Tuntuu, että itsekunnioitukseen on liian pitkä matka. Häpeän niin paljon elämäntyyliäni, että siitä pois ponnisteleminen tuntuu aivan tuskaisen pitkältä matkalta.
Kodin epäsiisteys ällöttää. En ole esimerkiksi koskaan eläissäni pedannut sänkyä. Nykyään en juuri jaksa edes vaihtaa lakanoita. Kun mies jätti ja raahasin itseni tähän asuntoon, otin vain välttämättömimmät enkä ole jaksanut tehdä asunnosta ollenkaan kodikasta. Koen että minut on säilötty tähän kämppään odottamaan elämän loppumista.
En jaksa pestä astioita, huuhtaisen astiat syömisen jälkeen ja syön seuraavalla kerralla samasta. Jos olen viikonlopun yksinomaan kotona, en jaksa peseytyä ollenkaan ja itseinho on suunnaton. Roskapusseja kertyy aina tiskipöytä täyteen (en voi laskea niitä lattialle, koska koirat repivät ne), kun en saa vietyä niitä. Kaikki kaapit ovat täynnä lajitteluroskaa, pahveja, metallipurkkeja ja pulloja. Aina mietin töihin mennessäni, että ei tänään, vien huomenna.
Fyysinen kunto on pohjalukemissa, en ole koskaan harrastanut liikuntaa. Aloittaminen nyt lähemmäs nelikymppisenä tuntuu mahdottomalta. Yhden kerroksen kiipeäminenkin pistää puuskuttamaan. Ylipainoa ei tosin ole, mutta ryhti on alkanut huonontua ja kroppa veltostua.
En tee vapaa-ajalla muuta kuin katson TV:tä ja roikun netissä. Mitään muuta ei ole kuin aikaa, mutta silti en esimerkiksi jaksa laittaa itselleni ruokaa, vaan syön aina valmista. Mikään, kerta kaikkiaan mikään tekeminen ei kiinnosta.
Kaiken takana on se, etten löydä motivaatiota mihinkään. Täällä ollaan ja sitten kuollaan. Miksei siis yhtä hyvin voisi kuolla heti. Häpeän itseäni niin paljon, että on vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Pelkään, että minusta näkyy kaikki surkeus läpi heti kättelyssä. Ihmiset tekevät ja jaksavat niin käsittämättömän paljon kaikenlaista, että tuskin tulen koskaan pääsemään huonommuudentunteesta eroon.
Kun saisi aikaiseksi aloittaa edes juoksuharrastuksen, jospa sitten jaksaisi jotain muutakin.
Kodin epäsiisteys ällöttää. En ole esimerkiksi koskaan eläissäni pedannut sänkyä. Nykyään en juuri jaksa edes vaihtaa lakanoita. Kun mies jätti ja raahasin itseni tähän asuntoon, otin vain välttämättömimmät enkä ole jaksanut tehdä asunnosta ollenkaan kodikasta. Koen että minut on säilötty tähän kämppään odottamaan elämän loppumista.
En jaksa pestä astioita, huuhtaisen astiat syömisen jälkeen ja syön seuraavalla kerralla samasta. Jos olen viikonlopun yksinomaan kotona, en jaksa peseytyä ollenkaan ja itseinho on suunnaton. Roskapusseja kertyy aina tiskipöytä täyteen (en voi laskea niitä lattialle, koska koirat repivät ne), kun en saa vietyä niitä. Kaikki kaapit ovat täynnä lajitteluroskaa, pahveja, metallipurkkeja ja pulloja. Aina mietin töihin mennessäni, että ei tänään, vien huomenna.
Fyysinen kunto on pohjalukemissa, en ole koskaan harrastanut liikuntaa. Aloittaminen nyt lähemmäs nelikymppisenä tuntuu mahdottomalta. Yhden kerroksen kiipeäminenkin pistää puuskuttamaan. Ylipainoa ei tosin ole, mutta ryhti on alkanut huonontua ja kroppa veltostua.
