Tuntuu aivan kamalalta kun MTT puolelta pakotetaan erääseen kuntoutusryhmään ja en mitenkään pysty siihen, en ymmärrä miksi he olettavat että olisin valmis, stressi on niin kova että bulimia alkoi 2 vuoden tauon jälkeen uudelleen.
En enään omista kykyä olla sosiaalinen koska inhoan itseäni niin paljon että oksettaa olla muiden ihmisten ympärillä, en vain kestä, ei ole mitään puhuttavaa enkä itseasiassa edes jaksaisi yrittää enään saada sosiaalista elämää sillä en ansaitse sitä, tuntuu että tulee hermoromahdus koska en saa yöllä edes nukuttua enään.
En enään omista kykyä olla sosiaalinen koska inhoan itseäni niin paljon että oksettaa olla muiden ihmisten ympärillä, en vain kestä, ei ole mitään puhuttavaa enkä itseasiassa edes jaksaisi yrittää enään saada sosiaalista elämää sillä en ansaitse sitä, tuntuu että tulee hermoromahdus koska en saa yöllä edes nukuttua enään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Voi kauhia, mikä tuska sinulla :( . Keskellä yötä olet kirjoittanut tänne. Hyvä, että sen sait aikaan.
Minullakin on aina ongelmallista olla missä tahansa ryhmätilanteessa pöydän ympärillä! Pahinta on sellainen, jos sattuu tilanne, että on kolme ihmistä. En tajua, miksi minä vaikutan niin, että ne kaksi puhuvat toisilleet katsoen vain toisiaan silmiin ja siis minä olen sivuutettu. Vähin mitä toivon, että minuakin katsottaisiin silmiin välillä, kun kerran läsnä olen. Minulle isompi ryhmä on tavallaan helpompi tuolta kannalta.
Voisitko ajatella vielä kertoa/kuvailla tuon minkä tänne, niin sinne MTT:n ryhmään. Entä jos ykskantaan ilmoittaisit, miltä sinusta tuntuu ja mitä pelkäät. Sillei saisit tukea astua haastavalle maaperälle, jossa kuitenkin nähdäkseni selviäisit sillä vaatimukset eivät ole suuret. Sinua ymmärrettäisiin siinä ryhmässä! Kun saisit mentyä läpi tästä haasteesta, niin saisit itseluottamusta sekä parempaa minäkuvaa, sillä yksinään (tiedän kokemuksesta) ollen käsitykset itsestä ja muista vääristyvät.
Jospa et nyt tässä yhteydessä välittäisi bulimiasta, sehän käsittääkseni elää omaa elämäänsä justiinsa yksinäisyydessä. Voisitko pitää MTT-ryhmää yhtenä kurkotuksena pois omasta kehästäsi, kurkotuksena yhteyteen. Niillä muillakin on ihan kamalaa taistelua sekä hekin jännittävä kovin. Itse olen aina pitänyt näistä samoin sairastelevien ryhmistä, niissä tuntuu lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Se asia-aihepiiri, miksi ryhmään on tultu (ja valittu!) yhdistää ihmeesti ihmisiä. Aseistustaan voi pudottaa ja rentoutua, jos hyvin käy.
Luottaisitko nyt siihen tahoon, joka on katsonut sinut sopivaksi tähän ryhmään menoon. Menet vain, et menetä mitään, mutta saat aukkoa elämääsi. Tsemppaan sinua todella jaksaa mennä sinne mukaan, vaikka hampaat irvissä.
Huom. ei siellä tarvi 'olla mitään puhuttavaa'. Olla köllötät ja kuuntelet, odotat rohkaistumistasi, joka sinänsä on voitto sitten. - Hei, on vaarallista valvoa monta yötä peräkkäin. Mene apua etsimään, mene, vaikka pelottaisia ja haluaisit "turvautua oireisiin". Halit sinulle ;-) .
Minuakin yritettiin taas kerran kovasti painostaa lähtemään ryhmään mutta enhän voi sinne mennä kun se vain pahentaa minun olotilojani ainakin 10 kertaa pahemmaksi. Se on kyllä jo nähty ja koettu ihan käytännössäkin mutta eihän minua kukaan usko.
