En nyt keksi parempaakaan paikkaa asialleni, joten kirjoitan sen tänne.
Miten suhtautuisitte vanhempiinne jotka käyttäytyvät näin. Aikoinaan nuorena olin kaveria parin tytön kanssa jotka sitten kun sairastun masennukseen hylkäsivät minut eivätkä jaksaneet olla tukena ja jatkaa kaveri suhdetta kun oli todella sairas. Eivät vain enää vastanneet puhelimeen eivätkä ilmoittaneet uusia osoitteitaan. Jäin aivan yksin ilman yhtäkään ystävää.
Kun joku minut hylkää niin olen sellainen että se siitä sitten, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa joille vain minun pitää olla jokin tukihenkilö kun heillä on vaikeaa. Minusta ja minun ongelmistani viis.
No tänäpäivänä toinen likoista on eräänlainen puolijulkkis ja äitini on kovasti sellaisten perään. Oli mennyt tavatessaan juttelemaan tämän likan kanssa ja sittemmin olivat isäni ja äitini käyneet oikein kylässäkin tällä ihailemassa tämän hienoa kotia ja ihania lapsia. Minulla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaan kun en niitä saa.
Oli tämä nainen pyytänyt minuakin kylään kun ei kuulemma ole ketään kavereita nykyään. Eli ilmeisesti minäkin jo kelpaisin ainakin lapsenvahdiksi.
Sitten tämä toinen nainen tuli kymmenen vuoden jälkeen käymään vanhemmillani lapsuudenkodissani etsimään minua ja esittelemään kakaroitaan maha taas pystyssä. Ja äitini onnessaan keittelee kaffeet kun niin mukava ihminen on tämä minut hylännyt "kaveri".
En tahdo olla tekemisissä minut pettäneen ihmisen kanssa ja koin kamalan loukkaavaksi sen että vanhempani kyläilevät heillä ja kaveeraavat entisten kaverieni kanssa. Tottakai suutuin asiasta mutta vanhempieni mielestä minun vain pitäisi olla edelleen kaveria näiden pettureiden kanssa.
Miten te muut suhtautuisitte tällaisiin vanhempiin jotka eivät kunnioita minua yhtään. Tästä puolijulkimosta puhutaan melkein joka kerta kun tapaan vanhempani että miten se nyt taas on menestynyt jne. Ja minä painun nielemään itkua vessaan kun olen joutunut mielenterveysongelmieni takia eläkkeelle eikä minusta ole enää mihinkään saati julkkikseksi jota voisi kehua.
Miten suhtautuisitte vanhempiinne jotka käyttäytyvät näin. Aikoinaan nuorena olin kaveria parin tytön kanssa jotka sitten kun sairastun masennukseen hylkäsivät minut eivätkä jaksaneet olla tukena ja jatkaa kaveri suhdetta kun oli todella sairas. Eivät vain enää vastanneet puhelimeen eivätkä ilmoittaneet uusia osoitteitaan. Jäin aivan yksin ilman yhtäkään ystävää.
Kun joku minut hylkää niin olen sellainen että se siitä sitten, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa joille vain minun pitää olla jokin tukihenkilö kun heillä on vaikeaa. Minusta ja minun ongelmistani viis.
No tänäpäivänä toinen likoista on eräänlainen puolijulkkis ja äitini on kovasti sellaisten perään. Oli mennyt tavatessaan juttelemaan tämän likan kanssa ja sittemmin olivat isäni ja äitini käyneet oikein kylässäkin tällä ihailemassa tämän hienoa kotia ja ihania lapsia. Minulla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaan kun en niitä saa.
Oli tämä nainen pyytänyt minuakin kylään kun ei kuulemma ole ketään kavereita nykyään. Eli ilmeisesti minäkin jo kelpaisin ainakin lapsenvahdiksi.
