on sellainen, etten olisi voinut koskaan sitä luoda tai keksiä. Kaikkia noita vivahteita ja sävyjä. Emme me voi ylittää luonnon nerokkuutta, universuminen hidasta mutta varmaa hioutumista kohti täydellisyyttä, jonka osia me olemme. Voimme tietoisesti vain jäljitellä tai havahtua siihen, miten itse olemme osa jotain suurta ja kaunista teosta, josta näemme vain osan kerrallaan kuin tutkisimme Sikstiiniläiskappelin maalauksia pimeydessä taskulamppu kädessä.
Tämä tarina
Lujitettu
4317
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
katsottu.
vaikka.
En osaa nähdä tässä teoksessa suurta, enkä paljonkaan kaunista.
Kivisiä lohkareita vain, jotka sinne tänne pyöriessään hioutuu, murskaa alleen tai tulee murskatuksi. Mikään ei sovi mihinkään. Kohta olen hioutunut olemattomiin, enkä ehdi nähdä kokonaisuutta selvästi.
Punaisena vivahteena kiven kyljessä häilyn ja valossa ei sitäkään vähää.
Kauniisti kirjoitettua - kauneus on katsojan silmissä.
Rakastunut näkee kumppaninsa kauniina eli kaikilla on mahdollisuuksia.
Toisen ihmisen sisimpään ei hetkessä pääse, vaikka olisi haluakin. Silloin "katsomme" kuin taskulampulla ja näemme vain heijasteita, aivan kuten aloittaja kertoili. Olemme loputon haaste toisillemme, jos mielimme tutustua perusteellisesti. Ja rakastunut on kiinnostunut kumppanistaan. . .ja uskoo löytävänsä aarteen.
heijastelet kirjoituksinesi. Tykkään ajatuksistasi.
Mä olen nykyään ..
En mitään usko, en mihinkään jne...