En tee vapaa-ajalla muuta kuin katson TV:tä ja roikun netissä. Mitään muuta ei ole kuin aikaa, mutta silti en esimerkiksi jaksa laittaa itselleni ruokaa, vaan syön aina valmista. Mikään, kerta kaikkiaan mikään tekeminen ei kiinnosta.
Kaiken takana on se, etten löydä motivaatiota mihinkään. Täällä ollaan ja sitten kuollaan. Miksei siis yhtä hyvin voisi kuolla heti. Häpeän itseäni niin paljon, että on vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Pelkään, että minusta näkyy kaikki surkeus läpi heti kättelyssä. Ihmiset tekevät ja jaksavat niin käsittämättömän paljon kaikenlaista, että tuskin tulen koskaan pääsemään huonommuudentunteesta eroon.
Kun saisi aikaiseksi aloittaa edes juoksuharrastuksen, jospa sitten jaksaisi jotain muutakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voi näitä sottapyttyjä löytyy lukeneista ja ulospäin hyvinpärjäävistä ihmisistä. Jos viihdyt tuossa kodissasi, ja hajut eivät pursu ulos, niin mitä kotisi sotkut kenellekkään kuuluu.
Kun sinulla on koiria, niin jospa aloitat pikkuhiljaa lenkkeilemään. Jos siitä voi tulla hyvä fiilis, kun on saanut jotain aikaan. Sitten voi aktiiviteettiiaan lisätä.
Kiitos ystävällisestä vastauksesta. Kunpa voisinkin sanoa viihtyväni näin, mutta kun inhoan tätä elämääni. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksen saa itseäni kuosiin. Lukenut olen kyllä, mutten hyvin pärjäävä.
Heti kun mietin esimerkiksi kunnon kohottamista, seuraava ajatus on, että kuolen kuitenkin lopulta, ihan sama. Tuo ajatusketju pännii jo aika raskaasti, kun sitä on 15 vuotta päänsä sisällä kuunnellut. Ja iän myötä tuo ajatus ymmärrettävästi vain voimistuu.
Sinuna kokeilisin masennuslääkitystä, esim. venlafaksiini on juuri sellainen joka antaa sitä tarvittavaa "potkua" että saa asioita tehdyksi. Tiedän kyllä mitä tästäkin neuvosta joku kohta kommentoi mutta tässä minun neuvo.
Kiitos vinkistä, mutta olen kokeillut viidentoista vuoden aikana kaikkien ryhmien masennuslääkkeitä ja olen tullut kierroksen päähän: haluan eroon kaikista mielenterveysongelmista muistuttavista asioista, kuten lääkkeistä ja terapiasta. Mistään en ole saanut mitään hyötyä, terapiassakin se suurin työ pitäisi tehdä itse, enkä edes tiedä mitä se tarkoittaa.
Tällä hetkellä syön Aurorixia. Sitä aloittaessa en huomannut mitään eroa ja nyt olen ajanut sitä omin päin alas enkä huomaa nytkään mielialassa mitään muutosta. Turha kokeilu sekin siis. Sitäkin olen ehtinyt syödä jo vuosia. Pelkään että olen pilannut aivoni näillä lääkkeiden aloittamisilla ja lopettamisilla.
Olen salaillut kaikkia masennukseen liittyviä asioita ihmisiltä koko tämän ajan ja se alkaa tosissaan väsyttää. Helpottaa ajatus siitä, että pääsee lääkkeistä eroon ja terapiakin loppuu keväällä.
No siinä tapauksessa ei lääkkeitä tietenkään kannata käyttää jos niistä ei ole hyötyä. Miksi turhaan salailet masennustasi, ei siinä ole mitään hävettävää. Ehkä avoimmuus ja asioista puhuminen salailematta voisi olla positiivisesti vaikuttava asia elämääsi.