Syitä elää.. Niin, onhan niitä. Mutta siinä vaiheessa kun niitä keksii enää yhden, niin alkaa miettimään vakavissaan että kannattaako jatkaa. Menneisyydessä kummittelee väärät valinnat ja tulevaisuudessa häämöttää väärät valinnat ja irtipääsemättömyys.
Henkisestä hyvinvoinnista on jäljellä rippeet ja vuosien kokemus onnellisen ja iloisen roolin esittämisestä. Tähän mennessä hyvin mennyt usealle ihmiselle täydestä. Mutta mitä sitten jos joku joskus näkeekin iloisen maskin taa. Pääseekö siinä vaiheessa luikkimaan tilanteesta pakoon, joutuuko myöntämään totuuden vai kannattaako kieltää kaikki..
Mitä sitten, kun viimeinen syy elämiseen lakkaa olemasta. Mitä sitten kun syitä ei enää ole.
Olen siis kolmekymppinen työssäkäyvä, perheellinen nainen. Minulla on kavereita, ystäviäkin, ihanat vanhemmat, paras lapsi, muutama turhalta tuntuva harrastus ja lemmikkejä jotka ovat minulle tärkeitä.
Kuuntelen toisia, ja otan kantaa ja autan. Niin murheissa kuin iloissakin. Välillä mietin että saan omat ajatukset katoamaan ja oman elämän unohtumaan kun otan itselleni muiden murheita kannettavaksi, mutta pidemmän päälle sekin on osoittautunut tosi raskaaksi.
Havahduin eräänä päivänä ajatukseen että kukaan, ei kukaan, tiedä todellista elämääni elämää. Olen usein miettinyt että kerron jollekin ystävälle karun totuuden, mutta en tahdo kenenkään saavan moista taakkaa harteilleen. Ja mitä se kertominen edes auttaisi, tilanne ei siitä nytkähdä kuitenkaan suuntaan eikä toiseen.
Niinpä jatkan vielä ainakin toistaiseksi tiettyjen biisien kuuntelua, tiettyjen elokuvien katselua ja nautin lapseni kanssa viettämästä ajasta.
Henkisestä hyvinvoinnista on jäljellä rippeet ja vuosien kokemus onnellisen ja iloisen roolin esittämisestä. Tähän mennessä hyvin mennyt usealle ihmiselle täydestä. Mutta mitä sitten jos joku joskus näkeekin iloisen maskin taa. Pääseekö siinä vaiheessa luikkimaan tilanteesta pakoon, joutuuko myöntämään totuuden vai kannattaako kieltää kaikki..
Mitä sitten, kun viimeinen syy elämiseen lakkaa olemasta. Mitä sitten kun syitä ei enää ole.
Olen siis kolmekymppinen työssäkäyvä, perheellinen nainen. Minulla on kavereita, ystäviäkin, ihanat vanhemmat, paras lapsi, muutama turhalta tuntuva harrastus ja lemmikkejä jotka ovat minulle tärkeitä.
Kuuntelen toisia, ja otan kantaa ja autan. Niin murheissa kuin iloissakin. Välillä mietin että saan omat ajatukset katoamaan ja oman elämän unohtumaan kun otan itselleni muiden murheita kannettavaksi, mutta pidemmän päälle sekin on osoittautunut tosi raskaaksi.
Havahduin eräänä päivänä ajatukseen että kukaan, ei kukaan, tiedä todellista elämääni elämää. Olen usein miettinyt että kerron jollekin ystävälle karun totuuden, mutta en tahdo kenenkään saavan moista taakkaa harteilleen. Ja mitä se kertominen edes auttaisi, tilanne ei siitä nytkähdä kuitenkaan suuntaan eikä toiseen.
Niinpä jatkan vielä ainakin toistaiseksi tiettyjen biisien kuuntelua, tiettyjen elokuvien katselua ja nautin lapseni kanssa viettämästä ajasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.