Sitten tämä toinen nainen tuli kymmenen vuoden jälkeen käymään vanhemmillani lapsuudenkodissani etsimään minua ja esittelemään kakaroitaan maha taas pystyssä. Ja äitini onnessaan keittelee kaffeet kun niin mukava ihminen on tämä minut hylännyt "kaveri".
En tahdo olla tekemisissä minut pettäneen ihmisen kanssa ja koin kamalan loukkaavaksi sen että vanhempani kyläilevät heillä ja kaveeraavat entisten kaverieni kanssa. Tottakai suutuin asiasta mutta vanhempieni mielestä minun vain pitäisi olla edelleen kaveria näiden pettureiden kanssa.
Miten te muut suhtautuisitte tällaisiin vanhempiin jotka eivät kunnioita minua yhtään. Tästä puolijulkimosta puhutaan melkein joka kerta kun tapaan vanhempani että miten se nyt taas on menestynyt jne. Ja minä painun nielemään itkua vessaan kun olen joutunut mielenterveysongelmieni takia eläkkeelle eikä minusta ole enää mihinkään saati julkkikseksi jota voisi kehua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
törkeät ja/tai tunneälyltään tyhmät vanhemmat :/ En tiedä kumpaa vai molempia, kun en tunne. Oletko sanonut vanhemmillesi ihan rauhallisesti keskustellen, mutta tarpeeksi jämäkästi, että et halua keskustella näistä tyypeistä heidän kanssaan? Kannattaisi sanoa, ihan siinä yhteydessä, kun vaikka vierailet heidän luonaan ja he alkavat kertoa näistä kavereista, ettet halua kuulla, puhutaan muusta tai ei puhuta ollenkaan. Se, että vain tukahdutat tunteesi heidän seurassaan ja itket nurkan takana, ei auta asiaasi, pitää sanoa suoraan. Jos eivät silloinkaan ymmärrä, niin ovat todellakin aika ikäviä henkilöitä, ja voit hyvällä omallatunnolla ottaa etäisyyttä. Sille et tietty voi mitään, jos he haluavat pitää entisiin kavereihisi yhteyttä, mutta ei se sinua velvoita yhteydenpitoon, mikäli et halua.
Niin olen kyllä sanonut etten halua kuulla näistä "kavereista" mitään mutta aina sillointällöin juoruava äitini ei voi vastustaa kiusausta ja sanoa että " tiedän ettet tykkää että siitä ja siitä puhutaan mutta...... "
Aikoinaan minulla oli heidän kanssaan kahden vuoden välirikko heidän tyhmän käytöksensä takia. En ollut missään yhteydessä n. 2 vuoteen. Kotona asuessa jo pahoja riitoja. Tämä heidän puolijulkimon kanssa kaveeraaminen tuli tuon riidan jälkeen. En haluaisi olla riidoissa heidän kanssaan kun ovat jo pitkälti yli 70 vuotiaita ja äidillä kaikkea sairauttakin.
Olen vielä ainoa lapsikin, että luulisi että ovat siivommin. Yritin 16 v itsemurhaa vielä kotona asuessani. Se oli surun sijaan äidille kauhea häpeä josta keksittiin tarinat naapureille miksi ambulanssi kävi minut hakemassa (sairaskohtaus). Minut haettiin kotiin vatsantyhjennyksen jälkeen, sen sijaan että olisi laitettu mielisairaalaan hoitoon.
Ovat aina hävenneet minun arkuuttani ja äiti hokenut että miksen voisi olla kuin se ja se (joku naapurin tyttö tai sukulaislikka), sinä olet tuollainen ja sinua saa aina hävetä.
No antoivat sentään yli 10 000 € ennakkoperintöä. Kai omatunto jostain kolkuttaa ja sitä rahalla paikataan. Mutta ainoa mikä paikkaisi kaiken paskan olisi anteeksipyyntö, mutta eihän vanhempien tarvitse anteeksi pyytää lapsiltaan on heidän mielipiteensä.
