Toivon palautetta ja kommenttia mun tänhetkiseen tilanteeseen ja siihen, mitä sille ihan oikeasti on tehtävissä. Se ei todellakaan tunnu helpolta kertoa läpi, mutta yritänpä kuitenkin.
Juuri nyt mä koen olevani pahassa umpikujassa. Materiaalisessa mielessä mulla on kaikki ihan ok, mutta on alkanut tuntumaan siltä, että se juuri on osa ongelmaa. Tavallaan kaikki on niin hyvin ettei saisi valittaa. Mutta ei sitten kuitenkaan.
Viime aikoina, kun olen joutunut etsimään kroonisen ahdistuksen taustoja, olen löytänyt jotain mikä on kovin tuttua menneisyydestä nykyhetkeen. Iän mukanaan tuomat ongelmat ovat sivuseikka, vaikka ne näyttäytyvätkin päälimmäisinä. Oikeastaan tää, minkä mä nyt oon havainnut, saattaa jopa selittää kaiken siitä, miksi mun elämä on käytännössä tuhoutumassa.
Mulla on jo lapsena ollut raastava kokemus, että mun on jotenkin täytynyt tehdä itse, olla tarvitsematta muiden apua ja pitää kaikki sisällä. Siis pelkkä ajatusmalli, mutta kuitenkin. En mä silloin voinut tajuta, että tästä koituisi kenties suurin ongelma mun elämässä. Kaikkea vaan pahensi ne tilanteet, joissa mua oikeasti haukuttiin avuttomaksi tai nössöksi. Tai kun mä olin yrittänyt avautua väärällä hetkellä ja saanut huutoa niskaani.
Ongelmia alkoikin jo tulla yläasteella, kun olisi oikeasti pitänyt itse uskaltaa kysellä asioita. Kiusaaminen varmisti sen, etten lopulta välittänyt enää mistään. Olin tuolloin vielä siinä jyrkässä uskossa, että "pääasia kunhan en kysy keltään." Vuosien kuluessa istuin vain alistuneena koulun penkillä, joko tehden työtä käskettyä tai vain teeskennellen ahkeraa oppilasta.
Ensi kerran masennus diagnosoitiin 18-vuotiaana, kun ahdistus alkoi paheta hoitoa vaativaksi. Pääsin kyllä terapiaan, mutta sielläkään en uskaltanut avautua ydinongelmasta. Kiertelin ja kaartelin sivuteemojen välillä puhuen vain yksinäisyydestä ja kiusaamisesta. Tuloskin jäi sen mukaiseksi, eli ei miksikään. Vuosien kuluessa aloin huomata, että kiertelin oppilaitoksesta toiseen ilman suurempaa intohimoa. Olin jopa kateellinen siitä kuinka muut jaksoivat pysyä pirteinä ja seurustella, mutta surkuttelin vain sitä kuinka "elämä oli minua rankaissut." Sitten päädyin nykyiseen paikkaani, jossa henkilökunta on ollut niin kannustavaa, että olen joutunut kelaamaan asenteitani.
Vähitellen päädyin nykyiseen johtopäätökseen: olen vain kieltänyt itseäni avautumasta kaikki nää vuodet. Vika on siis mussa, mutta silti mun on vaikea sietää seurannutta tilannetta. Tavallaan tuntuu kohtuuttomalta, että mä oon ensin yrittänyt olla tunnollinen ja näennäisen vaatimaton, mutta silti saanut palkkioksi onnettoman elämän. Luulisi mun keskittyvän täysillä oikeisiin päämääriin ilman valitusta, mutta näillä fiiliksillä se on ollut mahotonta. Ei tällainen jatkuva järjestelmän ja itseään suositumpien nuoleskelu tunnu elämisen arvoiselta.
Mietin koko ajan, pitäisikö hakea ammattiapua, mutta arvatkaa annetaanko terapiaa jo kerran käyneelle uutta mahista? Oon aika varma että ei. Mä oon monesta asiasta jo joutunut oppimaan, että toiveikkuudesta rangaistaan. En ala jauhamaan perustetta tälle väitteelle, koska sitten taas kuitenkin todetaan että "jätkä aiheuttaa itse ongelmansa." Mitä muutakaan mä oon tässä yrittänyt kuin välttää ongelmia, kääntämällä selän kaikille sukulaisille ja ihmisille, jotka kuitenkin tyrmäävät mun halun tehdä hyvä vaikutus? Eikö nyt kerrankin olisi jonkun muun kuin mun vuoro?
