Mistä voisi johtua että pienetkin takaiskut elämässäni kasvavat mielessäni isoiksi ja saavat minut miettimään elämän merkityksellisyyttä. Olen itse miettinyt pakko-oiresta häiriötä. Joskus esim. tietystä rutiinista (liikunta, terveellinen syöminen, unirytmi) poikkeaminen alkaa kalvaa mieltäni. Päätöksiä on myös välillä vaikea tehdä. Saatan esim miettiä pitkän aikaa kaupassa uutta takkia ostaessani kahden värin välillä.
Esimerkiksi äsken piti lähteä salilla käymään pyörällä 3km päähän. Huomasin kuitenkin että pyörän kumi oli tyhjentynyt yön aikana eikä sinne mene ilmaa. Pettymyksen tunne oli erittäin suuri ja suoraan sanottuna minua vituttaa todella paljon. Hetken mietin viitsisinkö kävellä salille mutta 100m jälkeen käännyin takaisin ja kiroten palasin takaisin asuntooni ja löin seiniä ja sätin itseäni siitä kun ei ole rahaa ostaa autoa tai muuttaa lähemmäksi keskustaa jotta salilla ja kaupassa käynti helpottuisi ja kun otan tämmöisen asian näin vakavasti. Rupesin miettimään vaihtoehtoja asian korjaamiseksi mutta jotenkin en osaa käsitellä tätä asiaa ollenkaan enkä edes yritä löytää mitään vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi. Pitäisi kai kirjoittaa vaihtoehtoja lapulle ja lähestyä tätä hommaa siltä kantilta.
Yritän tehdä ajatusharjoituksia ja hokea itselleni että asiat korjaantuvat ja tämä on ohimenevää, mutta vähän semmoinen fiilis että kun pääsen yhden askeleen eteenpäin niin otan kaksi taakse. Työpöytäni ympäristö on täynnä post-it lappuja joihin olen yrittänyt kerätä kaiken maailman motivaatiolauseita ja elämänohjeita, alkaa pikkuhiljaa tuntumaan todella turhauttavalta ja säälittävältä. Välillä on todella tyhjä olo.
Todella energiaakuluttavaa tämöinen murehtiminen ja pähkäily ja olisi hienoa päästä tästä eroon.
Esimerkiksi äsken piti lähteä salilla käymään pyörällä 3km päähän. Huomasin kuitenkin että pyörän kumi oli tyhjentynyt yön aikana eikä sinne mene ilmaa. Pettymyksen tunne oli erittäin suuri ja suoraan sanottuna minua vituttaa todella paljon. Hetken mietin viitsisinkö kävellä salille mutta 100m jälkeen käännyin takaisin ja kiroten palasin takaisin asuntooni ja löin seiniä ja sätin itseäni siitä kun ei ole rahaa ostaa autoa tai muuttaa lähemmäksi keskustaa jotta salilla ja kaupassa käynti helpottuisi ja kun otan tämmöisen asian näin vakavasti. Rupesin miettimään vaihtoehtoja asian korjaamiseksi mutta jotenkin en osaa käsitellä tätä asiaa ollenkaan enkä edes yritä löytää mitään vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi. Pitäisi kai kirjoittaa vaihtoehtoja lapulle ja lähestyä tätä hommaa siltä kantilta.
Yritän tehdä ajatusharjoituksia ja hokea itselleni että asiat korjaantuvat ja tämä on ohimenevää, mutta vähän semmoinen fiilis että kun pääsen yhden askeleen eteenpäin niin otan kaksi taakse. Työpöytäni ympäristö on täynnä post-it lappuja joihin olen yrittänyt kerätä kaiken maailman motivaatiolauseita ja elämänohjeita, alkaa pikkuhiljaa tuntumaan todella turhauttavalta ja säälittävältä. Välillä on todella tyhjä olo.
