Olen homo ja en ole koskaan voinut hyväksyä sitä, toisaalta mielessäni haluaisin poikaystävän mutta se ajatus toimii vain mielessäni, ajatus siitä että seurustelisin saa minut voimaan pahoin, sillä jotenkin uskon mielessäni että minua ei ole luotu homoksi tai jotain tai että en kykene siihen, tunnetta on todella vaika kuvailla.
Minulla ei ole mitään muita homoja vastaan mutta en haluaisi olla homo.
On todella raskasta koska tiedän että en voi koskaan hyväksyä sitä että olen homo ja se tarkoittaa sitä että tulen olemaan yksin koko loppuelämäni ja jään kaikesta pois mitä muut ihmiset kokevat tai siitä mikä on puolet "elämästä ".
Kavereitakaan ei juuri ole ja ikää jo 22 ja tulevaisuus tuntuu niin synkältä että en kestä edes ajatella sitä.
On todella masentavaa kun jokapaikassa tuodaan esille seurustelua ja kaikilla on tyttö tai poikaystävät ja kaikkea siihen liittyvää kun tietää että ei itse sitä voi koskaan kokea, kadulla tulee vastaan onnellisia pareja niin meinaa tulla itku pään sisällä, tuntuu aivan kamalalta kun kysytään että " hommaa sinäkin tyttöystävä " tai jotain sellaista, en ole mitenkään median esille tuoma stereotypinen homo, olen ihan tavallinen ja en käyttäydy tyttömäisesti niin kukaan ei edes arvaa että olen homo.
Tuntuu että mitä enemmän ikää tulee sitä yksinäisemmäksi tulee, tiedän jo nytten että olen tulevaisuudessa kirjaimellisesti syrjäytynyt, olen jo täysin luovuttanut seurusteluelämän suhteen mutta silti en kestä sitä ajatusta että tulen aina olemaan yksin
Minulla ei ole mitään muita homoja vastaan mutta en haluaisi olla homo.
On todella raskasta koska tiedän että en voi koskaan hyväksyä sitä että olen homo ja se tarkoittaa sitä että tulen olemaan yksin koko loppuelämäni ja jään kaikesta pois mitä muut ihmiset kokevat tai siitä mikä on puolet "elämästä ".
Kavereitakaan ei juuri ole ja ikää jo 22 ja tulevaisuus tuntuu niin synkältä että en kestä edes ajatella sitä.
On todella masentavaa kun jokapaikassa tuodaan esille seurustelua ja kaikilla on tyttö tai poikaystävät ja kaikkea siihen liittyvää kun tietää että ei itse sitä voi koskaan kokea, kadulla tulee vastaan onnellisia pareja niin meinaa tulla itku pään sisällä, tuntuu aivan kamalalta kun kysytään että " hommaa sinäkin tyttöystävä " tai jotain sellaista, en ole mitenkään median esille tuoma stereotypinen homo, olen ihan tavallinen ja en käyttäydy tyttömäisesti niin kukaan ei edes arvaa että olen homo.
Tuntuu että mitä enemmän ikää tulee sitä yksinäisemmäksi tulee, tiedän jo nytten että olen tulevaisuudessa kirjaimellisesti syrjäytynyt, olen jo täysin luovuttanut seurusteluelämän suhteen mutta silti en kestä sitä ajatusta että tulen aina olemaan yksin
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olet todella yksin tuon salaisuutesi kanssa. Lieneekö se ensimmäinen kerta kun avaudut vaikka näin anonyymisti tuosta aiheestasi. Kun koet että sinua ei ole luotu homoksi niin sinulla on sitten toiveita saada tilanteeseen muutosta. Monet ovat saaneet apua terapaista.
On maailmassa ollut aina ihmisiä, jotka eivät elä parisuhteessa ja on mahdollista solmia muita läheisiä ihmissuhteita.