Niin tai näin, ikää alkaa olla kohta 23, ja tuntuu kuin kaikki olisi menetetty eikä millään olisi enää väliä. Mun on vaikea jaksaa harrastaakaan, kun yhden asian tekemiseen menee viikkoja ja kuitenkin se on parissa sekunnissa tsekattu. Eikä korvausta saa, koska mulla nyt ei satu olemaan suhteita tyyppeihin, jotka kuitenkin ylenkatsovat mua kaikessa.
Kuitenkin kadehdin pariskuntia, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään kun tunteet pääsevät vellomaan. Koulupäivät ovat menevät netissä roikkumiseen, koska en oikeasti uskalla miettiä, mitä enää pystyisin tekemään elämälläni. Nykyelämäni on täysin vastoin niitä arvoja, jotka koko ajan välittyvät musiikissani ja muissa teoksissani. Jos voisin muuttaa kaiken nappia painamalla, olisin onnellinen puoliso tai perheenisä vakituisessa työssä.
Mutta kun ei niin ei. "Tolla asenteella sä varmasti jäät yksin loppuiäksesi." Kyllä musta vaan tuntuu, että se on ollut vaivannäöstä riippumatonta. Pieni tunne on että terapialla voisi kuntoutua ja haluta elää, mutta kuka siitäkään tietää. Yksityiset maksavat maltaita ja julkinen on saamaton kankkulan kaivo veronmaksajille. Kaikki vaan katoaa onneloihinsa ja mitä musta tulee? Ehkä tätä menoa ruumis, joka löydetään asunnossaan poisnukkuneena vuokrasopimuksen päätyttyä.
Juuri nyt mä koen olevani pahassa umpikujassa. Materiaalisessa mielessä mulla on kaikki ihan ok, mutta on alkanut tuntumaan siltä, että se juuri on osa ongelmaa. Tavallaan kaikki on niin hyvin ettei saisi valittaa. Mutta ei sitten kuitenkaan.
Viime aikoina, kun olen joutunut etsimään kroonisen ahdistuksen taustoja, olen löytänyt jotain mikä on kovin tuttua menneisyydestä nykyhetkeen. Iän mukanaan tuomat ongelmat ovat sivuseikka, vaikka ne näyttäytyvätkin päälimmäisinä. Oikeastaan tää, minkä mä nyt oon havainnut, saattaa jopa selittää kaiken siitä, miksi mun elämä on käytännössä tuhoutumassa.
Mulla on jo lapsena ollut raastava kokemus, että mun on jotenkin täytynyt tehdä itse, olla tarvitsematta muiden apua ja pitää kaikki sisällä. Siis pelkkä ajatusmalli, mutta kuitenkin. En mä silloin voinut tajuta, että tästä koituisi kenties suurin ongelma mun elämässä. Kaikkea vaan pahensi ne tilanteet, joissa mua oikeasti haukuttiin avuttomaksi tai nössöksi. Tai kun mä olin yrittänyt avautua väärällä hetkellä ja saanut huutoa niskaani.
Ongelmia alkoikin jo tulla yläasteella, kun olisi oikeasti pitänyt itse uskaltaa kysellä asioita. Kiusaaminen varmisti sen, etten lopulta välittänyt enää mistään. Olin tuolloin vielä siinä jyrkässä uskossa, että "pääasia kunhan en kysy keltään." Vuosien kuluessa istuin vain alistuneena koulun penkillä, joko tehden työtä käskettyä tai vain teeskennellen ahkeraa oppilasta.
Ensi kerran masennus diagnosoitiin 18-vuotiaana, kun ahdistus alkoi paheta hoitoa vaativaksi. Pääsin kyllä terapiaan, mutta sielläkään en uskaltanut avautua ydinongelmasta. Kiertelin ja kaartelin sivuteemojen välillä puhuen vain yksinäisyydestä ja kiusaamisesta. Tuloskin jäi sen mukaiseksi, eli ei miksikään. Vuosien kuluessa aloin huomata, että kiertelin oppilaitoksesta toiseen ilman suurempaa intohimoa. Olin jopa kateellinen siitä kuinka muut jaksoivat pysyä pirteinä ja seurustella, mutta surkuttelin vain sitä kuinka "elämä oli minua rankaissut." Sitten päädyin nykyiseen paikkaani, jossa henkilökunta on ollut niin kannustavaa, että olen joutunut kelaamaan asenteitani.
