Olen huomannut, että nuoren väestön keskuudessa on noussut suorastaan muoti-ilmiöksi kilpailla siitä kellä menee huonoiten. Itse kuulun myös tähän ikäluokkaan; täytän piakkoin 20. Puhun nyt siis nuorista aikuisista oikeastaan enemmän kuin murrosikäisistä, vielä luonnollisessa kuohuntavaiheessa elävistä.
Ihmiset kuuluttavat suureen ääneen olevansa masentuneita, julistavat "vaikeaa elämäänsä" sosiaalisessa mediassa ja teatraalisin elkein ilmoittavat haluavansa kuolla. Psyykkisistä sairauksista on tullut statussymboli ja keino saada huomiota ja roppakaupalla säälipisteitä. Eräällä psykologian oppitunnilla puheen kääntyessä mielenterveysongelmiin käsiä alkoi nousta, ja kymmenkunta oppilasta jakoi kaikkien kanssa ongelmansa, paria poikkeusta lukuunottamatta itsediagnosoidut.
Itselläni on ollut pienestä pitäen ongelmia henkisellä puolella, ja joku aika sitten minulla vihdoin diagnosoitiin bipolaarihäiriö. Se pitää sisällään hypomaniaa, todella vaikeita masennuskausia, paniikkihäiriön ja aina ajoittain ilmestyvän anoreksian. Koskaan en ole sillä halunnut itselleni huomiota tai sääliä kerjätä.
Osin juurikin siitö syystä, että minulla on henkilökohtaisesti hyvin vahva suhde psyykkisiin ongelmiin, minua todella raivostuttaa edellämainitun kaltaiset ihmiset. En tietenkään voi sanoa, kenellä oikeasti on jokin hätänä, mutta monen kohdalla kyllä vahvasti epäilen. En ymmärrä, miksi joku oikeasti sairas haluaisi kailottaa koulun käytävällä niin suureen ääneen, että kaikki varmasti kuulevat, että "mulla on taas terapiakäynti ku mä oon masentunu ja mä oon laihuttanu kaks kiloo, et mulla on varmaan anoreksia".
Mielenterveyden hoitoon käytettävät resurssit ovat nyt jo tiukilla, ja on vääryyttä, että tällaiset tapaukset estävät ja hidastavat sellaisten ihmisten pääsyä hoitoon, jotka todella sitä tarvitsisivat.
Ihmiset kuuluttavat suureen ääneen olevansa masentuneita, julistavat "vaikeaa elämäänsä" sosiaalisessa mediassa ja teatraalisin elkein ilmoittavat haluavansa kuolla. Psyykkisistä sairauksista on tullut statussymboli ja keino saada huomiota ja roppakaupalla säälipisteitä. Eräällä psykologian oppitunnilla puheen kääntyessä mielenterveysongelmiin käsiä alkoi nousta, ja kymmenkunta oppilasta jakoi kaikkien kanssa ongelmansa, paria poikkeusta lukuunottamatta itsediagnosoidut.
Itselläni on ollut pienestä pitäen ongelmia henkisellä puolella, ja joku aika sitten minulla vihdoin diagnosoitiin bipolaarihäiriö. Se pitää sisällään hypomaniaa, todella vaikeita masennuskausia, paniikkihäiriön ja aina ajoittain ilmestyvän anoreksian. Koskaan en ole sillä halunnut itselleni huomiota tai sääliä kerjätä.
Osin juurikin siitö syystä, että minulla on henkilökohtaisesti hyvin vahva suhde psyykkisiin ongelmiin, minua todella raivostuttaa edellämainitun kaltaiset ihmiset. En tietenkään voi sanoa, kenellä oikeasti on jokin hätänä, mutta monen kohdalla kyllä vahvasti epäilen. En ymmärrä, miksi joku oikeasti sairas haluaisi kailottaa koulun käytävällä niin suureen ääneen, että kaikki varmasti kuulevat, että "mulla on taas terapiakäynti ku mä oon masentunu ja mä oon laihuttanu kaks kiloo, et mulla on varmaan anoreksia".
Mielenterveyden hoitoon käytettävät resurssit ovat nyt jo tiukilla, ja on vääryyttä, että tällaiset tapaukset estävät ja hidastavat sellaisten ihmisten pääsyä hoitoon, jotka todella sitä tarvitsisivat.
Vastaukset 9
Vanhimmat
En ymmärrä oikein.
Jos nuoret voivat pahoin ja puhuvat siitä isoon ääneen, niin eikö se oo merkki että he haluaa apua ja haluaa keskustella samankaltaistensa kanssa, vai mitä?
Avoin keskustelu on vain hyvä asia.
Rehellisyys on valtti.
Tajusin aloittajan pointin. Ihan sama ilmiö näkyy fyysisten sairauksien kanssa. Pikkukremppoja kyllä kailotetaan kaikille, mutta sitten kun iskee vakava sairaus, siitä ollaankin mieluummin hiljaa. Asia aukenee kokijalleen aivan eri tavalla.
Olen huomannut tuon trendin myöskin ja onhan se aika surullista, kun todelliset kärsijät jäävät helposti ilman hoitoa. Itse olen jo lähemmäs 40, mutta kyllä minulla uupumuksesta kärsivänä on koko ajan sellainen olo, että jos asiasta yleisesti kertoisin, niin epäilijöitä riittäisi.
Ymmärsin kanssa varmaan pointin, jossain määrin saattaa olla ihmisiä joilla voi olla tollasta ja mennä yli toi omien ongelmien tuominen julki.
