Olen nyt 16 vuotias tyttö.
Seurustelimme 5kk, ja sitä ennen olin ollut häneen ihastunut jo useamman vuoden. Hän oli vain niin upea. Kun tunsimme toisemme todella hyin, aloimme suhteeseen. Se oli elämäni parasta aikaa. Rakastin häntä niin paljon. Rakastin kaikkea hänessä. Suunnittelimme tulevaisuutta yhdessä, autoimme toisiamme, hyväksyimme toisemme... Hänen luonteesa oli vain niin upea. Ystäväni ihmettelivät, miten voin ihastua niin "rumaan ihmiseen". Mutta en nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvyyttä ja komeutta. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Unelmoimme tulevaisuudesta yhdessä. Suutelimme, halailimme. Ain kun kosketin häntä, sydän alkoi tykyttää ja tunsin kuin olisin taivaassa. Toivoin ettei hän päästäisi ikinä irti. Ennen kuin menin nukkumaan, ajattelin häntä. Olisin kuollut hänen puolestaan.
Olin siihen aikaan vakavasti masentunut. Hän oli ainoa valonlähteeni silloin.
Kyllä, ainoa. Rakastin häntä niin paljon että sattui. Ja niin rakastan vieläkin.
Mutta sitten hän jätti minut. Syy oli, että häen rakkautensa oli kuollut. En ymmärtänyt asiaa kunnolla. Hän esti minut kaikkialla, enkä saanut mahdollisuutta puhua hänelle. Koulussa hän oli välinpitämätön ja esitti ettei tuntenut minua tai olisi koskaan edes nähnyt minua. Yritin kysyä syytä, mutta hän ei vastannu. Kun pelasimme jalkapalloa välitunnilla luokan kanssa, hän päätti saman tien, että minä olen vastakkaisella puolella. Kaiken kukkuraksi hän alkoi puhumaan hyvälle ystävälleni todella paljon ja halusi hänet samaan joukkueeseen. Emme tehneet mitään yhdessä. Katselin häntä tunneilla, mutta hän huomasi sen ja pyysi opettajalta vaihtaa paikkaa. Hän vielä nöyryytti minut koko luokan edessä ja puhui kovaan ääneen opettajalle koko luokan olessa paikalla kuinka ärsyttävää on kun "stalkkaan" häntä ja että hän ei saa koskaan olla rauhassa. Siinähän oli vittuilun kestämistä muilta.
Sinne meni viimeinen valonsäteeni. Vajosin vielä pahempaan masennukseen, ja yritin itku kurkussa puhua hnelle koulussa. Mutta vastaus oli aina sama. "Älä puhu mulle, en mä susta enää välitä". Parin päivän päästä koulun jälkeen kun hän oli menossa kotiin, menin kysymään asiaa uudestaan. Mutta vastaukseksi sain tälläisen kommentin: "SÄ OOT PILANNU MUN ELÄMÄN".
Tuntui kun minua olisi isketty palleaan. Olin siinä sitten ihan hiljaa, yritin pidättää itkua. Sen sijaan yritin näyttää vihaiselta Hän sitten vilkasi mua ja ilmeestä päätellen oli yllättynyt että olin vain hiljaa seisomassa siinä tuimalla äänellä. Kävelin kovaa vauhtia hänen ohitse kertaakaan katsomatta taakseni.
Jouduin sitten kallonkutistajalle ja popsimaan lääkkeitä tuohon masennukseen. Elämänhalu oli mennyt, kaikki oli kaaunut niskaan. Suunnittelin itsemurhaa. Rupesin syrjäytymään. Joka ilta vuodatin kyyneleitä hänen vuokseen. Sydämessä oli niin voimakasta kipua, etten välillä saanut henkeä. Halusin hänet takaisin. Enemmän kuin mitään muuta. Asiaa ei parantanut, että hän jutteli ja teki samoja asioita minun hyvän ystäväni kanssa. En kestänyt katsoa kuinka he naureskelivat ja minusta tuntui, että minut oli korvattu jollakin paljon arvokkaammalla. Hän kävi ulkomailla. Tietenkin hän toi tuolle tytölle paljo tuliaisia. Minulle ei yhtään. Katselin vierestä, kuinka hän jakoi tuliaisiaan. Nähtyään katseeni hän vain tokaisi kylmästi: "sulle ei oo mitään".
Kun olin aivan pohjalla, jotenkin rupesimme vähän puhumaan. Elättelin toiveita. Mutta nyt, tällä hetkellä, olemme taas vain kavereita. Siitä on 1 ja puoli vuotta kun rakastuin häneen. Jokaisen illan, eli reilu 500 iltaa olen itkenyt, tuntenut kuinka puukko viiltää sydäntäni. Näen hänessä vieläkin sitä hyvyyttä ja komeutta kuin silloin. Muistan kuin eilisen, miten suutelimme ensimmäistä kertaa. Muistan kaiken. Nyt jäljelle on jääneet vain muistot. Olemme hyviä ystäviä tätä nykyään, mutta se, mitä hän teki minulle, ei tule koskaan paranemaan. Itken vieläkin.