Todella energiaakuluttavaa tämöinen murehtiminen ja pähkäily ja olisi hienoa päästä tästä eroon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla varmaan sama juttu. en tiedä mikä tai miksi kutsua. pienikin epäonnistuminen saa mut täysin tolaltaan. vuosien varrella olen kans keränny lauseita ja lippu lappuja ja ohjeita positiivisempaa elämään. jne ettei ottais niin vakavasti. mä murehdin koko ajan jostain. musta ei myöskään ole koksaan tullut yhtään mitään kun mun itsetunto on niin surkee että heti masennun ku eka vastoinkäyminen tulee vastaan. en myöskään näe mitään hyvää itsessäni. vaan huonot puolet. päivät on tosi rankkoja kun yrittää väkisin pysyä positiivisena ja yrittää niin vitusti ettei ala ahdistaa joku pieni vastoinkäyminen tulee eteen. naurettavaahan tää on... on jo siinä pisteessä elämä etten näe juuri ketään. käyn missään harvoin enkä uskalaa aloittaa enää mitään työtä tai koulua on niin noloa epäonnistua jossain. kaikki pitää olla tarkoin suuniteltu ja jos pieleen menee aikataulut tai suunitelmat niin mä saan hermoromahduksen. tai ainakin joudun taistella sitä vastaan. ja se on niin rasittavaa etten halua enää tahdä mitään.
Onko sulla kenties jokin iso epäonnistumis/pettymyskokemus lapsuudessa tai nuoruudessa, jota et ole käsitellyt? Siis jolloin olet reagoinut kuvailemallasi tavalla. Ikäänkuin toistat sitä alkuperäistä tapahtumaketjua tiedostamattomasti. Vai kuulostaako ihan pöhköltä?
No minua on kiusattu alakoulussa ja olen ollut todella ylipainoinen. Armeijan jälkeen aloin kuntoilemaan ja fyysisesti olen hyvässä kunnossa mutta sisältä aivan raunio.
Olen yrittänyt kartoittaa syytä tähän olotilaan ja käyttäytymiseen nuoruudestani mutta en mitään tiettyä tapahtumaa osaa hahmottaa. Yleisesti huono itsetunto ollut koko nuoruuden. "Korkea arvoisten" ja koulutettujen ihmisten seurassa tunnen oloni mitättömäksi jonka takia armeijjassakin tuntui että olen täysin arvoton paskaläjä arvokkaiden ihmisten joukossa enkä ansaitse mitään. Koen itseni huonommaksi kuin muut ja vähän "uusavuttomammaksi".
Kiusaajat saisi vetää kölin alta.
Mutta asiaan. Olisi kyllä kiva tietää mistä tuo huono vastoinkäymisten sietokyky johtuu. Minä esimerkiksi otan kaikki säätilatkin henkilökohtaisesti ja jos alkaa sataa juuri silloin kun olen lähdössä ulos, tekee mieli jäädä ulisemaan suunnattomassa itsesäälissä.
Syytän aina kaikesta jotenkin itseäni. Jos olen juuri viemässä koiria kun alkaa sataa, mietin, että minua rangaistaan siitä etten saanut p-settäni ylös tuntia aiemmin.
Kaikki normaalit vastoinkäymiset tuntuvat siltä kuin joku läväisisi vasten kasvoja: bussista myöhästyminen, jalan kolhaisu pöydän kulmaan, ruoan pohjaan palaminen, tavaran putoaminen kädestä. Ensimmäinen ajatukseni on, että koko maailma vihaa minua eikä minusta ole mihinkään.
Jos alkaakin laskea kaikkia onnistumisia ja elämän lahjoja, niin vaakakupit voivat tasoittua aika lailla. Eiväthän kehitysmaiden puutteessa elävätkään ole muita huonompia tai arvottomampia, vaikka vastoinkäymisiä riittää. En usko, että heillä on erityisen huono itsetuntokaan. Kaikki hyvä on kotiin päin.