Hei! Olen havainnut itsessäni poikkeavia muutoksia aika pitkään, en osaa sanoa tarkkaan kuinka kauan tätä ikäänkuin olotilaa on jatkunut.
Kyseiset muutokset ovat melkolailla päinvastaisia, miten olen yleensä käyttäytynyt ihmisten seurassa ja miten olen tuntenut heidän läsnäolonsa ja oman henkisen puoleni heidän keskuudessaan.
Historiaani on sisäänpäinsuuntautuneisuus lapsuuden sekä nuoruuden ajoilta, kuitenkin aloin suuntautumaan ulospäin ja sitä kesti pitkän aikaa.
Ollessani tekemisissä ihmisten kanssa, joidenka ei pitäisi olla elämässäni konfliktien vuoksi, olen alkanut vältellä muitakin ihmisiä.
Huomaan liukenevani häntä koipien välissä tupakalle, silti ryhti niin suorassa ja mitään ahdingon merkkejä näyttämättä. Vaikken haluaisi, menen silti koska jokin saa minut huutamaan poispääsyä kenen tahansa läsnäolon tuntiessani.
Huomaan vetäessäni tupakan, että se tunne ei lähde tupakalla, se vain osaksi lievittyy kun saa olla hetken yksin. Tänäänkin mietein, että mitä se voi olla koska en tarkalleen sanoisi sitä ahdistukseksikaan.
Tuntuu, kuin merkitykseni olisi jo mennyt ja että voimani tulee suunnata johonkin hyödylliseen, vaikkei yrittämäni liikunnalliset yms. asiat kuitenkaan riitä tukahduttamaan sitä tunnetta.
Joskus tuntuu, kuin minun pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan (vaikka siis ei pitäisi), ja valitsen mielikuvassa jäädä paikalleni (silloin istun tai makaan ja yritän ottaa rennosti), kun '' teen tämän valinnan '' jäädä paikalleni, se tunne tulee: '' Se on aivan sama, missä sinä olet, koska et tekisi mitään missään muuallakaan, sinulla ei ole mitään missä voisit tehdä jotakin '' Ja kun katson itseäni niin huomaan että tässä minä olen yhtä tyhjän kanssa.. Tavallaan masentavaa, tavallaan psykoottista.
Miten eteenpäin ilman minkäänlaisia lääkkeitä tai selviäisinkö edes ilman terapioita?
Kyseiset muutokset ovat melkolailla päinvastaisia, miten olen yleensä käyttäytynyt ihmisten seurassa ja miten olen tuntenut heidän läsnäolonsa ja oman henkisen puoleni heidän keskuudessaan.
Historiaani on sisäänpäinsuuntautuneisuus lapsuuden sekä nuoruuden ajoilta, kuitenkin aloin suuntautumaan ulospäin ja sitä kesti pitkän aikaa.
Ollessani tekemisissä ihmisten kanssa, joidenka ei pitäisi olla elämässäni konfliktien vuoksi, olen alkanut vältellä muitakin ihmisiä.
Huomaan liukenevani häntä koipien välissä tupakalle, silti ryhti niin suorassa ja mitään ahdingon merkkejä näyttämättä. Vaikken haluaisi, menen silti koska jokin saa minut huutamaan poispääsyä kenen tahansa läsnäolon tuntiessani.
Huomaan vetäessäni tupakan, että se tunne ei lähde tupakalla, se vain osaksi lievittyy kun saa olla hetken yksin. Tänäänkin mietein, että mitä se voi olla koska en tarkalleen sanoisi sitä ahdistukseksikaan.
Tuntuu, kuin merkitykseni olisi jo mennyt ja että voimani tulee suunnata johonkin hyödylliseen, vaikkei yrittämäni liikunnalliset yms. asiat kuitenkaan riitä tukahduttamaan sitä tunnetta.
