Aluksi sanon, että on hyvin vaikeaa miehenä suomalaisessa kulttuurissa tunnustaa tulleensa perheväkivallan kohteeksi tai uhriksi. Minultakin se vei useita vuosia.
Samoin meidät miehet ehkä opetetaan kestämään ja hyväksymään sellaista jota naiset nimittäisivät heti oitis perheväkivalaksi. Tästä tapahtumasta on nyt kulunut pian yli kaksi vuotta. Minäkin ajattelin pitkään, että kyllä nämä ongelmat joskus ratkeavat, purin hammasta ja yritin kestää ja piilotella sen kun kasvoni raavittiin verille tai minulla oli mustelmia kasvojen alueella puolisoni huitaisuista. Hän myös uhkasi minua veitsellä useampaan kertaan ja olen paennut talvella ulos kokkiveitsen kanssa päällekäyvää entistä puolisoani. Henkisestä väkivallasta nyt tässä edes mainitsematta.
Se oli osa entisen puolisoni käytöstä, kun sanat ja alistamisen voima loppuivat tai hän ei saanut tahtoaan läpi hän SUUTTUI, silloin sai tehdä mitä tahansa ja kun oli tehnyt mitä tahansa syy oli se että oli suuttunut ja syy oli aina kaikissa muissa. Itse en häneen koskenut, ehkä siksi että vuosikautinen nujertaminen oli osin tehnyt tehtävänsä ja halusin mieluummin paeta kuin tulla esim. veitsellä vahingoitetuksi.
Surullisinta oli se, että en ollut ainoa uhri, myös pieni lapsemme sai siitä osansa enkä ole varma saako vieläkin - asia muuten mihin Suomessa kukaan ei puutu, täällä äiti saa tehdä lapselleen henkirikosta lukuun ottamatta lähes mitä tahansa ilman että siihen kukaan puuttuu. Lapsemme joutui ravistelun kohteeksi, lensi lattiaan ja oli mustelmilla, liian usein näin jälkeenpäin ajatellen, ja minä tyhmänä ja puolisoni kiristämisen ja alistamisen alla, aluksi uskoin hänen selityksiään että lapsi oli pudonnut tms.
Ex puolisoni osasi olla todella ihana ja todella hirviö, hän ei ollut mikään kookas mutta hän sai kyllä aina tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä, aluksi hän ei kohdistanut väkivaltaansa minuun, mutta kavahdin tapaa jolla hän kohteli monia muita ihmisiä, mutta pikkuhiljaa minäkin aloin saada siitä osani.
Väkivalta, sekä henkinen, että fyysinen ja alistaminen lisääntyi vuosi vuodelta ja päivä päivältä, ajattelin että kun häntä yrittää kohdella siitä huolimatta rakastavasti hän rauhoittuu mutta tilanne meni huonompaan suuntaan koko ajan. Perheterapiastakaan ei ollut apua kun terapeutti oli hullu ja ammattitaidoton kun hän uskalsi ehdottaa hänelle terapiaa
Onko tellä muilla kokemusta vastaavasta ja lastenne osalta sekä siitä miltä miehenä se tuntui?
Samoin meidät miehet ehkä opetetaan kestämään ja hyväksymään sellaista jota naiset nimittäisivät heti oitis perheväkivalaksi. Tästä tapahtumasta on nyt kulunut pian yli kaksi vuotta. Minäkin ajattelin pitkään, että kyllä nämä ongelmat joskus ratkeavat, purin hammasta ja yritin kestää ja piilotella sen kun kasvoni raavittiin verille tai minulla oli mustelmia kasvojen alueella puolisoni huitaisuista. Hän myös uhkasi minua veitsellä useampaan kertaan ja olen paennut talvella ulos kokkiveitsen kanssa päällekäyvää entistä puolisoani. Henkisestä väkivallasta nyt tässä edes mainitsematta.
