Nonni. Nyt se diagnoosi tuli. Epävakaa persoonallisuushäiriö nimittäin. Tunnistan itseni täysin tuosta, vaikka tahtoisin kieltää sen. Tuntuu niin leimaavalta. Ikää 21 ja sinkku. Miten helvetissä voi enää kuvitella vaikka seurustelua? Tutustuu johonki kivaan mieheen ja sit pamauttaa "mulla on muuten persoonallisuushäiriö". Varmaan lähtee karkuun :( Jos en heti kerro, pelottaa että sitten syytetään salailusta. Miten onko täällä pyörimässä muita epävakaita? Miten olette pystyneet elämään asian kanssa, onko hoito auttanut, mitä lääkityksiä? Epävakaaseen kuuluu suuri ahdistusherkkyys ja itse koen siis hirveää ahdistusta. Tuntuu ettei siihen mikään auta. Miten te muut epävakaat pärjäätte ahdistuksenne kanssa, onko ahdistuksenhallintakeinoja löytynyt? Pelottaa kun tämä ei olekkaan siis ohimenevä psyykkeen häiriö :(
Epävakaa persoonallisuushäiriö
Epävakaa
161186
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Hei! Muista että elämä ei lopu siihen,olet niin nuori.Ehdit sitten aikanaan perustaa perheen ja ihan mitä vaan.Nyt sun pitää vaan saada oikeanlaista apua.Tarvittaessa vaadi itsellesi terapiaa,jossa voit purkaa itseäsi vaivaavia asioita ja ota lääkkeet vastaan.Älä kuitenkaan lähde syömään benzoja,ne koukuttaa ja toleranssi kasvaa.Minä olen itse just 50 täyttänyt kahden aikuisen ihanan tytön äiti ja samalla diagnoosilla on pari vuotta reilut mennyt.Elämä ei todellakaan ole ollut mitään ruusuilla tansssimista.Olen kahdesti eronnut,nykyisin elelen yksin.Olen tehnyt paljon mokia,käyttänyt alkoholiakin enemmän kuin laki sallii.Ihmissuhteita on katkennut ja minun on monesti ollut vaikea ymmärtää itseäni ja olla itselleni armollinen.Kysyit ahdistuksenhallintakeinoista.Eri ihmisille löytyy eri juttuja.Kokeile mikä toimii kohdallasi.Ota selvää sellaisesta kuin Mindfullness-tekniikka.Opit sen kyllä.Joskus lämmin suihku,musiikki tai tv:n katselu saa rauhoittumaan.Liikunta tekee hyvää ja asioista puhuminen luotettavan ystävän kanssa.Mulla menee lääkkeenä ahdistukseen ketipinor.Ja kun tapaat jonkun mukavan pojan ei sun heti ekoilla treffeillä tartte kertoa ongelmistasi.Jutelkaa kevyemmistä asioista kuten mistä kumpikin tykkää jne.Anna pojan oppia tuntemaan sun ihana persoona,sillä varmasti olet hieno ihminen erityislaatuisuudestasi huolimatta.Niin minäkin.Jos suhde ei kestä vaikeitakin hetkiä niin ei se ole sitten tarkoitettu oikeaksi.Hyvää jatkoa sulle ja muista myös positiivnen ajattelu.Sulla on koko elämä seikkailuineen edessä.
Ei tuo diagnoosi välttämättä tarkoita mitään.Kuinka monta kertaa puhuit esim. psykologin kanssa.Psykiatreilla on pakkomielle antaa kaikille jokin diagnoosi,ehkä eivät löytäneet sinusta mitään vikaa niin pamauttivat tuollaisen.Älä vaan ala psyykelääkkeitä popsimaan,silloin olet nesteessä.Eikä kyseessä ole pysyvä psyykeen häiriö,älä siitä huolehdi.Sinä olet melkein tyttö vielä,aikuisena voit nauraa koko asialle ja psykiatrialle.
Itselläni myös kyseinen dg.
Ihan hyvin olen selvinnyt poikakaverini tuella. (Minäkin onnistuin löytämään poikakaverin, mikset sinäkin?) Hän on hyvin jaksanut vaihtelevia mielialojani ja aggressiivista käyttäytymistäni.
