Onko muita jotka on jo luovuttanut elämän suhteen? Kärsin vaikeasta masennuksesta jo pitkään, kavereita ei ole eikä sosiaalista elämääkään, eikä mitään muutakaan.
En kykene mitenkään olemaan muitten ihmisten seurassa ilman että tekisi mieli oksentaa. Tiedän että minulla ei ole valoisaa tulevaisuutta, en enään edes yritä hankkia kavereita tai seurustelusuhteita, ja jos tuli mahdollisuus niin en ottaisi sitä enään vastaan, en jaksa enään vaivautua, en jaksa enään esittää iloista tai tervehtiä ihmisiä.
Kuitenkin jokapäivä nousen sängystä ylös vaikka toivon että lentokone tipahtaisi taivaalta päälleni sillä en tiedä mitä muuta tehdä kuin vain odotella että olen vanha ja kuolen johonkin sairauteen olisipa aikakone niin kelaisin loppuun nopeasti, tuntuu että olen joku robotti joka toimii vain ohjelman mukaan.
En kykene mitenkään olemaan muitten ihmisten seurassa ilman että tekisi mieli oksentaa. Tiedän että minulla ei ole valoisaa tulevaisuutta, en enään edes yritä hankkia kavereita tai seurustelusuhteita, ja jos tuli mahdollisuus niin en ottaisi sitä enään vastaan, en jaksa enään vaivautua, en jaksa enään esittää iloista tai tervehtiä ihmisiä.
Kuitenkin jokapäivä nousen sängystä ylös vaikka toivon että lentokone tipahtaisi taivaalta päälleni sillä en tiedä mitä muuta tehdä kuin vain odotella että olen vanha ja kuolen johonkin sairauteen olisipa aikakone niin kelaisin loppuun nopeasti, tuntuu että olen joku robotti joka toimii vain ohjelman mukaan.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Saako kysyä, että minkä ikäinen olet?
Ehdottaisin sinulle jotain vertaistukiryhmää, jossa masentuneet yms. tapaavat, siellä luultavasti ei tarvitse esittää mitään ja on paljon ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä.
Olin juuri tulossa kirjoittamaan ihan samaa. Päivästä toiseen odotan vain, että elämä loppuisi. Harmittaa, kun ei ole kanttia tehdä sitä itse. Toisaalta pelottaa, missä muodossa se lähtö mahtaa tulla, joutuuko sitä kovasti kärsimään. Olen päättänyt, että jos sairastun esimerkiksi syöpään, kieltäydyn hoidoista. Sitten kun sitä ajattelee, alkaa mietityttää, että entä jos menisinkin hoitoihin, paranisin ja kuolisin myöhemmin vaikka nukkuessani - selviäisin ehkä vähemmillä kärsimyksillä.
En tiedä, toivon vain että täältä pääsisi pois mahdollisimman nopeasti. Terapeuttini kysyy vähän väliä, mitä pitäisi tapahtua, että voisin paremmin. Ilmeisesti todellista masennusta läpikäymätön ihminen ei vaan ymmärrä, että mitään sellaista ei kerta kaikkiaan ole. Ei siinä mitkään ulkoisen maailman tapahtumat auta. En vaan halua enää olla olemassa, piste.
Kun mielesi filikset ovat nyt noin, ei ole varmaan mitään järkeä suorittaa ja pinnistämällä yritää. Sinua voi nyt helpottaa kun jatkat nyt vain tuota sangystä nousemista, ja hitaasti selviytymistä arjen rutiineissa. Lepää, ota iisisti, ja ota se pieni voimanmurunen ja helpotus ihan siitä mikä on käsillä ja lähellä.
Olet väsynyt ja ihmisessä on itsessään valtavat voimavarat eheytyä palautua vain olemalla ja lepäämällä.
Saattaakin olla että eräänä päivänä alat vain kuulla, että linnut laulavat, kevät tuoksuu ja puro solisee. Niin on vain monelle käynyt.
Minua ei ainakaan paljoa lohduta ajatus jostain ihme parantumisesta kun on joutunut jo kohta 10 vuotta putkeen kamppailemaan erilaisten mielenterveysongelmien kanssa eikä loppua näy.
Olen myös luovuttanut ja olen jo 40 vuotta ja rapiat elänyt jo. Työssä käyn, mutta se tuntuu hirveältä ja kavereita ei ole edelleenkään. En ole koskaan osannut olla muiden kanssa eikä tuo sosiaalinen puoli ole kukoistanut. Joka päivä päiväni alkaa sillä, että ajattelen, että on yksi päivä vähemmän elettävää ja, että jokin onnettomuus tapahtuisi, jossa kärsimykseni loppuisi. Tätä on jo kestänyt useita vuosia ja näyttää vain kestävän.
.