Äiti soittelee ja valittaa vaivojaan ja minä kuuntelen. Isä luuhaa mökillä talvellakin. Mutta eipä juuri meillä kylässä käydä vaikka samassa kaupungissa asutaan. Minun pitäisi siellä käydä, mutta ei juuri huvita. Yritän pitää "kaunis ilma tänään" - linjan. Puhua paskaa heille.
Olen kai paha ihminen, mutta kunpa kuolisivat pian että saisin perinnöt itselleni ja edes hieman paikkaamaan sillä koko paskaa.
ap. saanut jossain vaiheessa käydä terapiassa puhumassa näistä kaikista asioista, vai oletko pitänyt ne vain itselläsi? Eläkkeellä ollessa on tietysti huono enää saada mitään tukea kelalta terapiaa varten, mutta ainakin sulla ois rahaa sijoittaa tuohon jonkin verran, kun perintöä. Empaattisen ja aidosti kuuntelevan terapeutin kanssa pitäisi selvittää näitä asioita, mutta ehkä sulla kokemuksia tuollaisestakin?
nimittäin siltä, että sinun vanhempasi eivät tuosta muutu, kun ovat aina käyttäytyneet niin kuin ovat käyttäytyneet. Parempi pitää tuollaisiin ihmisiin etäisyyttä ennemmin kuin satuttaa itseään vuosi toisensa jälkeen. Toivottavasti sinulla on ainakin joitain hyviä ystäviä, puoliso tai muita sukulaisia, jotka "korvaisivat" osaltaan tuota ihmissuhdetta ja antaisivat myös hyviä kokemuksia ihmisistä.
Terapiat on käyty ennen eläkettä. Ja se "terapia" mitä sain oli reseptin uusimista lääkkeelle joka ei auta mitään. Terapeutit vaan juoksevat rahan perässä.
Olen kait syntynyt kynnysmatoksi kaikille.
on vaan uusittu reseptit lääkkeisiin, olet käynyt psykiatrin pakeilla, mutta et siis ole käynyt 1-2 kertaa/viikko psykoterapiassa? Aivan eri asia kuin pelkkä lääkkeiden uusiminen.
Olen käynyt juttelemassa muutaman vuoden mielenterveyshoitajalla noin kerran kuussa. Tällöinkin hoitajaani vaihdettiin jostain syystä vaikka olisin itse tästä tykännyt. Nyt kun tämä eläke tuli muutama vuosi sitten tietenkin se hoitosuhde katkaistiin heti. Psykologilla kävin lyhyen hoitojakson jossa piti käsitellä pakko-oirehäiriötäni, mutta homma ei olikein kaveria kiinnostanut ja oli vähän ihme tyyppi. Yhtäkkiä vaan ilmoitettiin että kaveri muuttanut paikkakuntaa kesken "hoitoni". Oli saanut paremman duunin ja mukulan, joten ilmankos olivat ajatukset kaverilla muualla kuin työssään.
En luota oikein enää mihinkään hoitoon.
Ukko on muttei ketään ystäviä. On niin vaikeaa luottaa kehenkään.
Kirjoitan miehestäni erillisen jutun samalla nimimerkillä.
Meillä on varsin samanlaiset vanhemmat. Ennen peruskoulua sain olla ikäisteni kanssa päivisin, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen omaluokkalaiset alkoivat syrjiä minua, koska olen vasenkätinen. Tuolloin minulla ei ollut masennusta. Äitini nautti, kun olin koko peruskoulun ajan yksinäinen.
Nyt äitini mielestä minun pitäisi muuttua ikäisteni kaltaiseksi rasistiksi ja muuttaa samaan kylään, noin 20 metrin päähän vanhemmistani. En tiedä, miten vanhempani ovat olleet yhteydessä entisiin luokka"kavereihin". Samoin kuin sinä en aio ottaa enää niihin enää yhteyttä, koska itse tekivät päätöksensä 18.8.-75.
Suku on pahin-palstalla on ollut paljon kohtalontovereitamme.
Se suku on pahin - osastohan olisikin ollut oikea paikka jutulleni. Siirrän jutun sinne.