Se_on_vaan diagnoosi.. miksi annat sille tuollaisen painoarvon? Sinä olet juuri sellainen kuin olet, et ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan.. et ole mikään kummajainen.
Psykiatrian puolen jorinoihin ei elämäänsä todellakaan kannata perustaa, muista se.
Olet itsekin havainnut luonteenpiirteesi, kehitä itseäsi ja kasva ihmisenä, et sinä siihen tarvitse neuroleptejä tai mielenterveystoimiston käyntejä.
Jos lähdet lääkitysrumbaan mukaan jo tuossa iässä, olet 40-vuotiaana dementikko ja aivan höpö.
Siis mikä sairaus on epävakaa persoonallisuushäiriö? Oikeasti? Tuon rastiruutuun kupongin ovat laatineet hyvinsuurella tod.näk lääkefirmojen edustajat tai niiden voitelemat keski-iän ylittäneet psykiatrit.
Minusta on julmaa ja suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan kaikenlaiset mielenterveysdiagnoosit.. miten kukaan ulkopuolinen voi sanoa toisen mielen olevan sairas? Jos asioista sattuu ajattelemaan eritavoin kuin valtaväestö niin sekö on sairautta?
Jatkat elämääsi, opettele hillitsemään suurempia kiukunpuuskia ja ajattele, että loppupelissä tämä on vain elämää.
Täällä pärjää vallan hienosti, kun muistaa että kohtelee lähinmäisiään niin kuin tahtoo itseään kohdeltavan. Turha murehtiminen on ajanhukkaa eikä se oikeasti auta asioiden/tapahtumien etenemistä mitenkään. Elämästään ja sanomisistaan on otettava suoraselkäisesti vastuu sekä kannettava tekojensa seuraukset. Kaikki tekevät virheitä, niistä on vain otettava opiksi.
Kuin äitini kirjoitus.
Tällä kirjoittajalle isot kunnianosoitukset.
Tämä on mielestäni mielenterveysongelmien vähättelyä, kun kieltää niiden olemassaolon. Joillakin on niin paha olla, että ulkopuolinen apu on välttämätöntä. Ei semmoiselle ihmiselle saa sanoa noin.
Toki on hyvä muistaa, ettei mielenterveysdiagnoosi automaattisesti määrittele ketään tietynlaiseksi ihmiseksi. Mikään diagnoosi ei tarkoita, että elämä on lääkitystä ja hoitokontakteja hullun leima otsassa. Oma asenne auttaa tietyillä ihmisillä tiettyyn pisteeseen asti. Mutta jos tilanne on paha, se on paha. Kun kyse on sairaudesta, jonka kanssa ei pärjää, kannattaa hakea apua.
Et selvästikään tiedä epävakaasta persoonallisuudesta mitään, joten voitko jättää keskustelun niille, jotka asiaa ymmärtävät?