Se oli osa entisen puolisoni käytöstä, kun sanat ja alistamisen voima loppuivat tai hän ei saanut tahtoaan läpi hän SUUTTUI, silloin sai tehdä mitä tahansa ja kun oli tehnyt mitä tahansa syy oli se että oli suuttunut ja syy oli aina kaikissa muissa. Itse en häneen koskenut, ehkä siksi että vuosikautinen nujertaminen oli osin tehnyt tehtävänsä ja halusin mieluummin paeta kuin tulla esim. veitsellä vahingoitetuksi.
Surullisinta oli se, että en ollut ainoa uhri, myös pieni lapsemme sai siitä osansa enkä ole varma saako vieläkin - asia muuten mihin Suomessa kukaan ei puutu, täällä äiti saa tehdä lapselleen henkirikosta lukuun ottamatta lähes mitä tahansa ilman että siihen kukaan puuttuu. Lapsemme joutui ravistelun kohteeksi, lensi lattiaan ja oli mustelmilla, liian usein näin jälkeenpäin ajatellen, ja minä tyhmänä ja puolisoni kiristämisen ja alistamisen alla, aluksi uskoin hänen selityksiään että lapsi oli pudonnut tms.
Ex puolisoni osasi olla todella ihana ja todella hirviö, hän ei ollut mikään kookas mutta hän sai kyllä aina tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä, aluksi hän ei kohdistanut väkivaltaansa minuun, mutta kavahdin tapaa jolla hän kohteli monia muita ihmisiä, mutta pikkuhiljaa minäkin aloin saada siitä osani.
Väkivalta, sekä henkinen, että fyysinen ja alistaminen lisääntyi vuosi vuodelta ja päivä päivältä, ajattelin että kun häntä yrittää kohdella siitä huolimatta rakastavasti hän rauhoittuu mutta tilanne meni huonompaan suuntaan koko ajan. Perheterapiastakaan ei ollut apua kun terapeutti oli hullu ja ammattitaidoton kun hän uskalsi ehdottaa hänelle terapiaa
Onko tellä muilla kokemusta vastaavasta ja lastenne osalta sekä siitä miltä miehenä se tuntui?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Moi,
näin naisena tulee mieleen, että jos omat lapseni olisivat vaarassa, puuttuisin siihen kyllä sataprosenttisen varmasti, vaikka sitten itse olisinkin uhri. En ymmärrä. Kerro enemmän.
Niin mäkin yritin ja yritän suojella lastani kaikin tavoin. Pidin häntä muun muassa mukanani työpaikalla vaunuissa vaikka ex. puolisoni oli hoitovapaalla kun en uskaltanut jättää häntä äidin kanssa kotiin ja hoidin siellä. Hoidin häntä aina kuin vain mahdollista ja yritin myös keskustella ex puolisoni (jota hänen sairaanhoitajaäitinsä oli myös pahoinpidellyt pienenä)kanssa asiasta. Mutta turhaan.
Hain myös perheellemme apua ja se on täällä Suomessa tosi törkeää eet sitä et juurikaan saa kun pahoinpitelijä on äiti. Perheterapian tulokset olivat mitä edellisessä viestissä kuvasin. Yritin viimeisen terveyskeskukseen päätyneen lapsen pahoinpitelyn jälkeen hakea apua myös sosiaalitoimesta joka johti sitten siihen että minulle kerrottiin etteivät äidit pahoinpitele lapsia tällä tavalla, että he kyllä tietävät. Eka sosiaalityöntekijä ehdotti jopa ex puolisolleni että hän voisi hankkia yksinhuoltajuuden todeten hänelle, että kun olet niin huonoissa väleissä puolisosi kanssa että olet mm. käynyt häneen käsiksi niin kyllä nyt pitää tilanteen rauhottamiseksi tehdä jotakin. Ja että näin pieni lapsi kuuluu aina automaattisesti äidille, että siitä nyt ei keskustella. Itkin päiväkausia ja mietin mitä tehdä. Lopulta kun hän jatkoi toimintaansa oli myös sosiaalityötekijöiden viimein pakko ottaa kantaa lapsen asioihin ja hän asuu nyt minun kanssani pääosan ajasta. Tässä nyt lyhyesti. Sanon ihan suoraan et isänä sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia suojella lasta jos äiti häntä pahoinpitelee.