Sinun olisi hyvä saada jakaa ajatuksia jonkun kanssa. Uskon että maailmassa on paljon ihmisiä, joilla on niitä erittäin henkilökohtaisia ja salaisia asioita, joista ei voi puhua monelle vain erittäin luotetulle taholle.
Ihmisenä sinä ole ihan yhtä hyvä ja kuin kuka tahansa.
Jokin tarkoitus tällä koeteuksella täytyy olla elämääsi. Et ole sattuman oikusta tänne syntynyt. Älä mieti nyt liikaa tulevaisuutta.
Mikään ei pakota sinua tulemaan yhteiskunnallisesti syrjäytyneeksi siksi, että olet homo. Ajatus on masentunut. Päinvastoin monet homot suuntaavat tarmonsa esimerkiksi opiskeluun ja uraan. Kukaan ei myöskään pakota sinulle roolia, stereotypiaa tai elämäntapaa, jota et halua elää. Pääasia, että tulet itsesi kanssa juttuun, elät sitten elämääsi miten tahansa. Ehkä helpottaa tietää, ettet ole ainoa samassa tilanteessa.
Kuulostaa hieman siltä, ettet ole hyväksynyt omaa homouttasi joka on toki ymmärrettävää. Vaikka Suomessa on ilmapiiri parantanut jatkuvasti niin homoja kyllä vieläkin syrjitään enemmän kuin heteroita. Viestistäsi ei tullut oikein selville, että oletko edes kokeillut tavata miehiä (esim. netin välityksellä) ja katsoa miltä se tuntuu? Homoillekin on suunnattu treffipalstoja ja -sivustoja. Jos olet vielä kaapissa niin jokin rauhallinen paikka (vaikka ihan vain kotonasi) toisen homomiehen kanssa voisi selventää tuntemuksiasi enemmän.
En ole edes kokeillut tapailla ketään, jotenkin ajatus tuntuu niin vaikealta.
Olin vuosia rankasti kiusattu niin en halua joutua ns silmätikuksi uudelleen
Usko pois, eivät ne kaikki ihmiset ole kusipäitä vaikka siltä välillä tuntuukin. Itsekin olin lapsena koulukiusattu ja se jätti pahat henkiset arvet. Ainoa keino päästä noista traumoista on lähteä pois omalta mukavuusalueelta vaikka se tuntuisikin aluksi vaikealta.
Itse olen tutustunut muutamiin ihmisiin netin välityksellä ja olen ollut aina aika varovainen keitä tapaan. Yleensä chattailen noin kuukauden ajan henkilön kanssa ennen kuin tapaan hänet, koska siinä ajassa yleensä saa jonkinlaisen kuvan pystyisikö kyseisen henkilön kanssa synkata. Suosittelen kuitenkin olemaan rehellinen kun keskustelet uusien ihmisten kanssa... tämä ei tarkoita että sinun pitäisi kertoa olevasi masentunut tai huonoista puolistasi, mutta varsinkin ulkoisia piirteitä ei kannata liioitella (esim. sinulla on sixpack vatsa, vaikka oikeasti olisikin tynnyri :P).
Yleensä kiusaaminen kertoo ihmisten (lasten, nuorten) omasta epävarmuudesta. Ja tyypillistähän on sekin, että joku kiusaa, jottei itse joutuisi kiusatuksi. Eivät kiusatun ja kiusaajan roolit kerro merkittävästä itsetuntoerosta ainakaan, ja ainakaan ei kiusatun tarvitse pitää itseään huonokäytöksisenä dorkana. Ei sillä, että kiusaaminen koskaan olisi hyväksyttävää, mutta senkin voi nähdä monella tavalla, kun astuu ulos avuttoman uhrin roolista.
Tutulta kuulostaa. 18 vuotta kohta täynnä, eikä voisi juuri huonommin mennä. Olen kyllä moneen otteeseen yrittänyt hyväksyä homouteni, mutta kerta kerralta olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei sellainen elämä vain ole minua varten. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään, mutta elämä homona tuntuu jotenkin pinnalliselta ja "väärältä", siinä missä tällaiselle perhekeskeiselle, normaalia arkea kaipaavalle ihmiselle se ei vaan kerta kaikkiaan tarjoa YHTÄÄN mitään.