Vaikka tämä on vanha ketju ja vanha vastaus, niin kerrankin järkipuhetta. Diagnoosien kohdalla voi käydä niin, että laittaa itsensä "laatikkoon", jonka pohjalta alkaa määritellä itseään ja jopa kieltää itseltään asioita sen takia. Alkaa kantaa jotain ylimääräistä häpeää, jonka psykiatria ihmiseen asettaa. Kyllä, psykiatria lisää stigmaa myös itse määritellessään joidenkin ihmisten persoonallisuudet, eli heidän syvimmän sisimpänsä häiriöityneeksi. Ihmisillä voi olla erilaisia ennakkokäsityksiä sitten näistä diagnooseista. Kun sitten näkee itsensä vain toisten tekemän diagnoosin kautta, ei enää näe välttämättä laatikon ulkopuolelta. Vaikka yrittäisi, näkee aina sen toisten näkemyksen itsestään ja pahimmillaan saattaa alkaa epäillä omaa itseään ja arvostelukykyään. Se toisten näkemys on stereotyyppi, typistetty kuvaus jostain häiriötyypistä. Oma minäkäsitys rakentuu tällöin jonkun toisen sinusta määrittelemän kuvauksen perustalle joka usein on ulkopuolinen tarkkailija, eikä tajua miten elämänkokemuksesi ovat sinua kasvattaneet ja rakentaneet eikä näe kompetenssiasi rakentaa itseäsi ilman heitä vaan diagnoosista ei pääse eroon. Usein ei edes tunne sinua kunnolla henkilökohtaisesti. Jokainen diagnoosi on loppupeleissä hiukan kömpelö "laatikko" ja määrittely-yritys kuvaamaan ketään ihmistä eikä ne ota oikein kantaa mitä ihmiselle on tapahtunut vaan usein luettelevat oireita. Niitä tehdään, jotta olisi tarjottavissa jotain hoitoa diagnooseille kömpelössä mt-järjestelmässä joka diagnosoi ihmisiä henkisissä ongelmissa kuin lääketieteessä diagnosoidaan joku ruumiillinen vaiva johon sitten tarjotaan lääketieteellistä apua. Epävakaa persoonallisuus eli rajatila on hyvin hämäräperäinen outo luokittelukokonaisuus kuvaamaan ketään ihmistä. Sisältää loukkaaviakin piirteitä. Kannattaa lukea diagnoosin kritiikkiä ennenkuin ottaa tämän diagnoosin omakseen. Tai ottaa pillereitä tämän hoitoon kritiikittä.
Persoonallisuus muokkautuu jatkuvasti. Me opimme asioista mitä teemme. Joskus saatamme jäädä johonkin tiettyyn käyttäytymisen kehään, josta voi olla hankala päästä irti irti ja joka voi olla itselle tai muille haitallinen tai epämieluisa. Saatamme myös kärsiä. Saatamme reagoida pahoihin itselle sattuneisiin asioihin voimakkaastikin. Tarkoittaako se että ihminen on persoonaltaan häiriöitynyt? Melkolainen väite.
Voin vannoa, että psykiatria voi todella sotkea pään myös itsessään jos siihen pahasti sotkeutuu ja viimeistään pillerit mitä aletaan tunkea. Jopa nuoria ihmisiä kesken kasvutarinansa määritellään persoonaltaan häiriöityneiksi.
Olen samaa mieltä. Persoonia on yhtä monta kuin ihmistä. Jos siitä ei ole muuta haittaa kuin psykiatrille niin mitäpä tuosta, jos ei sen kanssa asu.
Mulla on myös tuo diagnoosi ja jokunen muukin. Olen vakiintuneessa parisuhteessa, mutta muistan lukuisista seurustelusuhteista sen, jotta sain kehuja yllätyksellisyydestä. Tein ihan typeriä temppuja ja niitä pidettiin virkistävänä vaihteluna. No, kukas miehiä ymmärtää..
Mutta aloittaja, ei tuo diagnoosi sinua määrittele, vaan sä olet se, mitä haluat olla. Jos oletkin vähän ailahtelevampaa sorttia, niin mikäs siinä. Kyllä meitä tänne mahtuu. Vaikka kaikki tietty tuomitsee lääkkeet, niin mulla on lääkitys, koska muuten kohellan niin, etten saa pidettyä kotia pystyssä. Mut voin määritellä olotilani onnelliseksi, sehän on tärkeintä. Eikö?
Mulla kans toi diagnoosi. Yleensä jos joku ihminen saa jonkun diagnoosin - niinkuin kaikki voisivat ihan helposti saada tai ainakin löytää jotain tiettyjä piirteitä itsestään - niin mieti, elätkö elämää itsenäsi vai epävakaana? Se ei muuta sinua mitenkään, se tieto siitä, että sinut on todettu epävakaaksi. Ihan samalla tavalla käyttäydyt varmasti nyt kuin aiemmin - ellet sitten mene hysteeriseksi saatuasi diagnoosin. Itse olen parisuhteessa ja kertonut miehelleni koko prosessin, enkä läväytä diagnoosia. Enkä kyllä ensimmäisillä treffeilläni esittelisi itseäni epävakaaksi..halloooo.. Mulla ei ainakaan mitään ahdistusta oo, enemmän v'''''''tuuntumista. ja epävakaa käytös hoidettuna lieventyy vuosien varrella. Ei kyse ole kuitenkaan mistään skitsofreniasta.