Edelleen yllättää -vaikka ei kai pitäisi- kuinka luutuneet ja vanhanaikaiset asenteet joillakin sossuilla voi olla! Nehän -for gods sake- tekevät sitä hommaa työkseen!
Vituttaa oikein sun puolestas.
Minua myös pahoinpideltiin. Meillä ei olut lapsia, koska ex ei halunnut. Pelkäsi, että lyö niitäkin. Tukasta repiminen ja kasvojen raapiminen oli tyyppilistä. Kerran tuli musta silmäkin. Takasin ei tohtinut lyödä.
Minä kestin. Väkivalta oli vain yksi ongelma tässä suhteessa. Ero oli helpotus.
Uskon että nainen voi myös olla väkivaltainen. Väkivalta on persoonaan sidottu asia, ei väliä sillä kumpaa sukupuolta tekijä on, usein johtuu oman lapsuuden väkivaltakokemuksista. Mieheni on väkivaltainen luonteeltaan. Hänen pahoinpitelynsä ei jätä jälkiä, puristelua, tönimistä, lieviä mustelmia, huutamista, uhkailua aika ajoittain. Usein aistin milloin "kohtaus" tulee, ahdistun etukäteen. Nykyään en uskalla "riidellä", mieluiten vaikenen, sillä hän ei kestä eri mieltä olemista. Näin on jatkunut 20 vuotta. Ensimmäisen kerran muistan; hän potkaisi lujaa odottaessani esikoistamme. Väkivaltaisuus on sairaus joka ei kokemukseni mukaan koskaan parane, uhrina siihen tottuu, enää en ole niin paniikissa kuin olin avioliittomme alussa. Mieheni itsensä mielestä hän ei ole väkivaltainen ja hän jopa ääneen paheksuu jos kuulee jonkun toisen esim. kohdelleen vaimoaan huonosti. Että näin meillä....
Olin itse aikoinaan vuoden suhteessa, jossa nainen löy, puri, repi sekä heitteli tavaroilla. Ihme, etten saanut mitään sen pahempia vammoja.
Jos olisin itse kohdellut naista samalla tavalla, olisin varmaan joutunut käräjille.
En ole juurikaan kokenut väkivaltaa parisuhteissani, mitä nyt kerran eräs suhteiluni läpsi lasit pois päästäni joskus 90-luvulla. Vastasin kyseiseen temppuun viemällä hänet mukanani optikolle seuraavana päivänä rillejä korjauttamaan. Se onneksi jäi siihen.
Ikävin naisväkivaltakokemukseni oli kuitenkin reilu vuosi takaperin, kun yhtenä iltapäiväni itselleni täysin ventovieras nainen hyökkäsi kimppuuni kadulla. Nainen huuteli törkeyksiä, repi hiuksiani ja hakkasi nyrkillään eikä suostunut lopettamaan vaikka käskin. Pakkohan siinä oli lyödä takaisin kun ei antanut olla rauhassa ja kyllä se sitten päästi irti.
Masentavaa oli myös se, että hyökkääjän mukana oli joku vanhempi nainen joka lyötyäni sanoi jotain tyyliin "Älä lyö sitä naista!"
Eli nainen saa hyökätä miehen kimppuun ilman syytä, mutta jos mies puolustaa itseään yhdellä iskulla, se on väärin?
Sairasta. Ikään kuin ei olisi muutenkin ollut ongelmia niihin aikoihin...
