En tiedä miten aloittaisin tämän varsinkin, kun muistelujeni mukaan viimeksi, kun täältä suomi24:stä apua olen johonkin yrittänyt pyytää, on satanut vain loskaa niskaan. Yritetään nyt kuitenkin. Muutama päivä sitten aikomuksenani oli lähteä täältä. Söin mm. kaikki nimeltä mainitsemattomat unilääkkeet, joita minulla oli jäljellä. Tiedän nyt, että lääkkeillä lähtö ei onnistu helposti, mutta tahdoin vaan pois.
Kuten huomaatte, olen edelleen tässä. Ja koen pohjatonta syyllisyyttä, etten onnistunut teossani ja että olen puoliksi pakon edessä kertonut asiasta läheisimmille ihmisille, joita ei ole kovin montaa. Osa heistä haluaa miettiä asioita, tapahtunutta. Ilmeisesti olen yritykselläni aiheuttanut suurta pysyvää vahinkoa ihmissuhteilleni. Siksikin olisi ollut parempi, jos olisin onnistunut.
Minulla ei ole hajuakaan, miten jatkan tästä eteenpäin. Esitänkö voivani paremmin lähimmäisten edessä? Sanonko suoraan, että oloni ei ole parempi ja haluan edelleen pois? Silloin tosin joutunen osastolle ja siellä sitten makaan, kunnes onnistun puhumaan itseni pois, sillä en ole aiemminkaan saanut minkäänlaista hyötyä osastolla olemisesta. Siellä ei ole yritetty minua hoitaa muuten kuin lääkkeillä ja vastaanottokin on ollut molemmilla kerroilla erittäin töykeää ja välinpitämätöntä. Saatika sitten muu aika. Olet siellä vain valvovan silmän alla, syöt ruokasi, otat lääkkeet, nukut ja sama toistuu päivästä toiseen.
Minulla on mtt:ssä aika torstaina, mutta kuinka jaksan sinne saakka? Mitä kerron siellä minua hoitavalle taholle? Miten kerron, että en jaksa enempää? Millaista apua minun on enää mahdollista saada keneltäkään? Kun tilanne on jo tämä. Onko tosiaan ainoa mahdollisuus mennä makoilemaan osastolle ja odottamaan, että heidän mielestään olen sellaisessa kunnossa, etten tee itselleni mitään? Näitä mietin.
Taustatietoina voinen antaa, että olen sairastanut masennusta lähemmäs 10 vuotta, ja 2 vuotta sitten se diagnosoitiin psykoottiseksi. Ja olen siis ollut kaksi kertaa osastolla, ensimmäinen kerta oli suljetulla ja toinen avoimella puolella (mutta minua käskettiin siellä pysymään vain huoneessani syystä, jota en tiedä). Olen vielä suhteellisen nuori ihminen ja silti tunnen, että elämällä ei ole minulle mitään tarjottavaa ja olen pelkkä taakka kaikille, yhteiskunnallekin.
Pelottaa millaisia vastauksia tähän nyt tulee. Toivon kuitenkin, että luette tämän ajatuksen kanssa ja voisitte tarjota jonkinlaista käytännön ideaa siihen, minkälaista apua minun kannattaisi hakea ja miten. Tuntuu vain, että tämäkin on turhaa. Tuskinpa mitään apua on olemassakaan.
Pahoittelen, jos teksti on ajoittain sekavaa.
Kuten huomaatte, olen edelleen tässä. Ja koen pohjatonta syyllisyyttä, etten onnistunut teossani ja että olen puoliksi pakon edessä kertonut asiasta läheisimmille ihmisille, joita ei ole kovin montaa. Osa heistä haluaa miettiä asioita, tapahtunutta. Ilmeisesti olen yritykselläni aiheuttanut suurta pysyvää vahinkoa ihmissuhteilleni. Siksikin olisi ollut parempi, jos olisin onnistunut.
Minulla ei ole hajuakaan, miten jatkan tästä eteenpäin. Esitänkö voivani paremmin lähimmäisten edessä? Sanonko suoraan, että oloni ei ole parempi ja haluan edelleen pois? Silloin tosin joutunen osastolle ja siellä sitten makaan, kunnes onnistun puhumaan itseni pois, sillä en ole aiemminkaan saanut minkäänlaista hyötyä osastolla olemisesta. Siellä ei ole yritetty minua hoitaa muuten kuin lääkkeillä ja vastaanottokin on ollut molemmilla kerroilla erittäin töykeää ja välinpitämätöntä. Saatika sitten muu aika. Olet siellä vain valvovan silmän alla, syöt ruokasi, otat lääkkeet, nukut ja sama toistuu päivästä toiseen.
