Yli viisi kuukautta se kesti, helvetin syvä ihastuminen. Edelleenkään en suostu itselleni myöntämään ettet ollut kiinnostunut missään vaiheessa. Sinä osoitit kiinnostuksesi sellaisella tavalla että kaiken voi kiistää mutta minä varmasti tiesin. En voi olla täysin väärässä, olen sen verran monta kertaa tunnistanut ihastumisen merkit toisten ihmisten välillä ennen kuin ovat itsekkään mitään tietäneet ettei näin vahvalla fiiliksellä voi olla väärässä mielestäni...
Oli miten oli.. Yritin muuttaa käytöstäni. Yritin olla parempi mies. Onnistuin. En vain tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi nopeasti. Ihminen voi muuttua muttei silmädnräpäyksessä.
Annoit mielestäni selviä merkkejä vielä toissaviikolla. Kokeen jälkeen kysyit ystävällisesti että miten meni. Äänesi värisi ja lähes juoksit karkuun vastaustani. Vastasin ystävällisesti. Olin pilvissä.
Penkkareita edeltävänä päivänä heitin julkisesti hiukan kyseenalaisen läpän liittyen laittautumiseen. Se ei ollut tarkoitettu loukkaamaan. Joku sanoi että melkosta vittuilua. Sanoin että eeee. Tarkoitin että en tarkoittanut niin. Siitäkö loukkaannuit..?
Penkkareiden jälkeisenä päivänä, ystävänpäivänä, toiveikkaana ja hiukan humaltuneena laitoin viestin sinulle. Pyysin anteeksi, kysyin kahville. Suljin facebookin, lähdin abiristeilylle. Yritin olla valmistautunut pakkeihin. Vedin pahimmat tunnelit koko elämäni aikana vaikka sitä ei moni huomannut. Sain itsetuntoa kohottavia alotteita jotka feidasin kaikki toivoen että oma aloitteeni toimisi. Kohmeloakaan ei moni noteerannut.
No maanantaiaamuna henkisen taistelun jälkeen avaan facebookin. Olit vastannut vain toista tuntia viestin lähetyksen jälkeen. Sanot nostavasi hattua rehellisyydestä ja toivot etten pahoita mieltäni, "musta kumminkin vähän tuntuu että kahvit jää välistä". Kuin et olisi ikinä tuntenut tai tehnyt mitään. Kuin minä olisin viisitoistavuotias hölmö jolle sanotaan että sori mutta mitä ihmettä oikein kuvittelet.
Olen murskattu. Tuijotan puolisen tuntia viestiä käyden läpi jokaisen sanan kymmeniä kertoja. Yhtä aikaa on tyhjä ja raskas olo. Taitaa tulla tippa linssiin. Taitaa pysyä siinä aika kauan kun viiden kuukauden tapahtumat juoksevat flashbackkinä mielessäni. En voi käsittää. En mitenkään voi käsittää. Mikä meni pieleen..? Miksi en kelpaa..? Se vitsikö..? Pitäisi tuommoiset osata antaa anteeksi kun pyydetään. Kokemukset ovat muokanneet minusta ja huumoristani melko roisoiset mutta olen todellakin yrittänyt muuttua takaisin vain sinua varten.
Minne hävisi se ujo ihastunut tyttö..?
Lopulta lyön nyrkillä pöytää. Miehet eivät tunteile. Päätän vihata sinua. Hiiren osoitin on "poista kaverilistalta" -napin päällä ties kuinka kauan. Mutta en voi vihata sinua. En vain voi.
Harkitsen myös julkista viestiä joka kertoisi pettymykseni niin että vain sinä ymmärtäisit. Sitäkään en toteuta. Ennen olisin varmasti toteuttanut.
Olen hukassa. Kuinka tämä päättyi näin, viiden kuukauden ja kaiken tämän jälkeen, ystävänpäivänä..?
Onko sinulla toinen..? Etkö ole valmis suhteeseen..? Katosivatko tunteesi savuna ilmaan kun minä ilmaisin tunteeni..?
