Mulla on muuten hyvä mies ja lapsille erinomainen isä, mutta sitten tällaiset päivät kun minä sairastan... Joskus vaan kiehuttaa.
Kun miehellä on pieni nuha, se tekee kuolemaa eikä pysty edes puhumaan ääneen. "Voitko tuoda... Voitko hakee..." se kähisee sohvanpohjalta. No, viime yönä mulle iski vatsatauti ja kuume. Mies lähti aamulla normaalisti töihin, ei siinä mitään. Ajattelin että sinnittelen kyllä siihen asti että tulee kotiin. Nuorimmainen on aika vilpertti, mutta nukkuu hyvät päikkärit ja vanhempi lapsista leikkii itsekseenkin ja voin sitten pienemmän nukkuessa pötkötellä.
Mies tulee töistä kotiin, syö ja sanoo lähtevänsä salille. Sanon, että kuumetta on edelleen ja hutera olo, ajattelin että olisit hoitanut lapset niin saisin mennä nukkumaan. "No, kyllähän sinä nyt pärjäät, etkö muka pärjää?" kysyy mies. Pärjään kai, mutta miksi mun olisi pakko "pärjätä", kun pitäisi olla mahdollisuus levätä? Salille voi mennä minä muuna päivänä tahansa, ei se ole mikään kerran elämässä -mahdollisuus. Suutuin ja sanoin, että sitten kun sulle iskee tämä, niin minä häivyn omiin menoihini ihan vaan että saat kokeilla miten kivaa on välillä puhua norjaa pöntölle ja sitten taas "pärjäillä". Sen kun, vastasi mies ja lähti salille eikä ollut mikään pikapiipahdus. Mulle jäi vaipanvaihdot, ruuanlaitot ja kaikki. Kotiin tultuaan mies on sitten mököttänyt mulle. Yhden sanan vastauksia ja kettuilua.
Meillä on kaikki hyvin muuten, mies on yleensä huomioiva ja osallistuu kotonaollessaan lastenhoitoon ja arkeen muutenkin täyspainoisesti ilman huomauttelemista. Mutta sitten kun minä olen sairas tai väsynyt, niin sitä hän ei ymmärrä ollenkaan. Tuntuu olettavan, ettei mikään pöpö tai unenpuute oikeasti vaikuta minuun mitenkään, kunhan puhun vaan kun sanon että nyt on näin. Kuopuksen koliikkiaikoina uhkasin lopulta (umpiväsyneenä tietenkin) avioerolla, kun ei millään meinannut tajuta, että tarvitsen joskus hetken unta ihan ilman häiriötä ja että hänen pitää silloin olla vastuussa lapsista.
Onneksi en sairasta kovin usein, mutta tällaisina hetkinä tulee mietittyä, että mitäs sitten, jos tuleekin jotain vakavampaa kuin vatsatauti? Jotain missä toimintakyky laskee pidemmäksi aikaa tai pysyvästi. Kyllähän tuo varmasti lapsista vastuun kantaa, mutta onko se sitten morjens vaimolle, kun se ei pärjääkään.
Kun miehellä on pieni nuha, se tekee kuolemaa eikä pysty edes puhumaan ääneen. "Voitko tuoda... Voitko hakee..." se kähisee sohvanpohjalta. No, viime yönä mulle iski vatsatauti ja kuume. Mies lähti aamulla normaalisti töihin, ei siinä mitään. Ajattelin että sinnittelen kyllä siihen asti että tulee kotiin. Nuorimmainen on aika vilpertti, mutta nukkuu hyvät päikkärit ja vanhempi lapsista leikkii itsekseenkin ja voin sitten pienemmän nukkuessa pötkötellä.
Mies tulee töistä kotiin, syö ja sanoo lähtevänsä salille. Sanon, että kuumetta on edelleen ja hutera olo, ajattelin että olisit hoitanut lapset niin saisin mennä nukkumaan. "No, kyllähän sinä nyt pärjäät, etkö muka pärjää?" kysyy mies. Pärjään kai, mutta miksi mun olisi pakko "pärjätä", kun pitäisi olla mahdollisuus levätä? Salille voi mennä minä muuna päivänä tahansa, ei se ole mikään kerran elämässä -mahdollisuus. Suutuin ja sanoin, että sitten kun sulle iskee tämä, niin minä häivyn omiin menoihini ihan vaan että saat kokeilla miten kivaa on välillä puhua norjaa pöntölle ja sitten taas "pärjäillä". Sen kun, vastasi mies ja lähti salille eikä ollut mikään pikapiipahdus. Mulle jäi vaipanvaihdot, ruuanlaitot ja kaikki. Kotiin tultuaan mies on sitten mököttänyt mulle. Yhden sanan vastauksia ja kettuilua.
Meillä on kaikki hyvin muuten, mies on yleensä huomioiva ja osallistuu kotonaollessaan lastenhoitoon ja arkeen muutenkin täyspainoisesti ilman huomauttelemista. Mutta sitten kun minä olen sairas tai väsynyt, niin sitä hän ei ymmärrä ollenkaan. Tuntuu olettavan, ettei mikään pöpö tai unenpuute oikeasti vaikuta minuun mitenkään, kunhan puhun vaan kun sanon että nyt on näin. Kuopuksen koliikkiaikoina uhkasin lopulta (umpiväsyneenä tietenkin) avioerolla, kun ei millään meinannut tajuta, että tarvitsen joskus hetken unta ihan ilman häiriötä ja että hänen pitää silloin olla vastuussa lapsista.