Nyttenkin ystävyytemme on loppuvaiheessa. Emme pidä enää toisiimme paljoakaan yhteyttä. Välillä juttelemme, mutta keskustelu jää lyhyeksi ja köyhäksi. Tiemme ovat eroamassa lopullisesti. Vaihdoin syksyllä koulua, enkä näe häntä enään niin usein. En kestä. Teen itsemurhan. En vain kestä :'(
Ne kaikki muistot. Ne kaikki suudelmat, Ne kaikki halit. Ne kaikki keskustelut. Ne kaikki vastoinkäymiset. Kunnes tuli niistä suurin ja erosimme. En vieläkään tiedä kunnollista syytä. Hän sanoo aina että hänen rakkautensa vain haihtui pois.
Seurustelimme 5kk, ja sitä ennen olin ollut häneen ihastunut jo useamman vuoden. Hän oli vain niin upea. Kun tunsimme toisemme todella hyin, aloimme suhteeseen. Se oli elämäni parasta aikaa. Rakastin häntä niin paljon. Rakastin kaikkea hänessä. Suunnittelimme tulevaisuutta yhdessä, autoimme toisiamme, hyväksyimme toisemme... Hänen luonteesa oli vain niin upea. Ystäväni ihmettelivät, miten voin ihastua niin "rumaan ihmiseen". Mutta en nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvyyttä ja komeutta. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Unelmoimme tulevaisuudesta yhdessä. Suutelimme, halailimme. Ain kun kosketin häntä, sydän alkoi tykyttää ja tunsin kuin olisin taivaassa. Toivoin ettei hän päästäisi ikinä irti. Ennen kuin menin nukkumaan, ajattelin häntä. Olisin kuollut hänen puolestaan.
Olin siihen aikaan vakavasti masentunut. Hän oli ainoa valonlähteeni silloin.
Kyllä, ainoa. Rakastin häntä niin paljon että sattui. Ja niin rakastan vieläkin.
Mutta sitten hän jätti minut. Syy oli, että häen rakkautensa oli kuollut. En ymmärtänyt asiaa kunnolla. Hän esti minut kaikkialla, enkä saanut mahdollisuutta puhua hänelle. Koulussa hän oli välinpitämätön ja esitti ettei tuntenut minua tai olisi koskaan edes nähnyt minua. Yritin kysyä syytä, mutta hän ei vastannu. Kun pelasimme jalkapalloa välitunnilla luokan kanssa, hän päätti saman tien, että minä olen vastakkaisella puolella. Kaiken kukkuraksi hän alkoi puhumaan hyvälle ystävälleni todella paljon ja halusi hänet samaan joukkueeseen. Emme tehneet mitään yhdessä. Katselin häntä tunneilla, mutta hän huomasi sen ja pyysi opettajalta vaihtaa paikkaa. Hän vielä nöyryytti minut koko luokan edessä ja puhui kovaan ääneen opettajalle koko luokan olessa paikalla kuinka ärsyttävää on kun "stalkkaan" häntä ja että hän ei saa koskaan olla rauhassa. Siinähän oli vittuilun kestämistä muilta.
Sinne meni viimeinen valonsäteeni. Vajosin vielä pahempaan masennukseen, ja yritin itku kurkussa puhua hnelle koulussa. Mutta vastaus oli aina sama. "Älä puhu mulle, en mä susta enää välitä". Parin päivän päästä koulun jälkeen kun hän oli menossa kotiin, menin kysymään asiaa uudestaan. Mutta vastaukseksi sain tälläisen kommentin: "SÄ OOT PILANNU MUN ELÄMÄN".
Tuntui kun minua olisi isketty palleaan. Olin siinä sitten ihan hiljaa, yritin pidättää itkua. Sen sijaan yritin näyttää vihaiselta Hän sitten vilkasi mua ja ilmeestä päätellen oli yllättynyt että olin vain hiljaa seisomassa siinä tuimalla äänellä. Kävelin kovaa vauhtia hänen ohitse kertaakaan katsomatta taakseni.
Jouduin sitten kallonkutistajalle ja popsimaan lääkkeitä tuohon masennukseen. Elämänhalu oli mennyt, kaikki oli kaaunut niskaan. Suunnittelin itsemurhaa. Rupesin syrjäytymään. Joka ilta vuodatin kyyneleitä hänen vuokseen. Sydämessä oli niin voimakasta kipua, etten välillä saanut henkeä. Halusin hänet takaisin. Enemmän kuin mitään muuta. Asiaa ei parantanut, että hän jutteli ja teki samoja asioita minun hyvän ystäväni kanssa. En kestänyt katsoa kuinka he naureskelivat ja minusta tuntui, että minut oli korvattu jollakin paljon arvokkaammalla. Hän kävi ulkomailla. Tietenkin hän toi tuolle tytölle paljo tuliaisia. Minulle ei yhtään. Katselin vierestä, kuinka hän jakoi tuliaisiaan. Nähtyään katseeni hän vain tokaisi kylmästi: "sulle ei oo mitään".