Olen yksinäinen, masentunut ja pelkään sosiaalisia tilanteita - olen tajunnut, että kaikki johtuu homoudestani. Ja huonommaksi sen kun menee, sitä mukaa kun perhe ja suku alkaa kysellä tyttöystävistä. En voi, enkä edes halua paljastaa asioiden todellista laitaa.
Enpä tiedä, mikä voisi minuakaan auttaa. Tulisi luoti ja tappaisi. Elämä tuntuu pelkältä sairaalta pilalta.
En haluaisi kuulostaa epäkunnioittavalta kumpaakaan kohtaan, mutta oletteko täysin varmoja, että olette edes homoja jos ette ole koskaan ollut miehen kanssa ja tunnette niin kovasti inhoa homoutta kohtaan?
Kyllä sen tietää vai oletko sitä mieltä, että heteron on kokeiltava seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa tietääkseen olevansa hetero?
Tässä nyt ei liene kyse inhosta homoutta kohtaan, vaan kyvyttömyydestä sopeuttaa oma identiteettinsä seksuaaliseen suuntaukseensa. Elämäntapa, joka homoudesta "seuraa", tuntuu liian vaikealta tai "tyhjältä". Malli "oikealle" elämälle on tietenkin heteronormatiivinen.
Ehkä kannattaisi pitää mielessä, ettei heteroseksuaalienkaan elämä ole yhdestä puusta veistettyä eikä kukaan pakota homoakaan elämään ennakkoluulojen tai stereotypioiden mukaan. Onko homon mieleen juolahtanut, mikä osuus heteroseksuaaleista on syystä tai toisesta yksin eläviä? Ja silti yleisenä mallina ja yhteiskunnallisena pakkona nähdään joku isä, äiti, kaks lasta, koira ja omakotitalo.
Elämä ei ole mustavalkoinen. Nähkää kirjo tai edes harmaan sävyt.
Eiköhän tässä (trollissa) ole kyse siitä että nykyään on niin vitun muotia olla homo ja sitä pitäis olla vaikka ei oikeesti oliskaan.
Oletpa harhainen, unohditko lääkkeesi?
Tekisi mieli sanoa, että joku muu on tässä keskustelussa se trolli, mutta valitettavasti kokemuksestakin tiedän, että noin ajattelevia ihmisiä on oikeasti olemassa.
Tajuavatkohan nämä joka paikassa vaahtoavat homofoobikot itsekään, miten typeriltä logiikkoineen kuulostavat.
Sun pitää mennä eheytyshoitoon!! Pystyt parantumaan ja muuttumaan heteroksi. Sitten kun olet normaali ja naiset kiinnostaa, niin paranet masennuksesta. Helppoa, eikös?
Minullekin tuli mieleen, että ehkä et olekaan homo, vaan heteromies, jolla on jotain traumoja vastakkaiseen sukupuoleen liittyen, jotain pelkoja tms.
Eheytyshoidot eivät ymmärtääkseni ole sellaisia, että niissä vain yritettäisiin tehdä homoista heteroita, edes millään keskustelu- tai ryhmäterapialla, vaan eheytyshoidoissa lähinnä pyritään selvittämään, onko henkilöllä jotain lukkoja, traumoja, jotka liittyvät seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen.
Uskoisin, että moni sellainen, jolla on suuria vaikeuksia hyväksyä oma seksuaalinen suuntauksensa, hyötyisi sellaisesta tutkiskelusta.
Onhan nykyisessä Suomessakin käytössä olevassa psykiatrisessa tautiluokituksessa luokka 'itseä häiritsevä seksuaalinen suuntaus'. Tuskin sitä turhaan on sinne laitettu taudiksi.