Älkää nyt hullut luulko ettei nainen pystyisi tappamaan. Viimeaikoina on riittävästi saatu todisteita siitä, että henki lähtee mieheltäkin vaikka hakkaajana olisi nainen. Nythän on menossa sellainen naisesta pois-mieheksitulemisbuumi jonka avulla naisista tulee ihmissyöjiä, pedofileja ja ennekaikkea miehen tappajia. Tätä ovat erilaiset järjestöt ja hallituskin jo kauan toivoneet. Kas kun naisen tappaminen ja hakkaaminen eivät ole lainkaan vähentyneet lukuisista projekteista yms. yrityksistä huolimatta niin arvellaan että nyt on löytynyt keino joka tepsii. Siis, jos viime vuonna nainen tappoi vain 2 miestä ja mies tappoi yli 30 naista, on suhde kummallinen. Mutta tänä vuonna ja ensi vuonna nainen tappanee kymmenen-kaksilkymmentä miestä ja mies 20-30 naista niin eihän silloin enää olekaan kovin erilaisia nuo tappoluvut. Ja näinpä on saatu tappoluvut päättäjien toivomalle tasolle. Ja miten vähällä vaivalla. Ei tarvi eduskunnassakaan päätään lotkauttaa, tyhjät aivothan siellä muutenkin vain keikkuvat korvalta toiselle.
Seurustelin parikymppisenä ihanan miehen kanssa, joka oli joka suhteessa todella huomaavainen ja auttavainen ja hellä. En kuitenkaan tuntenut olevani oikealla tiellä. En osannut puhua asiasta, vaan pyörittelin ajatuksiani omassa päässäni. Kerran sitten tämä nuorimies sanoi minulle ohimennen jotakin ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, olin huitaissut häntä. Tajusin sen vasta, kuin näin hänen silmälasinsa vierivän lattialla.
Tapahtuma oli varmasti minulle suurempi järkytys kuin poikaystävälleni. Tajusin heti, että emme voineet jatkaa. En voi ymmärtää, miten joku voi elää väkivaltaisessa suhteessa vuosikausia. Uskon, että väkivaltainen osapuoli tekee siinä väärin myös itseään kohtaan.
Välitän tämän viestin myös tänne palstalle:
Suunnittelen TV 2:sen Silminnäkijään ohjelmaa naisten väkivallasta. Onko väkivaltaisesti käyttäytyvä nainen tabu? Miksi pinna palaa niin, että tönii, lyö ja raivoaa. Kehtaako väkivaltaisesta purkauksestaan kertoa kenellekään ja saako mistään apua. Ketkä ovat uhreja, jos nainen on väkivaltainen. Mistä naisen uhrit saavat apua. Miten mieheen, jota nainen lyö, suhtaudutaan.
Etsin ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia tästä monimutkaisesta ongelmasta. Taustatiedoiksi kelpaavat kaikki elävän elämän koetut kokemukset. Sähköpostini on [email protected] tai puh. 0407437156
niin oletko?
Arvoisa kysyjä. En ole Nykäsen Matti ja toisin kuin hän, en ole kohdellut ex puolisoani, lastani ystäviäni, tuntemattomia tms. tms. väkivaltaisesti.
Hän saakoon myös rangaistuksensa väkivallastaan.
Sen paremmin minä kuin puoliseoni emme myöskään olleet humalassa noiden tekojen aikana. Olen tilastollisilla mittareilla mitattuna hyvin tavallinen suomalainen, sukupuoleltani mies. Kuulun sosiaaliseen keskikerrokseen kuten myös ex puolisoni.
Ja haluan myös todeta, että toisin kuin usein annetaan ilmeisesti tarkoitushakuisesti ymmärtää perheväkivältaa ja erityisesti lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on kaikissa sosiaalikerroksissa -ja ryhmissä eikä edes arvotetuu ammatti takaa immuniteettia sille. Asia joka usein unohdetaan.