Toisaalta jos jatkan tätä kieltäytymistä tai jätän menemättä niin varmaan aika pian loppuu kuntoutustuetkin eli olen taas kerran pahassa umpikujassa. En vain kykene olemaan ryhmissä. Mitä voin muka enää tehdä muuta kuin tappaa itseni?
Kuulostaa muutenkin hyvin samankaltaiselta tilanteelta kuin minulla paitsi minulla ei ole bulimiaa. Jännitys kyllä usein tekee sen etten meinaa pystyä syömään ollenkaan kun alkaa lämpimän ruoan haju oksettamaan. Bulimiaa minulla ei kuitenkaan ole mutta muita ongelmia kyllä sitten senkin edestä. Ottaisin ihan suosiolla eläkkeen vastaan jos sen vain saisin.
Olen jo luovuttanut elämän suhteen aikoja sitten, olo on muutenkin yleensä todella paska niin nuo pakko sosiaaliset jutut vaan tekee siitä huonomman, en omista minkäänlaista ihmisarvoa ja ainakun olen muiden ihmisten ympärillä tulee oksettava olo tila sekä henkisesti että fyysisesti.
Tiedän että minulla ei ole enään tulevaisuutta, olen varma että en ole edes 10 vuoden päästä elossa enään.
On turhauttavaa kun esim MTT puolella odotetaan että " paranisin " mutta eihän paskasta saa kultaa kiillottamalla, olen toivoton tapaus.
Minulla on ihan samantapainen ongelma, mutta se koskee ihan normaalia kanssakäymistä, tukiryhmiä en ole koskaan kokeillut. Tarkoitan siis sitä, että itsensä altistaminen sosiaalisille tilanteille vie vain huonompaan jamaan. Itsetunto heikkenee, häpeä pahenee ja lisäksi olen ihan sekaisin ja omissa maailmoissani, kun pyörittelen päässäni kaikkia keskusteluja: "Miksi se sanoi niin, silläkin se vihjaisi, että olen surkimus, seuraavaksi sanon sille kyllä niin ja näin".
Eli ymmärrän todellakin sen, että kaikki eivät tule sekaan hyppäämällä kuntoon. Käyn suggestoterapiassa ja terapeutti kovasti aina toivoo, että olisin sosiaalistanut itseäni käyntien välillä. Olen hänelle sanonut, että en sosiaalista ennen kuin itsetuntoni on saatu sille tolalle, että se sen kestää.
Minäkin kävin suggestoterapiassa mutta se loppui terapeutin aloitteesta koska hän oli sitä mieltä, että ongelmani ovat sen verran pahoja ettei hän kykene auttamaan.
Ap, voit ihan omassa rauhassa ratkoa ongelmasi Alkuajatuksen avulla, siitä löydät toimivaa tietoa itsesi/sisäisesi ymmärtämiseen. Käy tutustumassa kotisivulla lisää, ja sieltä voit myös ladata maksutonta materiaalia. Löytyy googlaamalla.
Noniin, ensi kuun alusta alkaen pitäisi taas mennä jonnekkin kuntoutukseen josta ei tule varmasti taaskaan olemaan mitään hyötyä. Nyt jo ahdistaa niin että on hieman vaikea nukkua yöllä kun asiat pyörii jatkuvasti mielessä. Mitä muutakaan muka voin tehdä kuin jättää menemättä ja jäädä ilman kuntoutustukia?
En joskus vajaa 10 vuotta sitten olisi koskaan uskonut että elämästäni voi tulla näin surkeaa. Hävettää sekin jos taas jätän kuntoutuksen kesken tai en mene ollenkaan ja laitan puhelimeni pois päältä. :(
Ketjun aloittaja tässä.
Itselläkin tuo ahdistus nousi aivan valtavaksi kun tuo kuntoutus alkoi, en saa juuri nukuttua ja olo on aivan voimaton. Heti kun tuo kuntoutus alkoi niin on ollut aivan voimaton olo jokapäivä, en jaksa edes siivota
Häpeän itseäni niin paljon että ei mikään kuntoutus enään auta siihen, itsekkin menen vain sen takia että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsari tai pakottaa itsensä menemään sinne sillä jos sen lopettaa niin kaikki tuet loppuvat :/
Vielä kamalempaa on se että tuntuu hirveältä että vein jonkun muun paikan jolla olisi vielä mahdollisuus elämässä.