Miksi joillekin on tärkeätä selvittää, onko henkilöllä jotain lukkoja, traumoja, jotka liittyvät seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen - kukapa olisi täydellinen. Miksi näitä lukkoja ja traumoja pitäisi etsiä hoidossa, joka lähtökohtaisesti olettaa niitä olevan, ja nimensä mukaisestikin pitää henkilöä seksuaalisesti rikkinäisenä. Näiden lukkojen ja traumojen kaiveluko (niitä varmaankin löydetään, kun oikein tarkoitushakuisesti etsitään) johtaa jonkinlaiseen eheytymiseen. Miten se ilmenee?
Itseä häiritsevä seksuaalinen suuntaus ei ymmärtääkseni ainakaan lievity, jos tuon seksuaalisuuden oletetaan olevan rikkinäisyyttä, josta pitää eheytyä. Eikö koko idea ole yhtä absurdi kuin jos valkoisten rasismista masentunut afrikkalainen pantaisiin hoitoon kukluxklanilaisille.
Ketjun aloittaja tässä:
Tiedän kyllä että olen homo sillä naiset eivät kiinnosta seksuaalisesti yhtään, en haluaisi esim pussailla naisen kanssa, tälläisiä ajatuksia tulee kundeista paljon tosin.
Jotenkin vaan oksettaa se ajatus että olen homo, en tiedä johtuuko se siitä että suomessa on niin paljon homofoobikkoja että olen itsekkin varmaan sen takia homofoobikko vaikka olenkin homo, jotenkin ällöttää että homoista on median luoma stereotypia että pitää olla naisellinen ja tulla kaapista ulos kaikille, haluaisin olla ihminen ja en " homo " en halua että minua kuvaillaan tai minusta puhutaan homona vaan henkilönä, en tiedä olen varmaan päästäni sekaisin.
Ärsyttää se että ainakun joku kertoo olevansa homo niin siitä pitää kaikilla tehdä joku show ja selän takana kertoa siitä kaikille ja jatkuvasti mainita siitä, eihän heteroistakaan sanota että " ei se ole homo " " se on hetero " " tiesitkö että se on hetero ", en halua että minusta puhutaan noin.
En halua erityis kohtelua sen takia että olen homo, haluan että minua kohdellaan ihmisenä, en halua että minulle puhutaan eritavalla sen takia että olen homo, en halua että minut oletetaan olevan kiinnostunut meikeistä sen takia että olen homo, en halua että kundit ovat kiusallisia seurassani sen takia että olen homo, en halua että kaikki kundit luulevat että olen kiinnostunut heistä sen takia että olen homo ja se olisi ainoa syy juttelulle.
Noita ajatuksia on varmaankin useimpien nuorten homojen mielessä. Kaikki nuoret etsivät identiteettiään, ja homoille se voi olla extra vaikeata. Mutta ei homous välttämättä ole kauhea negatiivinen leimakirves, vaikka siitä puhutaankin "juoruten". Nuorten sosiaalisuuteen kuuluu se, että ihmisiä kategorioidaan heidän ominaisuuksiensa takia eikä homous ole poikkeus. Suhtautuminen homouteen voi tietenkin vaihdella suuresti. Joidenkin (usein tyttöjen) mielestä homo on öbaut ihquinta, mitä on, ja tämä sitten johtaa joidenkin nuorten homopoikien stereotyyppiseen "tyttöistymiseen". No, joillakin nuo piirteet tulevat aika luonnostaan, joten antaa ihmisten olla mitä ovat. Se että joku on "neiti" ei tarkoita, että itse on oltava. Pojat voivat olla homoudesta lievästi kiusaantuneita. Se ehkä kuitenkin on heidän ongelmansa, itse voi vain todistaa heidän epäluulonsa vääriksi omalla käytöksellään. En ihmettele, etteivät kaikki halua tulla julki homoina (inhoan väsynyttä ilmausta "kaapista ulos tulo" aivan kuin se, ettei halua turhia jännitteitä arkiseen eloonsa, olisi jotain kaapin perukoilla piilossa kyyhöttämistä!).
