Paljon solmitaan uusia parisuhteita tässä eliniän keskivaiheilla, edellisen elämän jälkikasvun kasvettua jo omilleen, jolloin huolehtia ei tarvitse muista kuin itsestään.
Mitä jos uusi kumppani sairastuukin parantumattomaan tautiin, oletko valmis sitoutumaan hänen hoitamiseen?
Itse irrottauduin aikanaan muutaman vuoden kestäneestä parisuhteesta saatuani diagnoosini, todellista syytä en kertonut, en tahtonut kumppanini jatkavan kanssani säälistä tai velvollisuudentunteesta.
Mitä jos uusi kumppani sairastuukin parantumattomaan tautiin, oletko valmis sitoutumaan hänen hoitamiseen?
Itse irrottauduin aikanaan muutaman vuoden kestäneestä parisuhteesta saatuani diagnoosini, todellista syytä en kertonut, en tahtonut kumppanini jatkavan kanssani säälistä tai velvollisuudentunteesta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Elämää on syntyminen, kuolema ja kaikki sen välissä.
Jos se ei sovi, ei kannata edes luoda ihmissuhdetta.
Ei elämänlaatua kukaan saa valita.
Rakkaus kestää, jos on oikeaa, kaiken.
On nähty.
Ei rakkaudessa ole normaalisti palautusoikeutta.
No, en mä nyt vielä ole valmis hoito suhteeseen, kun olen vasta 50 ja mieheni 50-. Jos nyt eteen tulis joku odottamaton sairaus, niin kai sitä kasvaisi tilanteen vaatimalle tasolle. Mutta en mä sitä etukäteen murehdi, kun olemme molemmat vielä perusterveitä, eikä kummankaan suvussa ole esiintynyt toimintakykyä oleellisesti heikentäviä sairauksia. 25 vuotta on yhdessä taivalleettu ja varmaan taivalletaan jatkossakin, sattui sitten mitä hyvänsä.
Uuden suhteen en usko kestävän toisen sairastuttua loppuiäkseen, eikä mielestäni edes kuulu kestää, ainakaan itse en olisi kestänyt toisen uhrautumista. Eri asia on pariskunnilla joilla on jo pitkä yhteinen historia takanaan, siihen kuuluu vasta- ja myötämäet.
Vaikea paikka. Jos suhde on tuore ja toinen sairastuu vakavasti koko loppuelämään vaikuttavaan sairauteen, onko kanttia lähteä suhteesta, siis sen terveen. Ei liene yksiselittesitä vastausta.
No eihän tuossa ole mitään järkeä tehdä päätöksiä kumppanin puolesta. Kaikille meistä voi sairaus tai onnettomuus tulla milloin tahansa. Minä kertoisin ja antaisin kumppanin tehdä itse valintansa. Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi ja rikastuttamaan elämää sillä eihän tämä muuten elämää olisikkaan.
Suurimmalle osalle eliniän keskivaiheilla tulee erilaista remppaa ja vaivaa enemmän tai vähemmän niin kyllä sitä jo luulisi olevan ymmärtäväisempi kuin joku parikymppis hupakko.
Itselläni on vanha kumppani ja olisin valmis sitoutumaan hoitamiseen. Toisen puolesta en voi puhua mutta minä en hylkäisi sairauden tai onnettomuuden takia.
Mielestäni teit hyvin väärin kun jätit hänet aprikoimaan syitä syviä. Pitää antaa toiselle mahdollisuus päättää itse mitä haluaa tehdä tai ainakin kertoa todellinen syy sillä uskon vakaasti totuuden voimaan ja oikeutukseen. Yhdessä sitten voi sopia milloin on aika hakeutua muualle hoidettavaksi. Jos omaiseni vain lähtisi sanomatta mitään jäisin suremaan loppuiäkseni ja pohtimaan syitä miksi noin kävi, en kestäisi moista. Sairaus on koskettavaa ja vaativaa läheisille mutta on vain luotettava toisen kykyyn ajatella itse ja kunnioitettava rakkautta. Näin sen nyt näen.
j
Rakkautta on päästää toinen irti. Itse en kestäisi jos minun kanssani oltaisiin velvollisuudentunteesta. Pitkä suhde on eri asia, vuoden-parin suhde ei tule kestämään eikä rakkaus.
