Hei kaikki. Sairastuin kaksisuuntaiseen vuonna 2007(24-vuotiaana). Elämä lähti täysin lapsesta. Meni työ, oma talous, parisuhde ja psykiatrinen suljettu tuli tutuksi. Henki meinas auton ratissa lähteä (nukahdin rattiin) ja raiteillakin käytiin heikompina hetkinä.e Sain apua ja lääkkeitä on vaihdettu ja haittavaikutuksia käyty läpi.
Käsittämättömällä tavalla selvisin n. 25 tuhannen euron veloista. Samassa opiskelin uuden ammatin (valmistuin 2012). Perustin 2011 yrityksen, josta sain viime vuonna n.35k€ voittoa. Samalla löysin elämani naisen ja minulla on 1-vuotias poika. Olen selviytyjä.
Vaikka olen taas sulautunut yhteiskuntaan, olen silti sairas. Vasta viime hetkinä olen tajunnut tosi asian. Sairauteni vie varmasti kaiken saavuttamani onnen pois ellen hoida itseäni lääkkeillä sekä hyvillä elämäntavoilla. Liikunta on auttanut minua matkallani. Alkoholi taas on haitannut ja aiheuttanut vain lisäharmia. Vaikka kaikki muutos alkaa pään sisältä ei tule unohtaa läheisiä. Heille on uskomattoman paljon valtaa elämiimme. He tuovat onnen ja voivat myös satuttaa. Kohdellaan heitä niin kuin haluaisimme meitä itseämme kohdeltavan. He auttavat varmasti. Silmien avaaminen ja pysähtyminen auttaa. Ihminen elää n.80-90 vuotiaaksi... mikä kiire meillä on?
Se mikä minulle tämän sairauden johdosta on jäänyt; on pelko. Pelko käsitellä näitä stressaavia tilanteita. Neuvoni siis teille muille bipoille on "ole rohkea realisti".
Käsittämättömällä tavalla selvisin n. 25 tuhannen euron veloista. Samassa opiskelin uuden ammatin (valmistuin 2012). Perustin 2011 yrityksen, josta sain viime vuonna n.35k€ voittoa. Samalla löysin elämani naisen ja minulla on 1-vuotias poika. Olen selviytyjä.
Vaikka olen taas sulautunut yhteiskuntaan, olen silti sairas. Vasta viime hetkinä olen tajunnut tosi asian. Sairauteni vie varmasti kaiken saavuttamani onnen pois ellen hoida itseäni lääkkeillä sekä hyvillä elämäntavoilla. Liikunta on auttanut minua matkallani. Alkoholi taas on haitannut ja aiheuttanut vain lisäharmia. Vaikka kaikki muutos alkaa pään sisältä ei tule unohtaa läheisiä. Heille on uskomattoman paljon valtaa elämiimme. He tuovat onnen ja voivat myös satuttaa. Kohdellaan heitä niin kuin haluaisimme meitä itseämme kohdeltavan. He auttavat varmasti. Silmien avaaminen ja pysähtyminen auttaa. Ihminen elää n.80-90 vuotiaaksi... mikä kiire meillä on?
Se mikä minulle tämän sairauden johdosta on jäänyt; on pelko. Pelko käsitellä näitä stressaavia tilanteita. Neuvoni siis teille muille bipoille on "ole rohkea realisti".
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.