Oliko tämä vain julmaa huvia..?
Ei pitänyt pahoittaa mieltänsä, mutta mitä muuta voin..? Voinko enää mitään..?
Antakaa minulle syy.. Antakaa minulle herranjestas syy.. Kaikkeni yritin.. Valvoin vuoksesi, toisaalta jaksoin ansiostasi. En unohtanut olla parempi mies vaan yritin olla. Mutta ei.
Ehkä joskus ymmärrän ja voin ihastua johonkin toiseen. Kauan siinä tulee kumminkin kestämään.
Oli miten oli.. Yritin muuttaa käytöstäni. Yritin olla parempi mies. Onnistuin. En vain tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi nopeasti. Ihminen voi muuttua muttei silmädnräpäyksessä.
Annoit mielestäni selviä merkkejä vielä toissaviikolla. Kokeen jälkeen kysyit ystävällisesti että miten meni. Äänesi värisi ja lähes juoksit karkuun vastaustani. Vastasin ystävällisesti. Olin pilvissä.
Penkkareita edeltävänä päivänä heitin julkisesti hiukan kyseenalaisen läpän liittyen laittautumiseen. Se ei ollut tarkoitettu loukkaamaan. Joku sanoi että melkosta vittuilua. Sanoin että eeee. Tarkoitin että en tarkoittanut niin. Siitäkö loukkaannuit..?
Penkkareiden jälkeisenä päivänä, ystävänpäivänä, toiveikkaana ja hiukan humaltuneena laitoin viestin sinulle. Pyysin anteeksi, kysyin kahville. Suljin facebookin, lähdin abiristeilylle. Yritin olla valmistautunut pakkeihin. Vedin pahimmat tunnelit koko elämäni aikana vaikka sitä ei moni huomannut. Sain itsetuntoa kohottavia alotteita jotka feidasin kaikki toivoen että oma aloitteeni toimisi. Kohmeloakaan ei moni noteerannut.
No maanantaiaamuna henkisen taistelun jälkeen avaan facebookin. Olit vastannut vain toista tuntia viestin lähetyksen jälkeen. Sanot nostavasi hattua rehellisyydestä ja toivot etten pahoita mieltäni, "musta kumminkin vähän tuntuu että kahvit jää välistä". Kuin et olisi ikinä tuntenut tai tehnyt mitään. Kuin minä olisin viisitoistavuotias hölmö jolle sanotaan että sori mutta mitä ihmettä oikein kuvittelet.
Olen murskattu. Tuijotan puolisen tuntia viestiä käyden läpi jokaisen sanan kymmeniä kertoja. Yhtä aikaa on tyhjä ja raskas olo. Taitaa tulla tippa linssiin. Taitaa pysyä siinä aika kauan kun viiden kuukauden tapahtumat juoksevat flashbackkinä mielessäni. En voi käsittää. En mitenkään voi käsittää. Mikä meni pieleen..? Miksi en kelpaa..? Se vitsikö..? Pitäisi tuommoiset osata antaa anteeksi kun pyydetään. Kokemukset ovat muokanneet minusta ja huumoristani melko roisoiset mutta olen todellakin yrittänyt muuttua takaisin vain sinua varten.
Minne hävisi se ujo ihastunut tyttö..?
Lopulta lyön nyrkillä pöytää. Miehet eivät tunteile. Päätän vihata sinua. Hiiren osoitin on "poista kaverilistalta" -napin päällä ties kuinka kauan. Mutta en voi vihata sinua. En vain voi.
Harkitsen myös julkista viestiä joka kertoisi pettymykseni niin että vain sinä ymmärtäisit. Sitäkään en toteuta. Ennen olisin varmasti toteuttanut.
Olen hukassa. Kuinka tämä päättyi näin, viiden kuukauden ja kaiken tämän jälkeen, ystävänpäivänä..?
Onko sinulla toinen..? Etkö ole valmis suhteeseen..? Katosivatko tunteesi savuna ilmaan kun minä ilmaisin tunteeni..?
Oliko tämä vain julmaa huvia..?