Joskus tuntuu, kuin minun pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan (vaikka siis ei pitäisi), ja valitsen mielikuvassa jäädä paikalleni (silloin istun tai makaan ja yritän ottaa rennosti), kun '' teen tämän valinnan '' jäädä paikalleni, se tunne tulee: '' Se on aivan sama, missä sinä olet, koska et tekisi mitään missään muuallakaan, sinulla ei ole mitään missä voisit tehdä jotakin '' Ja kun katson itseäni niin huomaan että tässä minä olen yhtä tyhjän kanssa.. Tavallaan masentavaa, tavallaan psykoottista.
Miten eteenpäin ilman minkäänlaisia lääkkeitä tai selviäisinkö edes ilman terapioita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itsellä on ollut kauan samanlainen olo, ja lapsuudesta asti olen ollut vähän introvertin typpinen henkilö..
Kävin lauantaina kaverin luona ensin syömässä, ja siitä mentiin katsomaan toisen kaverin keikkaa. Ollessani ystäväni luona, sanoin jossain vaiheessa vain, että olen ollut todella stressaantunut joistain asioista, koko ajan. Jotenkin se selvitti oloa, kun sai kissan pöydälle.
Keikalla en ollut yhtään se mikä yleensä olen, en juonut paljoa, en heittänyt läppää ja niin poispäin. Istuin vain hiljakseen ja rauhassa ja katsoin keikkaa, ja tajusin siinä, että siltä minusta tuntuu, ja sillä tavalla aion nyt olla, koska en vain jaksa muuta. Minun ei tarvitse olla mitään sen ihmeempää, voin vain istuskella rauhassa. Sitten joku alkoi puhua minulle, ja mietin, että puhun sen verran mitä huvittaa, en töykeästi, mutta lyhyesti ja omalla tavallani, fiiliksen mukaan.
Siitä jatkoin sitten muualle vielä yhdelle istumaan kaupunkiin. Siellä näin tuttujani, jotka kaikki olivat hyvällä päällä, vaikka itse olin vähän vaitonainen. Jotkut ihmiset ehkä vähän ihmettelivät sitä kun ihminen onkin yhtäkiä erilainen kun yleensä, mutta sen verran hyvässä seurassa tunnen olevani, että puhumalla sellainenkin selviää.
Tästä minulle tuli hyvä olo. Ja juuri kun olen itse tehnyt tuota, että painun koko ajan tupakalle, tai pois seurasta, jne. Keikalla kävin paljon tupakilla, mutta hyväksyin senkin, kun tuli sellainen olo.
Joskus on vain mukava olla ihan "tylsänä". En tietenkään halua että koko ajan olisin tälläinen, ja kyllä varmasti olisin voinut puhua jostain fiksusta. Mutta pilefiilis ei aina ole, ja uskoisin että se tulee kyllä sitten takaisinkin joskus. Siitä ei kannata ahdistua. Luulisin että sinuakin enemmän ahdistaa se, kun tunnet olosi erilaiseksi kuin yleensä?
En ole enään lainkaan samanlainen, kuin joskus.
En tiedä, miten mutta saan lohdutuksen ja tuen siitä ajatuksesta, että muiden pitäisi olla ylpeitä seisoessaan rinnallani näinkin kauan ja hyväksyä se asia että minun on aika lähteä.
Minä yritin kaikenaikaa aitona sekä eteenpäin menevänä ihmisenä, vaikka en niin useasti tuntenutkaan. Elin siis elämäni jo, silloin olin niin onnellinen, silloin yritin. Silloin minulla vielä oli ihmissuhdeverkosto, silloin olin niin kaunis.
Olin vapaa olemaan kenen tärkeän ihmisen kanssa vain, nyt olen vain vapaa. Se ei ole sama asia enään. Vapaudestani on tullut vankeutta.
Tämä kaikki on ruopinut sydämeni pois rinnasta ja laittanut kävelemään kadulle, kuten väännettävä ja eteenpäin liikkuva lelu. Se näyttääkin yhtä pelleltä.