Onneksi en sairasta kovin usein, mutta tällaisina hetkinä tulee mietittyä, että mitäs sitten, jos tuleekin jotain vakavampaa kuin vatsatauti? Jotain missä toimintakyky laskee pidemmäksi aikaa tai pysyvästi. Kyllähän tuo varmasti lapsista vastuun kantaa, mutta onko se sitten morjens vaimolle, kun se ei pärjääkään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oma mieheni kuullostaa suht samantapaiselta.
Jos miehellä juuri esim pikku flunssaa, tooosi korkea kuume 37 astetta, pientä jomotusta, särkyä jne. Silloin miehen pitää saada maata koko päivä sängyssä ja minun täytyy tuoda milloin mitäkin. Monesti mietin että ne "pipit" mitä miehellä on niin ei kyllä hetkauttaisi itseäni mitenkään ja jos minulla onkin ollut jotain noista niin en edes mainitse asiasta ja elän ihan normaalisti vaikka vähän kolottaisikin.
Ja nimenomaan sillon jos itse olen kipeänä niin ei kyllä puhettakaan että voisin (ainakaan hyvällä omatunnolla) maata sängyssä!
Kerran kärsin pahasta uniongelmasta viikon eli sain nukuttua ehkä 2 tuntia yössä. No koitti viikonloppu ja pyysin nätisti josko mies voisi nousta lapsen kanssa että saisin univelkoja edes vähän nukuttua. Kyllä mies nousikin, mutta teki kyllä sitä ennen selväksi ettei ollut pätkääkään mielissään asiasta, ja antoi ymmärtää etten "ansaitsisi" jäädä lepäämään. Hänellähän oli viikonloppu ja olisi halunnut nukkua. Kröhöö! Itse herään äitinä joka hiton päivä viimeistään 7 aikaan, mies saa nukkua viikonlopuisin, mutta milloin äiti saa nukkua?!!?
Muutenkin aina valittamassa pikku kolotuksista, mutta jos itse teen samoin niin "eihän tuo nyt mitään ole" tyyliin, "kyllä sinä jaksat" jne...
Ehkä ne miehet vaan pitävät meitä äitejä niin "vahvoina" ettemme tarvitse lepoa.
Älkää passatko niitä ukkojanne kun ovat kipeitä. Hakekoot juomansa ym itse. Jos jotain pyutää niin "etkö nyt ite saa, saathan". Ja sit vaan ilmoitatte et "lähen ny maikun luo kahville".
Mitä noita paapomaan ja palvomaan.
Just noin oikee meininki. Älkää passatko niitä ukkojanne, nehän ovat jo ihan hyväkskäyttäjiä.
Mulle riittää se kun huolehdin ja jopa paapon lapsiani, aikuinen mies osaa syödä ja juodakin ihan ite.
Kummallisia väsykkä ukkoja teillä, miten ne yleesä kehtaa maata ja teeskennellä kovin sairasta, äitiiii tuo mehuuuu....
Mulla oli paha rintatulehdus vauvan ollessa prinviikon ikäinen. Makasin 40 asteen kuumeessa, mies tuli viikonloppukännäämisen aikana juoppokavereiden kanssa vauvaa kattomaan.
Pyysin miehen makkariin, pyysin sanomaan niille hepuille, että jos heidän surkea henkiriepu on heille kovinkin tärkeä niin eivät laita silloin nokkaansa tänne makkarin puolelle.
Eivät tulleet, arvostelua tunnuin saavani mieheltä ja kamuilta.
Yksin hoidin vauvani puoltajuttomana, no paraninhan kuitenkin muutaman päivän jälkeen.
Siitä ei sitten kovin kauaa mennytkään kun tämä urho sai lähteä muualle ryypiskelemään, exmiehen vapauteen.
Turha sanoa mitäs otit rentun, ei sitä aina tiedä mihin malliin elämä muuttuu, eikä myöskään lapsen alulle laitto ole niin tarkkaan ennustettavissa, kaikkee voi sattua.
Lapsi on ihana ja rakas, enkä ikinä edes aborttia suostuisi tekemään, ukko voi häipyä, lapsistani en ikinä luopuisi!
Olipa tuttua. Niin se on meilläkin, että saa sairaanakin yrittää jaksaa tehdä kaikki kotityöt. Miehellä on kyllä sairaana lupa lojua sohvanpohjalla ja valittaa kuin pieni lapsi. :/
Eihän tuo ole mitään muuta kuin itsekyyttä ja kyvyttömyyttä ottaa se toinen huomioon. Ei kannata passata tuommoisia ja en kyllä jaksaisi katsellakkaan. Hyvä ihminen osaa ottaa huomioon myös toisen tarpeet.
Vaikuttaa kaverilta, jolle vain pitää olla tiukka. Lopeta se hyysääminen ja totea "Et mene salille, olen sairas ja menen nukkumaan". Anna herran vikistä mitä vikisee ja mene petiin PISTE!
Voi kamala, mun mies ei ikinä tekisi noin!
Totta kyllä on se, että jos miehelle tulee pieni flunssa, niin se on ihan hirvee duha! Monesti on naurattanut. Mutta passaan kyllä häntä kun hän diiskuttaa ja läkii koska hän passaa minua silloin kun olen kipeä- passaa aika herkästikin vaikka minulla ei kovin kummoinen tauti olisikaan.
Miehet taitavat olla kaikki vähän sellaisia ressukoita duhan iskiessä, sellaisen käsityksen olen saanut. Siinä kyllä vähän miehinen imago mielestäni kärsii kun herkästi vingutaan pientä flunssaa.