Parikympisenä kärsin vakavan masennuksen ja olin pari vuotta terapiassa sekä lääkekuurilla pari vuotta, mutta ei sitä valoisaa päivää vain ole näkynyt senkään jälkeen. Kun katselen peräpeiliin niin näen siellä vain kurjan elämän eikä tulevaisuus näytä yhtään paremmalta. Näyttää siltä, että tämä elämä on minun helvettini ja toivon mukaan seuraavassa elämässä pääsen taivaaseen, jos seuraavaa elämää on.
Luovutin jossain kohtaa ja välillä tulee vieläkin hetkiä, ettei huvittais. Masentuneena ja yrittämättä mitään tuntui kuitenkin paljon raskaammalle kuin yrittää tehdä jotain asian eteen. Itselläni sosiaalinen puoli on myös hukassa ja kavereita on hankala saada ja niitä oikein vieläkään ole.
Kokeile huviksesi kun et siinä mitään häviä laittaa itsellesi joku tavoite saavuttaa jotain. Esim. ala vaikka rakentamaan kehoa tai jotain muuta vastaavaa, mistä voit ehkä innostua. Se voi tuoda itsevarmuuttakin ja sitä kautta kavereita ym. Ja vaikket onnistuisikaan niin yrittäminen on varmasti helpompaa kuin olla masentunut. Ja jo pelkkä yittäminen voi tuoda hyviä asioita elämään.
Siilille: Mitään ei tapahdu itsestään. Sinä voit vain itse tehdä asialle jotain. Ystävät ja terapeutti voi vain olla tukena, mutta ei kannata odottaa, että jotain odottamatonta tapahtuisi.
Minulla on ollu niin paljon vastoinkäymisiä ettette uskokkaan, on jo ihme että olen edes elossa enään sillä uskon että joku muu tilanteessani oleva olisi tappanut itsensä jo, häpeän itseäni niin paljon että en halua jutella asioistani kenellekkään edes psykiatrille en kerro kaikkea ja sielläkin käyn enään vain sen takia että en tiedä muutakaan, elämäni on niin turhaa
en vähättele missään tapauksessa vastoinkäymisiäsi,siihen minulla ei ole oikeutta, mutta kaikki on suhteellista. sodasta ja keskitysleireiltäkin selvisi ihmisiä hengissä ja palasivat, ainakin osa, suht koht normaaliin elämään, mitä se sitten kenenkin kohdalla onkaan... psykiatrilla käynnistä ei todellakaan ole mitään apua, jos et ole valmis puhumaan (nöyrtymään?) kaikesta mieltäsi painavasta, tuon sanon kokemusperäisesti.
Voi kestää kauan ennekuin oppii hyötymään terapiasta. Mielenterveyden hoidosta minulla oli vuosikaudet huonoja kokemuksia. Nyt sairaalakäynti aina auttaa sekä terapiasuhde. Tie voi olla pitkä ja masennuksia tulee mutta kukaan ei ole saanut liian suurta taakkaa vaikka se minustakin usein on siltä tuntunut. Kuitenkin kun pääsee masennuskohtauksista eroon,
6 tuntuu tuo lause oikealta ja elämä elämisen arvoiselta.
Minä tunnen tuon masennuksen mutta vain masennuskohtausten aikana olen luovuttanut. Nyt viimeksi kesti uudesta vuodesta toissapäivään. Minä siis pääsen pois masennuksesta ja jatkan suht normaalia elämää mutta masennuskohtaukset tuntuvat kuolemaa hirvittävämmiltä. Haluaisin yhteyden johonkin henkiöön joka kokee samaa. Että on käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja eikä terveinä kausina ole luovuttanut mutta jolle masennus uusiutuu niinkuin minulle.
Tismalleen samat mietteet kuin aloittajalla. Kannattaa ainakin unohtaa kaikki hyödyttömät terapiat ja vertaistukiryhmät. Minua ainakin ahdistaa vain enemmän jos joudun menemään ryhmään sillä en halua olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa.
Usein toivon myös ettei minulla enää olisi edes kavereita kun en enää jaksa heidänkään seuraa. En ainakaan halua enää lisää kavereita kun nykyisiäkään kaverisuhteita ei jaksa ylläpitää.
Minäkin toivon kuolevani pois jollakin helpolla tavalla. Vaikka sitten niin, että kuolen mitään aavistamatta häkämyrkytykseen.
se voisi tapahtua?
No eikai muuten kuin hyvällä tuurilla, jota tuskin tulee tapahtumaan.
Ihminen masentuu jos ei näe Jumalan suunnitelman toteutuvan omassa elämässään.
Kuuntele Youtubesta The Rain: Luovutusvoitto
Hirveän moni edes tiedä mitä se on, kun elää vaikeuksien keskellä. Piipittää ongelmistaan, mutta silti löytyy vaikka mitä millä vaikka rehvastella ja mikä takaa elämän kääntymisen takaisin raiteilleen.
Ei siis suunnattu aloittaneelle.