Mutta... Ihminen joka on vaikka masentunut, miksei se sais puhua siitä? Miksei se koulussa käytävällä sais sanoa kaverilleen että on tulossa terapiakäynti tai muuta. Mielenterveysongelmista kun kärsii, niin se on todella iso asia omassa elämässä. Ja ihan niinkuin ''terveilläkin'' on tarve hehkuttaa onnellisuuttaan ja hyviä asioita niin niillä masentuneillakin on tarve puhua omasta elämästään. Miks niistä ei sais puhua? Vaikka joskus meniskin yli, niin on ihmisiä luonteeltaan tässä maailmassa joilla menee monet asiat ja niiden esille tuominen yli.
Kun sairaudet on iso osa omaa elämää, niin sillon niistä puhutaan. Ihminen puhuu omasta elämästään ja mitä siinä tapahtuu. Niin onnelliset kuin masentuneet.
Vai onko siinä jotain sellasta, kun mielenterveysongelmat on olleet niin vaiettuja asiota joista ei välttämättä kauheasti puhuta ääneen eikä niitä ehkä ymmärretä tai osata suhtautua niihin. Ehkä se on sitten outoo jos kuulee vaikka jonkun mainitsevan kahvilassa kaverille että tunnin päästä pitää olla takaisin siellä psykiatrisella osastolla. Olis vaan kiva, jos ihmiset puhuis enemmän. Yllättävän moni jonka kanssa on jutellu, onkin osottautunu mielenterveyspotilaaks tavalla tai toisella. :D
Taisin ilmaista asiani epäselvästi, joten tarkennan: kun kirjoitan "julistaa" ja "kailottaa", niin tarkoitan sitä myös. Tunnutaan haluavan koko maailman tietää, kuinka kamalaa elämä on. Joistain ihmisistä vain huokuu päällepäin se, että kyse on ainoastaan huomiohakuisesta käyttäytymisestä.
Olen ollut ajatellut samaa eli että mielenterveysongelmilla kehuskelu on muoti-ilmiö etenkin nuorilla naisilla. Lähipiirissäni sekä työpaikalla on tyttöjä/naisia, joiden käytös ja heidän elämästään kertomat asiat kieltämättä ovat välillä erikoisia. Aina ei kuitenkaan kyse ole tosiasioista, vaan juttuja suurennellaan ja kehitellään. Kilpaillaan siitä kenellä nupissa heittää eniten. Murrosikäisillä tällaisenkin touhun voi yrittää ymmärtää, mutta perheellistyneillä aikuisilla ei ihan.
Juuri tätä tarkoitin! Ajattelevatkohan he, että he olisivat jollain tavoin erityisiä (positiivisessa mielessä), jos heillä olisi vakavia henkisen puolen ongelmia? Minusta on todella kurjaa, kun jotkut näkevät sen selvästi hienona asiana - siistii olla "hullu"!
Kummasti ei tunnu coolilta olla 35 ja eläkkeellä koska on hullu...
Mielestäni on hyvä, jos nuoret puhuvat mielenterveysongelmista, olivatpa ne vakavia ti lieviä. Ymmärrän kyllä tuonkin pointin, että kun lievistä ongelmista tehdään itseään suurempia, niin vakavat ongelmat tulevat mitätöidyiksi, kun masennus ja ahdistus arkipäiväistetään.
Minun nuoruudessani ei ollut mitään muuta kuin raskaiden mielenterveyssairauksien hoitoja ja vaikka hakeuduin hoitoon hieman yli kaksikymppisenä, se oli liian myöhäistä, koska olen voinut huonosti pikkulapsesta saakka. Siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, koska en häirinnyt ja metelöinyt eikä kotiympäristössä ollut viinaa. En kuitenkaan koskaan ole parantunut enkä ollut normaali, en ole päässyt kokemaan sitä tavallista elämää, jossa ei mitään oireita olisi.
Työssä ja vapaa-ajalla joudun edelleen salaamaan mielenterveysongelmat ja käyttäytymään terveen lailla. Ahdistuneisuus, paniikkikohtaukset ja ADHD aiheuttavat kuitenkin rajoitteita eli joudun ponnistelemaan huomattavasti enemmän kuin normaalikansalaiset. Ja siinä kun muut puhuvat sormivammoista, minä en voi mainita diagnostiosiduista sairauksistani yhtään mitään. Tottakai työterveyshuolto tietää.
Jos nuoremmat ikäpolvet suhtautuvat mielenterveysongelmiin toisella tavalla, se on mielestäni hyväksi.
Niin vitun totta turiset....mielenterveysongelmat on jonkinlainen "muotijuttu" nuorempien keskuudessa...vaikka todellisetkin mielenterveysongelmat on varmaan lisääntyneet...mutta tämä tietynlainen kurjuuden ihannointi on nykyään joku "juttu"...sitte teinit matkii jotain suomiräpin päihde/mielenterveysongelmista kertovia sanotuksia ja luulee olevansa jotain julmahenrejä tms. vaikka oikeesti ei oo muuta ongelmaa, ku että joutuu oikeesti keksimään ongelmia ku asiat on liian hyvin, ettei olis muiden silmissä epämuodikas ja joutuis epäsuosioon...
kusipäiset kylmät vanhemmat ostaa kalliita vaatteita ja tietokoneita ja puhelimia lapsilleen, joista kasvaa samanlaisia kylmiä kusipäitä, jotka on tyhjiä sisältä, mutta oppivat esittämään roolinsa saadakseen haluamansa..