Ei pidä ottaa kaikkea puhetta itseensä. Tärkeintä on itse tietää kuka on ja mitä on eikä elää ulkoa ohjautuvasti.
ensinnäkin, olen nainen ja ainakin itsestä tuntuu loukkaavalta lokeroinnilta sanoa että tämä "stereotyyppinen homo" on jotenkin neiti-/naismainen, nyky-yhteiskunnassakin on vielä vaikka mitä sosiaalisia odotuksia naisten (ja ties kenen) käytökselle ja pelkkä "pinkki on tyttöjen väri" -fraasi ärsyttää. Nämä ei perustu yhtään millekään, ainakaan tieteelliselle, ne on ihan vaan ihmisten päässä. Jos puhutaan ihan oikeasta tiedosta, esim. naiset ovat keskimäärin miehiä empatiakykyisempiä, mutta heikompia logiikassa, sen hyväksyn. (sovellettava muihinkin ryhmiin)
toiseksi, en oikeastaan usko homouteen. älä käsitä väärin, tämä liittyy puhtaasti siihen, etten enää tiedä uskonko koko sukupuoli -luokitteluun. Varmasti hyvin vaikea väite, itsekin sulattelen sitä parhaani mukaan, mutta olen perehtynyt koko sukupuoli käsitteeseen. joka muuten mielestäni on vain ihmisen itsensä luomat kaksi lokeroa. asiaa tulisi katsoa ennemmin niin, että sukupuoli on skaala, toisessa päässä maskuliiniset, toisessa feminiiniset piirteet. osa piirteistä voi olla eri kohdista skaalaa. mitä nykyään nimitetään sukupuoleksi, on karkea skaalan kahtia jako. kautta historian vakiintunut sellainen, mutta keinotekoinen. homous-aiheeseen liittyen, ihmiset saattavat mieltyä erityisesti toisen ääripään piirteisiin, mikä aiheuttaa seksuaalisen kiinnostumisen. skaalan ääripäiden terveydellisten ominaisuuksien tiedostamisesta on hyötyä, mutta muuten ne ovat aika yhdentekevät. eli jokaista ihmistä tulee kohdella ihmisenä, sukupuolelle ei tule antaa turhaa merkitystä, koska eri sukupuolia on yhtä monta kuin ihmisiäkin.
Sinun ei tule huolehtia muiden "miesten" vaivautuneisuudesta, omapahan on ongelmansa jos kuvittelevat olevansa niin vastustamattomia, etteivät kykene normaaliin kanssakäymiseen. Sinun kannattaa ehdottomasti alkaa etsiä henkistäsi, luotettavaa seuraa, että ymmärrät oman arvosi. Sitten vasta voi edes harkita ehyttä parisuhdetta. Omaa itsetuntoa saa huimasti nostettua osallistumalla hyväntekeväisyystoimintaan! (siellä usein myös tutustuu kannustaviin ihmisiin) Koska ihmiset ja varsinkin sinä itse ovat tärkeintä elämässä ja omassa hyväksynnässäsi.. toivon kaikkea hyvää!
ps. siitä "showsta" voi ajatella myös positiivisesti, muut pojat saattavat esim kiinnostua ja lähestyä sinua. ja ei kukaan jaksa sitä samaa showta kauaa pyörittää, kerran vaan kirpasee, jos ees sitä
Kannattaa hakeutua eheytyshoitoon
Jotta voisit hyväksyä itsesi, sinun tulee luopua siitä itseäsi koskevasta ennakkoluulosta, että olet jotenkin erikoinen tai vääränlainen homoutesi takia. Älä keskity vatvomaan seksuaalisuutta mielessäsi, vaan keskity niihin asioihin, jotka kiinnostavat sinua elämässä. Muista, että homous on vain ominaisuus sinussa, se ei ole sinun koko identiteetti.