Ei parisuhdetta tarvii katkaista, jos elämä sujuu ja suuremmista ongelmista huolimatta voi siedettävästi jatkaa. Onhan elinkumppanin kanssa eletty jo pitkä elämänvaihe. Olen ollut osittainen omaishoitaja jo lähes 10 vuotta
Kerronpa tarinani. Olen hoitoalalla työskentelevä nainen, mieheni sairastui vakavasti, ilmanmuuta hoidin häntä niinkuin vain osasin ja pystyin. Sillä seurauksella, että hän parani sairaudestaan.
Tästä voimaantuneena mieheni (yli 50v.) halusikin toteuttaa unelmiaan ja toiveitaan, kun sai toisen mahdollisuuden ja löysi itselleen 20v. nuoremman hoitajattaren rinnalleen.
Sinne meni yhdessä eletty elämä, myötä- ja vastoinkäymisineen (lähes 30v), ei siinä enää yhteiset lapset paljon painaneet, meno halut olivat niin kovat. Eikä minkäänlaista arvostusta löytynyt enää minua kohtaan.
Luulin, että miehilläkin on jonkinasteinen moraali, että yhdessä toisiamme tukien jatkekaan, vuorotellen toisilta apua saaden, vaan ei.
Tahdoin olla kiltti ihmiselle josta tykkäsin enemmän kuin kenestäkään mutta huomasin etten jaksanut, ja olenkin ollut kurjemmassa kunnossa itse.
Joskus on paras luovuttaa.
Tokihan se on just vapaaehtoisessa hoitosuhteessa pirullista, kun toinen ei sitten välttämättä annettua panostusta arvosta ja lähtee lätkimään. Itse ulkoistin hoidettavan osapuolen ennen sitovan hoitosuhteen alkua. En kadu, kun ei kaikista hoitajattareksi ole, enkä keksinyt syytä, miksi olisin ollut velvollinen hoitamaan, vaikka ns. aviossa yli kakskytviisvuotta. Ei vaan natsannut!
Minä voisin halutakkin hoitaa miestä,mutta kun on omiakin vaivoja.Nivelvaivat pahimpana. On vaikeaa kun ei voi enää kävellä kuin maks 2 kilsaa päivässä.
Ennen meni 8-10 km heittämällä ja muut liikunnat päälle.
Omaishoitajan palkka on myös tosi pieni.
Miten voi edes olla mahdollista että hoidat jotakuta ympäri vuorokauden ja saat siitä maksimissaan hikisen 500 euroa. Summa jota kaikki omaishoitajat eivät edes saa.
Voiko tuo edes pitää paikkansa??
Tuttuni vain tällaista kertoi,että näin olisi...
Alin on 381 euroa/kk - verot. Eikä sitäkään lähes kaikille siihen oikeutetulle myönnetä.
Harvalle maksetaan enempää.
On totta.
Mieheni sai aivoverenvuodon,ja jäi lähes puhumattomaksi.
Siinä tilanteessa ei kysytä potilaan mielipidettä.
Halusin hänet kotiin, heti kun mahdollista.
Pyysin kaikki mahdolliset avut kunnalta.
En hakenut omaishoidontukea.
Olimme yhdessä 20v ja aviossa 9 v.
Miehen lapset eivät tulleet katsomaan isäänsä,kun pelkäsivät,että mieheni saama sairaalabakteeri tarttuu heihin.
Jäin työttömäksi ja olimme suurimman osan kaksistaan.
Pesin, vaihdoin vaipat,nostin pyörätuoliin, tein ruuat, ajoin parran,vein ulkoilemaan,hain,jaoin lääkkeet ja pistin insuliinin.
Välillä tuntui vastuu suurelta, mutta mieheni aurinkoinen ja hyväntuulinen olemus korvasivat kaiken.
Hän nukkui myöhemmin pois sairaalassa saatuaan keuhkoveritulpan.
Olen onnellinen,että sain pitää hänet kotona lämpimän viimeisen kesän. Kiitän 20 vuodesta.