25.12.2013 päätin heittää kertaheitolla painon alas - kalorit minimiin ja laihduttamaan. Olin kyllästynyt omaan pullaiseen olomuotoon ja mitat 163/69 oli aivan liikaa. En koskaan ole ollut tyytyväinen omaan ulkomuotoon ja kesällä alkanut uusi parisuhde pisti miettimään ulkonäköä vieläkin enemmän. Poikaystäväni treenaa itseään ahkerasti ja miettii syömisensä tarkkaan, hän syö elääkseen kun taas minä elän syödäkseni. Näin ei voinut jatkua.
Päivittäiset syömiseni olivat aluksi 1200kcal luokkaa, paino putosi - näin ainakin muutama ystävä huomasi kertoa. Syöty ruoka alkoi ahdistaa, ja syömisestä alkoi tulla huono omatunto. Joka kerta kun vatsa oli täynnä teki mieli itkeä, jollain tapaa tyhjä ja kurniva vatsa miellytti loppujenlopuksi enemmän. Ajatuksissa jatkuvasti ruoka, laidutus ja miten kalorit saada minimiin. Aloin itsekin huomata peilistä tuloksia ja päätin muutama viikko sitten ostaa vaa'an.
Vaa'an ostaminen sai pökköä lisää pesään, konkreettinen tulosten näkeminen kannustaa ja motivoi jatkamaan tätä urakkaani. Olen onnellinen - kiloja karisee, tätähän toivoin. Hallitsen tilannetta ja omaa tyytyväisyyttäni mitä vähemmän syön. 1200kcal on vaihtunut n. 800-1000kcal päivä, enkä edes uskalla syödä enempää.
Painoa tällä hetkellä 60.5, pullainen olomuoto näkyy edelleen - alaspäin on siis mentävä. Olen tyytyväinen ja onnellinen mutta samalla peloissani ja häpeissäni sillä ruoka ja laihdutus on vallannut mieleni. Mitä vähemmän paino näyttää sen enemmän kiristän ruokavaliotani. Toivoa tilanteen päättymiselle antaa ajatus "53kg on päämäärä jonka jälkeen muutan elintapani terveelliseksi" - mutta mitä jos mikään ei riitä? Joudunko vielä syvemmälle näihin ajatuksiin.
Hallitsen tilannetta, hallitsen painoani - olen onnellinen. En kuitenkaan enää hallitse mieltäni ja ajatuksiani. Minut on vallattu.
Päivittäiset syömiseni olivat aluksi 1200kcal luokkaa, paino putosi - näin ainakin muutama ystävä huomasi kertoa. Syöty ruoka alkoi ahdistaa, ja syömisestä alkoi tulla huono omatunto. Joka kerta kun vatsa oli täynnä teki mieli itkeä, jollain tapaa tyhjä ja kurniva vatsa miellytti loppujenlopuksi enemmän. Ajatuksissa jatkuvasti ruoka, laidutus ja miten kalorit saada minimiin. Aloin itsekin huomata peilistä tuloksia ja päätin muutama viikko sitten ostaa vaa'an.
Vaa'an ostaminen sai pökköä lisää pesään, konkreettinen tulosten näkeminen kannustaa ja motivoi jatkamaan tätä urakkaani. Olen onnellinen - kiloja karisee, tätähän toivoin. Hallitsen tilannetta ja omaa tyytyväisyyttäni mitä vähemmän syön. 1200kcal on vaihtunut n. 800-1000kcal päivä, enkä edes uskalla syödä enempää.
Painoa tällä hetkellä 60.5, pullainen olomuoto näkyy edelleen - alaspäin on siis mentävä. Olen tyytyväinen ja onnellinen mutta samalla peloissani ja häpeissäni sillä ruoka ja laihdutus on vallannut mieleni. Mitä vähemmän paino näyttää sen enemmän kiristän ruokavaliotani. Toivoa tilanteen päättymiselle antaa ajatus "53kg on päämäärä jonka jälkeen muutan elintapani terveelliseksi" - mutta mitä jos mikään ei riitä? Joudunko vielä syvemmälle näihin ajatuksiin.
Hallitsen tilannetta, hallitsen painoani - olen onnellinen. En kuitenkaan enää hallitse mieltäni ja ajatuksiani. Minut on vallattu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin. Minäpä otin ja kuihdutin 63 kg:sta 33 kg.
Ja pituus 167cm.
Ja suoraa tietä sairaalakierteeseen, nim. sisätautiosastolle tippaan ja letkuihin.