Vähitellen päädyin nykyiseen johtopäätökseen: olen vain kieltänyt itseäni avautumasta kaikki nää vuodet. Vika on siis mussa, mutta silti mun on vaikea sietää seurannutta tilannetta. Tavallaan tuntuu kohtuuttomalta, että mä oon ensin yrittänyt olla tunnollinen ja näennäisen vaatimaton, mutta silti saanut palkkioksi onnettoman elämän. Luulisi mun keskittyvän täysillä oikeisiin päämääriin ilman valitusta, mutta näillä fiiliksillä se on ollut mahotonta. Ei tällainen jatkuva järjestelmän ja itseään suositumpien nuoleskelu tunnu elämisen arvoiselta.
Mietin koko ajan, pitäisikö hakea ammattiapua, mutta arvatkaa annetaanko terapiaa jo kerran käyneelle uutta mahista? Oon aika varma että ei. Mä oon monesta asiasta jo joutunut oppimaan, että toiveikkuudesta rangaistaan. En ala jauhamaan perustetta tälle väitteelle, koska sitten taas kuitenkin todetaan että "jätkä aiheuttaa itse ongelmansa." Mitä muutakaan mä oon tässä yrittänyt kuin välttää ongelmia, kääntämällä selän kaikille sukulaisille ja ihmisille, jotka kuitenkin tyrmäävät mun halun tehdä hyvä vaikutus? Eikö nyt kerrankin olisi jonkun muun kuin mun vuoro?
Niin tai näin, ikää alkaa olla kohta 23, ja tuntuu kuin kaikki olisi menetetty eikä millään olisi enää väliä. Mun on vaikea jaksaa harrastaakaan, kun yhden asian tekemiseen menee viikkoja ja kuitenkin se on parissa sekunnissa tsekattu. Eikä korvausta saa, koska mulla nyt ei satu olemaan suhteita tyyppeihin, jotka kuitenkin ylenkatsovat mua kaikessa.
Kuitenkin kadehdin pariskuntia, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään kun tunteet pääsevät vellomaan. Koulupäivät ovat menevät netissä roikkumiseen, koska en oikeasti uskalla miettiä, mitä enää pystyisin tekemään elämälläni. Nykyelämäni on täysin vastoin niitä arvoja, jotka koko ajan välittyvät musiikissani ja muissa teoksissani. Jos voisin muuttaa kaiken nappia painamalla, olisin onnellinen puoliso tai perheenisä vakituisessa työssä.
Mutta kun ei niin ei. "Tolla asenteella sä varmasti jäät yksin loppuiäksesi." Kyllä musta vaan tuntuu, että se on ollut vaivannäöstä riippumatonta. Pieni tunne on että terapialla voisi kuntoutua ja haluta elää, mutta kuka siitäkään tietää. Yksityiset maksavat maltaita ja julkinen on saamaton kankkulan kaivo veronmaksajille. Kaikki vaan katoaa onneloihinsa ja mitä musta tulee? Ehkä tätä menoa ruumis, joka löydetään asunnossaan poisnukkuneena vuokrasopimuksen päätyttyä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aina voi mennä vielä huonommin.
Tiedostat selkeästi omat ongelmasi joka on jo hyvä, nyt vain pitäisi muodostaa suunnitelma niiden ratkomiselle. Terapia saattaisi toimia nyt paremmin kuin aiemmin, joten jos siihen on mahdollista päästä niin kannattaa ehdottomasti kokeilla. Mitä haittaakaan siitä on?
Mitään ihmenappia joka ratkaisisi ongelmat ei kuitenkaan ole. Itsestä sen muutoksen on lähdettävä. Mutta olet vasta 23, joten peli ei ole vielä menetetty.
Itse olen jonkun verran vanhempi ja vähän vastaavassa tilanteessa, mutta ei tässä vielä kirvestä kannata kaivoon heittää. Niin kauan kun henki pihisee on mahdollisuus tehdä asioille jotain.
"Juuri nyt mä koen olevani pahassa umpikujassa."
Ja mistäs hel.vetistä me saamme Wiisasten Neuvoston antamaan ratkaisun asialle?
"Jos voisin muuttaa kaiken nappia painamalla, olisin onnellinen puoliso tai perheenisä vakituisessa työssä."
Niinpä. Olisi se ollut mukava kysyä naisen vanhemmilta lupaa kosintaan ensin ja sitten polvistua naisen edessä kukkien ja lahjojen kera. Vaan kaik män...