Tekstistäsi kuvastuu ahdistus siitä, että et samaistu median ja virallisen homokulttuurin luomaan mielikuvaan homomiehistä. Se on tuttu tunne monille homoiehille, itse asiassa varmasti useimmille homoille. Muista, että vain pieni osa homomiehistä on osa niin sanottua homokulttuuria. Homokulttuuri ei edusta homomiehiä ryhmänä, se edustaa homokulttuurissa mukana olevia ja sen kautta identiteettinsä hahmottavia homomiehiä. Yritä päästä eroon siitä ennakkoluulosta, että elääksesi homomiehenä sinun on jotenkin samaistuttava homokulttuuriin ja sille ominaisiin käsityksiin homseksuaalisesta elämästä. Ei se niin mene. Sinulla on aina vapaus olla omanlaisesi mies riippumatta siitä, että olet homo.
Muistan itse, miten tunsin nuorempana olevani niin kuin maailman ulkopuolella homouteni takia. Kasvoin ahdasmielisessä kylässä, jossa homous täytyy pitää visusti salassa ja se sai aikaan tämän oudon tunteen kosmisesta ulkopuolisuudesta. Tilanne selvisi sillä tavalla, että tajusin olevani homouden lisäksi mies, ihminen, veli, jonkun poika, ystävä, musiikin harrastaja, historian lukija, aktivisti, pohdiskelija, jne. Identiteettini alkoi rakentua aivan eri tavalla kuin jos olisin vain jäänyt märehtimään seksuaalista suuntautumista ja sen tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta. Homous on osa minua, ja ehdottomasti haluankin sen olevan, mutta se ei ole yhtä kuin minä ihmisenä.
En ole vielä koskaan kokenut suurta rakkautta toisen homomiehen kanssa, mutta sekään ei minua huoleta. Ehkä se tapahtuu vielä joskus, ehkä ei. Minulla on joka tapauksessa hyvä ystävä, heteromies, jota rakastan niin kuin veljeä. Hän on sanonut useaan kertaan rakastavansa minua samalla tavalla. Miesten välillä on monenlaista syvää rakkautta, seksuaalista ja platonista, ja myös sellaista ambivalenttia kiintymystä, joka ei ole leimallisesti seksuaalista, muttei myöskään täysin seksuaalitonta.
Rakkaus ei rajoitu niihin normatiivisiin uomiin ja rooleihin, joita virallinen kulttuuri ja perinne on sille osoittanut. Tällä haluan sanoa sinulle, että mielikuva, joka sinulla on homosuhteesta, on ehkä stereotyyppinen ja ulkoapäin ojennettu, ja että vierastat kenties siksi ajatusta suhteesta toiseen mieheen, vaikka samalla kaipaat vaistomaisesti rakkautta. Tälläkin alueella sinun kannattaa siis pyrkiä eroon niistä ulkoapäin tulevista mielikuvista, jotka tunkeutuvat ajatuksiisi ja saavat ne tuntumaan vierailta. Kun opit lähestymään aihetta viattomasti, ilman sinuun ehdollistettujen mielikuvien painolastia, löydät ehkä omanlaisesi tavan seurustella miehen kanssa.
Toivottavasti pääset yli tuosta vaiheesta minäkuvasi kehittymisessä ja saat olla rauhassa oma itesi, myös omissa ajatuksissasi. Muista, että elämä on kaikesta huolimatta mielenkiintoista ja antoisaa. Se ei koskaan lopu siihen, että sattuu olemaan homo, ellei varta vasten tee asiasta itselleen ongelmaa. Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi!
Jos nyt ei noita eheytyskommentteja oteta huomioon, tämä ketju on tähän asti ollut ihmeteltävän asiallinen, poikkeuksellinen suomi24 -palstaksi. Itse olen lähes 60 v. homomies. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvin vaikea, mutta kuitenkin elämä on kantanut hyvään ammattiin ja hyvään parisuhteeseen.
En osaa antaa mitään elämänohjetta. Ketjussa on hyviä ja asiallisia puheenvuoroja. Rohkeutta! Pyri eteenpäin! Usko itseesi!