Minulla on mtt:ssä aika torstaina, mutta kuinka jaksan sinne saakka? Mitä kerron siellä minua hoitavalle taholle? Miten kerron, että en jaksa enempää? Millaista apua minun on enää mahdollista saada keneltäkään? Kun tilanne on jo tämä. Onko tosiaan ainoa mahdollisuus mennä makoilemaan osastolle ja odottamaan, että heidän mielestään olen sellaisessa kunnossa, etten tee itselleni mitään? Näitä mietin.
Taustatietoina voinen antaa, että olen sairastanut masennusta lähemmäs 10 vuotta, ja 2 vuotta sitten se diagnosoitiin psykoottiseksi. Ja olen siis ollut kaksi kertaa osastolla, ensimmäinen kerta oli suljetulla ja toinen avoimella puolella (mutta minua käskettiin siellä pysymään vain huoneessani syystä, jota en tiedä). Olen vielä suhteellisen nuori ihminen ja silti tunnen, että elämällä ei ole minulle mitään tarjottavaa ja olen pelkkä taakka kaikille, yhteiskunnallekin.
Pelottaa millaisia vastauksia tähän nyt tulee. Toivon kuitenkin, että luette tämän ajatuksen kanssa ja voisitte tarjota jonkinlaista käytännön ideaa siihen, minkälaista apua minun kannattaisi hakea ja miten. Tuntuu vain, että tämäkin on turhaa. Tuskinpa mitään apua on olemassakaan.
Pahoittelen, jos teksti on ajoittain sekavaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Eipä itselläkään ole mitään järkeä elää, hampaat pilalla bulimian takia ja taloudellisesti ja sosiaalisesti elämä päin helvettiä, kavereita ei ole yhtään ja seurustelu on niin kaukainen ajatus että huh, olen niin pohjalla kun vain voi olla, vaikea masennus 8 vuotta.
Myönnän itsekkin että jos olisi joku nappi mistä voisi painaa että lakkaisin olemasta painaisin siitä heti, nyt esim itse säästän hammasremonttia varten mutta siihen menee vuosia vaikka eivät ne nytkään aivan kammottavimmat ole.
Kannattaa miettiä mikä on syynä masennukseesi ja tehdä asian eteen jotain? Jos olet nyt jo mielestäsi aivan pohjalla ja mietit itsaria niin eikö edes kannattaisi kokeilla tehdä asian eteen jotain mitä siinä voi menettää jos toinen vaihto-ehto on narun jatkoksi?
Lääkkeet ja puhuminen terapiassa tai vastaavassa ei juuri auta sillä itse olen sitä tehnyt jo vuosia ja se ei auta mitään, totuushan on se että ei sairasta voi oikeasti auttaa kuin henkilö itse vaikka tämä kuullostaa niin kliseiseltä kun vaan voi, pakotat itsesi toimimaan, mitä haittaa vaikka ei onnistu jos nyt jo olet mielestäsi pohjalla?
Kokeile muuttaa toiseen kaupunkiin jos taloutesi sen sallii niin ei tarvitse muistella vanhoja ja saisit samalla uuden alun.
Kyllä sinulla on sittenkin vielä kipinä ja toivo, että elämää kannattaa jatkaa. Kyllä terapia ja puhuminen auttaa pätevän asiantuntijan kanssa. Niin kuin tuo sinulle vastaaja kertoi, että itse on löydettävä se juju, jolla itseään auttaa. mutta kun asioistaan puhuu ääneen, työstää sanoiksi asiantuntijan ohjauksessa, niin siisä niitä uusia näkökulmia ja oivalluksia voi tulla. Tavallaan myös ahdistustaan puhuu ulos ja voi itsekkin hoksata, mikä mättää.
Ole täysin rehellinen kun mene sinne tapaamiseen. Jää vaikka osastolle: Kerro että sinulla on edelleen itsetuhomielteitä.
Jos olisit nyt vain ja et ollenkaan ponnistelisi mitä huominen tuo tullessaan. Masennus tulee pikkuhiljaa ja jos olet pohjalla, niin alemma et voi enää vajota. Ihmisen psyykeeseen on tallennettu valtavat voimavarat. Voi alkaa että elämisen ilo ja halu alkaa vain sieltä hiljalleen orastaa ja psyyke paranee, niin kuin ruumiskin monesti ihan itsekseen.
Sinun aika ei ole olut vielä lätheä. Toivottavasti en mitenkään pana tällä sinua alas.
Hei Aloittaja
Hyvä, että olet täällä!
Tekstisi ei ollut lainkaan sekavaa, vaan aivan päinvastoin. Itse olen kokenut myöskin masennuksen, joten tiedän ainakin suurimmaksi osaksi, mistä puhut.
Minä olen saanut apua toki lääkkeistä, ja se on hyvä asia. Suurimman avun olen kuitenkin löytänyt rukoilemalla ja sain löytää Jeesuksen. Silloin minulle levisi suunnaton rauha ja turvallisuudentunne. Tämä ei tapahtunut yhtäkkiä, niinkuin joillakin, vaan se oli etsinnän ja avun rukoilemisen tulos.
Jumalan siunausta Sinulle!