En ole koskaan elämässäni ollut näin yksin. Ne harvat ystävät kaikki kadonneet, jos mulla niitä koskaan edes on ollutkaan..?! Mies lähti ja jätti minut yksin odottelemaan yhteistä lastamme jota hän ei ikinä halua nähdä. Rakastan tulevaa lastani ja tulen aina pitämään huolta hänestä.
Surullista on etten pysty jakamaan tätä ihanaa asiaa kenenkään kanssa.Ainoa tuki on oma äiti. Silti ei kaikesta hänelle voi puhua.
Luulin että minulla oli edes yksi hyväystävä ehkä enemmänkin kuin ystävä.Totuus on kait toinen hänkin minut sitten unohti.
Masentaa,yksinäisyys painaa päälle ja sydämen päällä lojuu 100kg kivi.Olen ollut yksin lähes koko elämäni.
Milloin löydän onnen?
Surullista on etten pysty jakamaan tätä ihanaa asiaa kenenkään kanssa.Ainoa tuki on oma äiti. Silti ei kaikesta hänelle voi puhua.
Luulin että minulla oli edes yksi hyväystävä ehkä enemmänkin kuin ystävä.Totuus on kait toinen hänkin minut sitten unohti.
Masentaa,yksinäisyys painaa päälle ja sydämen päällä lojuu 100kg kivi.Olen ollut yksin lähes koko elämäni.
Milloin löydän onnen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos sinusta tuntuu, että haluaisit jutella asioistasi jonkun muun kuin äitisi kanssa niin käyppä katsomassa sellaisilta sivuilta kuin www.secure-tukinet.net siellä on auttavia puh. numeroita (palveluhaku). On myös keskustelupalstoja. Onneksi sinulla on äiti tukenasi. Neuvolan terveydenhoitajalle voi myös jutella jos joku oikein mieltä painaa. Varmaan lapsen synnyttyä löydät toisista äideistä juttuseuraa. Onnellista odotusta sinulle. Onni voi löytyä nurkan takaa. :)
..olen minäkin... tosin en samassa tilanteessa kuin sinä.. mutta kuitenkin.
Jos haluat laita sähköpostia tämmöselle kohta 21v. yksinäiselle tytölle...
[email protected]
Yksinäinen olo on mullakin... Muuten asioiden pitäisi olla hyvin, sillä minulla on mies ja pari ystävää (joita tosin näkee todella harvoin). Minusta tuntuu että nykyään en enää pysty puhumaan kellekään, kuten vielä 1,5 vuotta sitten äidilleni (joka kuoli vuosi sitten oltuaan lähes puoli vuotta muissa maailmoissa). Siinä oli ainut ihminen, johon tiesin voivani luottaa ja tiesin että hän ymmärtää ajatukseni ym. Vieläkin kaipaan häntä juttukaveriksi, tuntuu että kaikki vaan kasaantuu niskaan, kun ei edes mies tai vähäiset ystävät ole lainkaan samalla aaltopituudella, toisin sanoen eivät ymmärrä lainkaan... Mutta kaipa se tästä...