Nyt haluaisin parantua, saavuttanut 43 kg ja tässä pyörinyt nyt yli vuoden! En saa millään ilveellä notettua vaikka mikä olis!
Minutkin on vallattu.
Laihdutin 62 kilosta 52:een (olen 168cm pitkä) ja ajattelin samalla tavalla, että muutan ruokailutavat terveellisiksi sitten kun olen saanut kilot pois. Noh, muutaman päivän ajan oli kiva ihailla uutta laihaa olomuotoaan peilistä, kunnes peilistä ei enää näkynytkään tarpeeksi laiha ihminen. Muutama viikko lisää ja painoin alle 50. Nyt en osaa enää lopettaa....
Mun ohje, hanki NYT HETI apua kun olet vielä järjissäsi. Itse en enää apua edes halua, koska syömättömyys tuntuu turvalliselta. Onpahan edes joku "tarkoitus" elämässä, kun päämääränä on mennä nukkumaan maha kurnien ja herätä nälkäisenä
mä kuihduin 90 kilosta 46 kiloon. "jes". (bmi nyt 15.5)
tää on helvettiä, mut koitan saada painon takas 55 kiloon tai enemmän. anoreksia on kusipää.
mulla heilahti 75kg -> 45kg osastolle pakottivat hyvin nopeasti ja sen jälkeen paino junnaili 52kg reilun vuoden, jonka jälkeen kuvioihin eksy BEDimäisiä oireita jotka kuulemma on tyypillisiä anoreksiasta parantuvilla. paino nyt 63kg .. normaalin rajoissa kevyesti, mut vieläkin ahdistaa.
niin ja munki piti vain päästä 'kesäkuntoon' ..
Alkuperäinen ajatustenvuotaja jatkaa taas.
Mieleni teki palata hetkeksi vanhojen ajatusten pariin ja muistella mistä lähdin liikenteeseen - päiväkirjamaisesti ehkä kirjoittaa muutaman uuden ajatuksen.
Alkuperäinen idea oli lähteä laihduttamaan ylimääräisiä kiloja pois siinä jopa ihan mallikkaasti suoriutuen. 10.2 painoa oli 60.5kg ja tänään 28.4 kiloja löytyy 52, pituutta 163cm joten normaalipainoisena porskutellaan eteenpäin.
Ruoka pyörii pakonomaisesti mielessä taukoamatta, oma paino ja omat mitat sitäkin enemmän. Vaa'alla tulee käytyä hävettävän monta kertaa päivässä vaikka tiedän sen olevan täysin turhaa.. Ystävät ovat huomanneet kavenneen uuman ja ovat ääneen hieman huolestuneen kuuloisena sanoneet että enempää ei ole syytä laihduttaa, näin on hyvä. Kenestä he puhuvat? Kun katson peiliin en näe sitä hoikkaa tyttöä kenestä puhutaan. Tästä syystä mittailen itseäni ja käytän tietokoneella viettämäni ajan omien mittojen vertailuun keskustelupalstoilla käytyihin mittakeskusteluihin verraten. Toki päivittäin tulee koluttua internetin maailmaa laihdutuspalstojen parissa ja googlettaen mitä ihmeellisimpiä hakutermejä.
Tässä vain osa kirjatakseni ylös.. Tämä on ihan mielipuolista, OLENKO TOSIAAN AIVAN IDIOOTTI?
En pidä luisevan laihaa olemusta kauniina enkä halua sinne itseäni laihduttaa, mutta onkohan oma kehonkuvani jo nyt täysin vääristynyt. Eniten ensimmäisessä kirjoituksessani näin jälkeenpäin luettuna kolahti "laihdutan tavoitteeseen 53kg" - ihan itkettää sillä tänään tuon tavoitteen ohittaneena tiedän ettei tämä riitä. En halua alipainoiseksi itseäni laihduttaa mutta - mitä jos - peilikuvasta tuijottaa edelleen sama pullukka 49 kiloisena.
Ymmärrän mieleni olevan täysin häiriintynyt syömisen suhteen, mutta en uskalla - enkä halua ( ? ) halua hakea apua. Jollain tapaa sitä ei koe olevansa "tarpeeksi sairas". En ole enkä pyri alipainoon, ja vaikka oma kaloriraja päivälle löytyykin niin pidän sitä kohtuullisen suurena.
"Sitten kun olen tavoitepainossa syön mutakakkua, ja karkkia - ja käyn arnoldsissa" - Lempiajatuksia.
-Vallattu