Siltä minustakin tuntuu, että vien vain joltain sellaiselta ihmiseltä paikan joka olisi hyvin motivoitunut kuntoutukseen ja jolla olisi sentään vähän toivoa kuntoutua toisin kuin minulla.
http://blogit.iltalehti.fi/christer-sundqvist/2014/02/10/puoskarilaki-tulee-ei-tule-tulee-sittenkin/
oikea linkki
http://blogit.iltalehti.fi/christer-sundqvist/2014/02/14/ihmettelen-ihmiselimiston-ihmeellisyyksia-ihme-nro-3-itsetunto/
Itse kuntoutustuen uhan alla, koska kehtasin tänään sanoa, että en tiedä tuleeko minusta ikinä mitään, että jaksanko koskaan.. Että en tiedä jaksanko mennä kouluun takaisin, vaikka yritän kovasti kerätä voimiani..
Tuli sellainen olo, että "Tee jotain, tai kuole pois, mutta muuten täällä ei saa olla.."
Ja ymmärrän sen, miksipä täällä olla muitten vaivana.. Harmittaa vaan, kun en haluaisi olla vaivaksi, haluaisin olla hyvä ihminen ja pärjätä. Mutten voi. Ja siksi taas mietin kuolemaa.
Ajattelin, että taidan jäädä pois kuntoutuksesta ja elelen omien säästöjen varassa jos kuntoutustuet katkaistaan.
Hullua kuin pakkosyötetään tuota kuntoutuspullaa, varmaan sen takia että niillä on jotkut aika kriteerit mitä ne ei saa kertoa, jos ei siinä ajassa ole valmis niin voi voi varmaan niitten mielestä, menee varmaan potilaat kuin liukuhihnalla.
Olen monesti sanonut että en mitenkään kykene siihen ja silti vaan jauhetaan että " etkö nyt kokeilisi " mitä hyötyä siitä on jos ei saa edes yöllä nukuttua enään ja masentaa niin helvetisti että toivon että lentokone tipahtaisi taivaalta päälle.
Mietityttää vaan että omalla kohdalla jos lopettaisi kaikki niin joutuisin varmaan laitokseen tai jotain muuta.
Olen ollut todella yllättynyt siitä, kuinka ymmärtäväisesti minut on otettu vastaan viimeisen kahden vuoden aikana. On annettu aikaa, ja ymmärretty. Olen saanut sairaslomaa ja niin edespäin. Tällaista ei koskaan tapahtunut ennen kun jouduin pitkäniemeen.
Nyt kuitenkin asiat muuttuivat jotenkin ihan täysin.. Tuo liukuhihnajuttu kuulostaa jotenkin todella tutulta, pelottavalla tavalla.. En ihan täysin kykene uskomaan moiseen, mutta sitten taas palat loksahtavat kohdilleen kun asiaa ajattelee. Ja tietenkin ymmärrän, että olisihan se itsellensäkin hyvä saada itsensä kuntoon ja elää omillansa täysin, mutta itse tunnen olevani jotenkin niin hajalla, ettei tästä tunnu enää mitään tulevan.. En sano ettei koskaan, mutta itse en kykene edes kuvittelemaan eläväni enää normaalia elämää.
Jouduin pitkäniemeen uupumuksesta tulleen hermoromahduksen ja syvän masennuksen takia. Yritin liian kovasti ehkä, ja nyt jotenkin tunnen, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta enää elää normaalisti, vaikka kovasti haluaisinkin, että kestäisin työssä ja sitten vapaa-ajalla.
Itsekin saanut muutamia hermoromahduksia mutta en pitkäänniemeen ole joutunut. Toivottavasti en koskaan joutuisikkaan. Jos minulla ei olisi läheisiä jotka pitävät huolta asioista hermoromahduksen tullessa niin varmaan olisin jo jossain Pitkäniemessä.