Minusta tuntuu että olen saavuttamassa pohjan ja se tuntuu turvalliselta. Jalat maahan. Viime viikkoina on ollut rauhallinen mieli. Tukevalle pohjalle on hyvä rakentaa parempaa, eikö? Kaikki omaa hyvinvointoani ajavat teot vievät vain ylöspäin.
En kuitenkaan enää tiedä haluanko takaisin siihen loisteliaaksi luonnehdittuun 'elämään' mistä olen vuosien saatossa vieraantunut. Siihen, että ollaan yhteyksissä ihmisiin vain silloin kuin heistä on itselle jotain hyötyä. Juoruiluun. Toisten vikojen nokkimiseen. Armottomuuteen. Siihen, että täytyy olla hauskaa seuraa, kohtelias ja kaikesta kiinnostunut. Maailmassa ollaan niin kovin yksin, eivätkä lääkkeetkään auta kestämään tätä 'elämää' yhtään sen paremmin. Minua ei kiinnosta mikään.
En yksinkertaisesti tiedä haluanko poikaystävää, opiskelupaikkaa tai vakituista työtä, mutta olen varma ettei tämä nykyinen elämättömyys ole myöskään mistään kotoisin.
Onko masennuksen jälkeen mielekästä elämää? Miten pärjäätte "ilman" sitä? Vai ovatko ne ajatukset jossain taka-alalla mielessä mukana yhä?
En kuitenkaan enää tiedä haluanko takaisin siihen loisteliaaksi luonnehdittuun 'elämään' mistä olen vuosien saatossa vieraantunut. Siihen, että ollaan yhteyksissä ihmisiin vain silloin kuin heistä on itselle jotain hyötyä. Juoruiluun. Toisten vikojen nokkimiseen. Armottomuuteen. Siihen, että täytyy olla hauskaa seuraa, kohtelias ja kaikesta kiinnostunut. Maailmassa ollaan niin kovin yksin, eivätkä lääkkeetkään auta kestämään tätä 'elämää' yhtään sen paremmin. Minua ei kiinnosta mikään.
En yksinkertaisesti tiedä haluanko poikaystävää, opiskelupaikkaa tai vakituista työtä, mutta olen varma ettei tämä nykyinen elämättömyys ole myöskään mistään kotoisin.
Onko masennuksen jälkeen mielekästä elämää? Miten pärjäätte "ilman" sitä? Vai ovatko ne ajatukset jossain taka-alalla mielessä mukana yhä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
On ihmisiä joilla ei ole seurustelukumppania, ei työtä: ovat työttömiä tai eläkkellä, mutta kokevat elävänä normaalia ja tyydyttävää elämää.
Elämällä on aina jokin estentiaalinen tarkoitus.
Itse tiedän kyllä mitä haluan mutta en sitä miten toteutan ne. Itsellänihän ei ole ikinä ollut seurustelukumppania tai työtä. Seurustelukumppanista en tiedä kun en pysty luottamaan ihmisiin, puhumaan heille ja suoraan sanottuna olen sitä mieltä että paljon pitäisi muuttua että joku voisi pitää minusta, työtä haluaisin varmasti sillä olisi kiva selvitä elämästä omin avuin. Olen jo 25v enkä koe elämälläni olevan mitään tarkoitusta, tämän hetken pitkän tähtäimen suunitelma on pysyä hengissä ja pysyä asunnollisena, olisi ihan kiva myöskin ettei tarvitsisi elää nälässä, paljon muuta ei tarvitsisi ihmisuhteiden lisäksi. Hengen lähtö pelottaa mutta toisaalta mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän koko asia kiinostaa, ainoat asiat mitä menetän kuolemassa on paremmasta haaveilu ja pahan oloni.
Tämänsuuntaista ongelmaa minä yritin sivuta aloitusviestissäni. Tavallaan.
Alan pikkuhiljaa uskaltaa myöntää itselleni, että mahdollinen seurustelukumppani, työpaikan sanelema rytmi arkeen tai ylipäätään jonkinlainen säännöllisyys elämäntavoissa tuntuu houkuttavan minua tämän nykyisen alituisen märehtimisen ja epätoivossa marinoitumisen sijaan.
Mutta totuus on se, että minun pitäisi tehdä valtavasti töitä itseni kanssa kyetäkseni vaikkapa seurusteluun. Miten olla vähemmän itsekäs? Miten "jaksaa" arkea ja vastoinkäymisiä?
Ei näet ole suotavaa toisen ihmisen kannalta jos mielenkiinnonaiheeni pyörivät itseni surkuttelussa, tai jos katoilen viikkokausiksi vain siksi, etten tunne kykeneväni vastavuoroiseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa. Ehkä kyse on huonosta itsetunnosta, mutta en pysty näkemään itseäni toisten ihmisten silmien kautta, joten oma negatiivinen minäkuvani on ainoa joka minulla on.
Masennuksen jälkeen alkaa elämä.
Älä ota siihen elämään mukaan ketään joka käänsi sinulle selän masennuksen aikana.
En tiedä, onko masennuksessa kyse mistään turvapeitosta, koska vakava masennus on tuskallinen olotila.
Ihminen voi olla myös vieraantunut (syrjäytynyt) kaikesta osallistumisesta. Se voi johtua pikemminkin itsetunnon heikkoudesta ja/tai sosiaalisten kykyjen puutteesta kuin masennuksesta.
Puhut poikaystävästä, opiskelupaikasta, vakituisesta työstä ikään kuin ne olisivat jotain suorituksia, joita on pakko tehdä. Kuitenkin pääasia mielenterveyden kannalta on, että tulee itsensä kanssa juttuun ja luottaa elämään, oli se millaista tahansa. Emme me kaikki ole samasta puusta veistettyjä: "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia", tuumasi edesmennyt mummoni.
Kyllähän depiksen kanssa pärjää hyvinkin monella tavalla. Sitä voi hallita, kun löytää ne oikeat keinot. Itse asiassa se on paljon helpommin hallittavissa kuin muut mielialahäiriöt.
Kai mulla on masennus, koska ei oo henkisiä voimavaroja työntekoon sillä uupuu henkisesti heti.
Lyhyitä ovat minun kävelylenkkini ja olen kateellinen niille jotka kävelee 5-10 kilometriä kun ite kävelen yleensä 1-3 kilsan lenkkejä, koska hermot ei kestä pitempää ja paukut loppuu nopiasti.
Ennen oli toisin, kun urheilin kilpatasolla.
Silloin oli hyvät henkiset voimavarat.
MrJuha82
Laitappa vaikka kuulokkeet korville ja kuuntele radiota kun menet lenkillle ellet ole jo kokeillut. Se tuo lisämielenkiintoa kävelyyn ja jaksaa kulkea ehkä pidempään.