sinuakaan yhtään viisastanut tai sivistänyt. "Lopettakaa narsisminne!", voiko tuon typerämpää kehotusta olla? Ja vielä pilkkaat ihmisten todellista kärsimystä.
Oletko koskaan lukenut niistä kirjoistasi pakkomielteistä ja paljon puhumastasi narsismista ja sen häiriöistä? Jos olet, niin et ole sanaakaan lukemastasi kuitenkaan sisäistänyt. Joten käyttäisit sinäkin luppoaikasi ihmiskunnan kannalta hyödyllisemmin, kun et näemmä kykene mitään hyödyllistä niistä ylistämistäsi kirjoista oppimaan. Menisit vaikka vapaaehtoiseksi auttamaan niitä nälässä eläviä.
Totta.
Ja aivan turhaa väittää,,että tuollainen omaan napaan tuijotus olisi mukamas alemmuuskompleksi.
Päinvastoin.
Aivan.
Sen on pakko olla ylemmyyskompleksi,,koska SINÄ sanot niin.
Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!
Kyllä on tosiaan pallo hukassa, jos päiväkaudet menee peiliin tuijottaessa. Aiheellista huomauttaa todella, ei haittaa terve kritiikki yhtään.
Ehkäpä just siksi on yksinäinen, kun ei oo aikaa muuhun kuin peiliin tuijottamiseen?
Ilmeisesti siis tarkoitat minun kirjoitustani, koska täällä kukaan muu ei ole maininnut tuijottaneensa tuntikausia peilikuvaansa - päiväkausista puhumattakaan - äärimmäistä rumuuttaan murehtien. Tämähän on yksi BDD:nkin oireista, ja huomaa, että kirjoitin "en suostu enää tuntikausia tuijottamaan peilistä rumaa pärstääni sitä murehtien", koska "tajusin" ettei ulkonäköni murehtimalla muuksi muutu ja sen kanssa on vain opittava elämään jos elää meinaa.
Vaikka toisaalta en todellakaan ymmärrä lainkaan mitä irvimistä siinä on, jos edelleenkin tekisin samaa ja hautoisin asian takia itsemurhaa. Olkoon sairaalloinen itsensä tarkkailu sitten puhdasta narsismia tai mitä tahansa. Mutta eihän kaltaisesi "vihaajat" välitä miten asiat todellisuudessa ovat vaan miltä ne näyttävät teidän silmissänne jotta saatte hyökätä "ärsyttävien" ihmisten kimppuun milloin milläkin verukkeella. Et varmaan tiedä sitäkään, että BDD myös "periytyy", eli jos vaikkapa toisella vanhemmista on BDD, niin lapsikin todennäköisemmin itselleen sellaisen saa.
Ilmeisesti kaikki kritiikki on mielestäsi hyvää, jos se kritiikki on yhdenmukainen omien mielipiteittesi ja näkemystesi kanssa. Molemmat kirjoitukset tulivat kylläkin samalta sylttytehtaalta huutomerkkeineen! Se ei tietenkään ole narsistista, että kehuu omia aiempia kirjoituksiaan toisen nimimerkin suojasta. Empatiakyvyttömyyskään ei ole lainkaan narsistista..sinun mielestäsi. Vaikutat tosiaankin täysin empatiakyvyttömälle ihmiselle henkisen kärsimyksen suhteen.
Ihmettelen myös, että ihminen tulee henkinen hyvinvointi ja mielenterveys -palstan yksinäisyys-palstalle ja avaa viestiketjun, jonka otsikkona on "suhde omaan ulkonäköön" ja sitten äärimmilleen pöyristyy, kun ketjussa ihmiset kertovat erilaisia kokemuksiaan omasta ulkonäöstään eivätkä keskustelekaan äärimmäisestä köyhyydestä tai suurista sodista.
Ja varmaan köyhyys-palstalla pöyristys köyhille, kun vain tuijottavat omaan napaansa, sillä mitä muuta köyhyydestä - tai sen muodoin mistään muustakaan asiasta - "valittaminen" on kuin omaan napaan tuijottamista, . Ainahan löytyy joku joka on absoluuttisesti vielä köyhempi. Köyhän vain pitää lakata olemasta köyhä, tällähän sekin kärsimys loppuu ja tälläisen neuvon kaltaisesi liha-aivo "osaa" kaikille kärsiville antaa, kärsimyksen aihe vain vaihtuu.
Eli kerro ihan konkreettisesti kuinka nälänhätä maailmassa vähenee, jos "omaan napaan tuijottelun" sijaan lukee historiankirjoja tai runoja, kuten kehotit?
Olihan tuo aika hienosti kirjoitettu mutta täysin ilman pointtia,
Kuten myös omaan napaan tuijotus on
Minä olen maailman kaunein nainen ja mielestäni sen oman ulkonäön kanssa eläminen on sellainen sopeutumiskysymys, että siihen sitä psyykkistä vahvuutta juuri nimenomaan tarvitaan, ettei sairastu tuollaiseen... oman ulkonäkönsä suhteen pohtimiseen, kun eihän se kuori sinusta ole mitenkään irrallaan koskaan. Vaan sen kanssa kuuluu oppia elämään.
Mielestäni tämä suhde omaan ulkonäköön on siis pirstaloitunut skitsofrenia, jossa on realiteettivirhe. Kun sitten olisi se ulkonäkö erikseen ja sitten se ihminen joku kokonaan toisenlainen niin siinä kohtaa on kai jonkinlainen etsikkovaihe meneillään ja sopeutuminen siihen omaan elämään kesken. Sen verran nyt jokaisella pitäisi olla sitä sopeutumiskykyä, ettei ulkonäköään sen ala kokemaan jotenkin itsestään irrallisena prosessina. Siis ihminen on kokonaisuus olisi se terveempi realiteetti ja pitäisi siis löytyä edes vähän sellaista nöyryyttä elämän peruslainalaisuuksia kohtaan, ettei vaan hurahda siihen oppiin, kuinka elämä onkin vain pelkkiä tavoitteita täynnä. Ja sittenhän siitä voi puhjeta vieläkin vakampi psyykkinen sairaus, että kohta jo toivoisikin olevansa kokonaan joku muu. Ja alkaa täyshulluus.
Kopiomurhaajia on maailma täynnä ja se onkin kai maailman yleisin sarjamurhaajatyyppi, että sitten kopioidaan, matkitaan, ihastutaan, rakastutaan ja haaveissa sitten halutaan itsekin muuttua kokonaan toisenlaiseksi ja vaikka sitten tappamalla. Minun ongelmahan on juuri nämä kopiomurhaajat, joita aina tuppaa seuraan kyselemään ja utelemaan. Ja ihan vaan pelkän ulkonäön perusteella. Taidan siis olla tämän alan asiantuntija, kuinka sitten on näitä valokuvan bongaajia ja sitten on näitä muita vainoajia, joiden toiveena olisi sitten muuttua minuksi vaikka minut syömällä. Että ei ole tervettä häiriköidä muita kauneuden takia ja vain siksi, että se tekee onnelliseksi. Ulkonäkö ja kauneus ei siis oikeastikaan ole mitään kauppatavaraa, eikä fanitkaan muutu kauniimmaksi, vaikka kuinka tuppautuisivat seuraan.
"En voi lakata ajattelemasta ulkonäköäni."
Onneksi olkoon. Olet aiheuttanut itsellesi noidan kehän - ja vielä ihan omatoimisesti. Tarvitsisit päivittäisenkehumis-annoksen sinun ulkonäöstäsi jostain :)