Itselläni myös tuo ja siskollani. Siskolla oli tapana hakata äitiä ja minua. Minä olen pahoinpidellyt lapseni, kaverin lapsen yritin kuristaa, exäni hakkasin, nykyistä miestäni olen lyönyt ja olen lyönyt hänen lapsiaan. Inhoan lapsia vaikka rakastankin omiani. Vieraiden lapset, myös mieheni, lapset risoo minua. Teen tosissani töitä etten sano pahasti tai käy kimppuun. Tapellaan sitten miehen kanssa aina kun lapset on täällä. Minä olen kohta 40 ja rauhoittumista odotellaan..
Ei siihen auta mikään.
Olen pystynyt: yo magna-arvosanoin, kaksi opistotason ammattitutkintoa ja tekemään työtä.
En ole onnistunut: ihmissuhteissani, vaikka kolme pitkää suhdetta onkin ja ne lukuisat villit muut suhteet. Pettänyt en koskaan ole.
Raha-asiat jo toista kertaa !!! ulosotossa.
Riskinottokyky ja arvostelukyky - tällä alueella ns. ylilyönnit ovat tapahtuneet räikeimmin, mistä olen kärsinyt.
Ihmettelen, mitä olen mennyt tekemään? En tunnista tuolloin itseäni. Päätökseni ja uhkarohkeus on jotain aivan älytöntä, minkä myöhemmin sitten tajuan ja olen musertunut. Itseinhoa, häpeää ... En hallitse itseäni. Olen sössinyt asioitani ja ihmissuhteitani. Olen impulsiivinen ja innokas, jos kohta epätoivoinen ja ajattelen, ettei tulevaisuutta ole eikä tule.
Elämä on kauhistuttavaa, pelottavaa. Perusturvaa eikä rajoja ole olemassa.
... Ja ikää nyt 59 v.
Sanottakoon, että elämäni on ollut värikäs.
Tuleva vanhuus pelottaa
.. rahattomana. En saa enää koskaan velkojani maksettua. Omanarvontunne hävinnyt. Olen ihmisraunio, vaikka se ei minusta ulos näy.
Osaan pitää ulkoisesti fasadin valheellisesti kunnossa.
Että näin.
Diagnoosin sain just. Aikaisemmin dg yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, tuskaisuus ja masennus, paniikki. ADD-oirekuvaa myös mukana.
Mullakin tuo diagnoosi ollut useamman kymmenen vuoden ajan.
Alkuaikoina sekoilin niin paljon että olin oikeasti epävakaa.
Sekoiluni rauhoituttua on elämä sujunut ihan hyvin, enkä edes tunne itseäni millään tavalla epävakaammaksi kuin kukaan muukaan ns. terve ihminen. Jokainenhan on omalla tavallaan vähän epävakaa eikä siihen diagnooseja tarvita. Kukaan ei ole jatkuvasti luonteeltaan ja käytökseltään tasaisen vakaa, sehän olisi epänormaalia.
Diagnoosista ei eroon pääse mutta pystyy sen kanssa elämään, sen ei tarvitse määrittää elämää millään tavalla.
Itse en ainakaan anna sen haitata elämääni, eikä se ole haitannutkaan oikeastaan millään tavalla, ihmissuhteetkin toimivat aivan hyvin.
En ajattele koskaan minulla olevan tuollainen diagnoosi, kunhan papereissa roikkuu.
Itse määrään elämänkulkuani, sitä ei diagnoosi ohjaa eikä määrää mihinkään suuntaan.
Joku myös tuolla kirjoitti kun ikää tulee lisää niin rauhoittuu ja tasaantuu, olen itse samaa mieltä.
Mahtuuko naapuritkin epävakaan persoonallisuushäiriön piiriin.
Hyödyllistä on kurkistella naapureitakin, kuten Sjölyckanissakin..
Eipä mua ainakaan naapureiden elämät kiinnosta eli aivan sama ovatko epävakaita vai eivät, kunhan saan olla rauhassa.