Ei pitänyt pahoittaa mieltänsä, mutta mitä muuta voin..? Voinko enää mitään..?
Antakaa minulle syy.. Antakaa minulle herranjestas syy.. Kaikkeni yritin.. Valvoin vuoksesi, toisaalta jaksoin ansiostasi. En unohtanut olla parempi mies vaan yritin olla. Mutta ei.
Ehkä joskus ymmärrän ja voin ihastua johonkin toiseen. Kauan siinä tulee kumminkin kestämään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En osaa sanoa nyt mitään :( tosi surullinen juttu. Tiedän tunteesi. Olen kolenut samanlaista (tai vähän eri tyylillä..)
Mä jos oisin ollu tuo tyttö niin oisin antanut antees ja lähteny kahville. Aika outoo käytöstä häneltä...paitsi kun en tunne häntä. Koita jaksaa. Stemppiä paljonsulle!
Vaikuttaa siltä, että olet todella pahasti paisuttanut tämän koko jutun pääsi sisällä suureksi kuplaksi ja kuvitellut toisen olevan ihastuneesi sinuun. Sitä ihastuneena hyvinkin helposti tulkitsee ihastuksensa eleitä yms. kotiin päin. Siksi kannattaakin puhua ja kysyä jo heti aikaisessa vaiheessa ihastukseltaan, että olisiko hänellä mahdollisesti samanlaisia tunteita sinua kohtaan, koska vain suoraan kysymällä saa totuuden mukaisen kuvan tilanteesta. Ei kannata antautua itsesäälin valtaan kovin pitkäksi aikaa ja kerjätä sääliä, elämä jatkuu ja tuollaisia tilanteita tulee uudestaan vastaasi jollet opi tuosta virheestäsi eli et pyörittele mitään harhakuvitelmia päässäsi vaan suoraan menet sen ihmisen luokse ja keskustelet asioista.
No, voisihan se noinkin olla...
Mutta siksi juuri pitkitin asiaa näin kauan. En ollut varma. Aina epäilin että onko tämä vain kuvitelmaa. Kunnes aina tuli varovainen mutta varma ele.
Tiedäppä tuosta sitten.
Mutta nyt tiedän missä mennään ja voin pyyhkiä koko asian mielestäni. Edelleen, helppoa ei ole ja kauan kestää. Mutta jos olen voinut feidata tunteeni 5 kuukautta niin ettei kukaan ole huomannut niin luulisi pakkien jälkeenkin onnistuvan. Pilvilinna romahti jo. Ensimmäiset järkevät ajatukset hiipivät jo kuvaan; jos kerta ei kelvannut tällä tapaa niin sitten saa olla. Jos ei ole sen vertaa arvostusta ja halua etes yrittää tutustua niin ei väkisellä. Nämä jutut ei vaan toimi väkisellä.
Ja tosiaan komppaan edellistä siinä suhteessa että pitkittää ei kannata älyttömästi. Tiedän nyt sen kokemuksesta, tippuu vain paljon korkeammalta. Ja tekee itsestään urpon ainakin omissa silmissään. Livenä vaan kortit pöytään jos rahkeet riittää. Mulla ei riittäny ja olen tyytyväinen ratkaisuuni. Pakit julkisessa tilassa ja törmäily sen jälkeen olisi ollut kahta kauheampaa. Pahinta olisi ollut pysyä hiljaa.
Syy tälle kirjoittelulle..?
Tein mielestäni selväksi että haluaisin vain tietää miksi. Kuulla mahdollisesti vastaavaa kokeneita ihastuksen kohteita, syitä tälläiseen feidailuun, edellisen kaltaisia jalat maahan palauttavia realistisia kommentteja. Oppia virheistäni. Purkaa sekavat ajatukseni johonkin, minä kun en osaa puhua tällaisista.
En todellakaan aio rakentaa pilvilinnaa sinulle enää uudelleen. Haluan vain tietää mikä edellisen perustuksissa petti. Tai sitten on sinun vuorosi toimia rakennusmiehenä ja tehdä se paremmin