Kun olin aivan pohjalla, jotenkin rupesimme vähän puhumaan. Elättelin toiveita. Mutta nyt, tällä hetkellä, olemme taas vain kavereita. Siitä on 1 ja puoli vuotta kun rakastuin häneen. Jokaisen illan, eli reilu 500 iltaa olen itkenyt, tuntenut kuinka puukko viiltää sydäntäni. Näen hänessä vieläkin sitä hyvyyttä ja komeutta kuin silloin. Muistan kuin eilisen, miten suutelimme ensimmäistä kertaa. Muistan kaiken. Nyt jäljelle on jääneet vain muistot. Olemme hyviä ystäviä tätä nykyään, mutta se, mitä hän teki minulle, ei tule koskaan paranemaan. Itken vieläkin.
Nyttenkin ystävyytemme on loppuvaiheessa. Emme pidä enää toisiimme paljoakaan yhteyttä. Välillä juttelemme, mutta keskustelu jää lyhyeksi ja köyhäksi. Tiemme ovat eroamassa lopullisesti. Vaihdoin syksyllä koulua, enkä näe häntä enään niin usein. En kestä. Teen itsemurhan. En vain kestä :'(
Ne kaikki muistot. Ne kaikki suudelmat, Ne kaikki halit. Ne kaikki keskustelut. Ne kaikki vastoinkäymiset. Kunnes tuli niistä suurin ja erosimme. En vieläkään tiedä kunnollista syytä. Hän sanoo aina että hänen rakkautensa vain haihtui pois.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nyt olen tässä aivan säällittävänä idioottina pyytämässä apua. Tuntuu että olen menettänyt kaiken. En näe enään samanlaista valoa mitä näin silloin. Haluaisin puhuä hänelle tästä, mutta än on tehnyt selväksi että kuvitellaan että mitään ei ole tapahtunut. Ja sitten ystävyytemme katkeaa kokonaan. Nytten tuntuu, että tarina hänen kanssaan on kirjoittamassa viimeisiä sivujaan. Mutta en halua. Mutta tuntuu että se tulee väkisin. En pysty puhumaan mitä tunnen. Elättelen toiveita ja yritän vielä jotenkin saada hänet.
Pitäisikö minun päästä kokonaan irti? Vai yritänkö vielä? Muutun vaikka paremmaksi ihmiseksi jos siitä on kyse. En pysty kulkemaan eri tietä kuin hän. Mutta onko minun silti AIVAN pakko? Siitä tulee erittäin kivulias ja pitkä prosessi. En tiedä mitä teen. Olen hukassa ja itsemurhan partaalla. Auttakaa, olkaa kilttejä :(
Olkaa kilttejä, oon ihan epätoivonen...
Ilmeisesti sinun pitää vain yrittää unohtaa hänet (vaikka se ei tule olemaan helppoa) ja edetä elämässäsi.... Ei taida olla muuta vaihtoehtoa....
MUTTA ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ edes harkitse itsemurhaa. Elämä on liian arvokas hukkaan heitettäväksi.
En osaa parempaa neuvoa antaa, kun kukaan (tyttö) ei ole minua tähän mennessä koskaan rakastanut...
Olin n. 1,5 vuotta ihastunut erääseen tyttöön, mutta hän oli varattu... Lopulta minun piti unohtaa hänet....
Toivon mukaan me molemmat jossain vaiheessa löydämme itsellemme sen aidon oikean joka ei anna rakkauden noin vaan kuihtua pois...
Voimia sulle ja koita jaksaa...
Tiedoksi vielä, että olen 18-vuotias poika... :')
mua sattu, no sattu ja sattu.. mut kuitenki tuntu pahalta, kun luin sun tekstin,
tuli vähä huono fiilis :( voimia sulle!
mun mielestä sun pitäis mennä eteenpäin elämässä, ja niinhän sä olet tehnykkin, kun vaihoit jopa koulua. se voi kuulostaa pahalta, niinkuin kerroit, mutta sä olet vielä vasta 16- vuotias, jolla elämä on vasta edessä, ja ELÄMÄSSÄ ON MUUTAKIN ELÄMISEN ARVOISTA, kuin sun rakkaus tähän poikaan...
se poika ei luultavasti ollut valmis pidempään suhteeseen sun kanssa, koska se on vielä nuori ja kypsymätön sekä haluaa kokea muita suhteita elämässään.
rakkaus ei vaa ollu tässä suhteessa molemminpuoleinen :(
ja sun ei tarvi muuttua paremmaksi ihmiseksi vaan sen takia, että joku poika
ei ollu teidän suhteen lopussa hyvä ihminen sulle. sä löydät vielä jonkun ehkä jopa paremman. ja vielä sä et ole pilannu sen elämää...
Voi eiii