Mahdanko olla ainut nainen maailmassa, joka voi sanoa ettei omista yhtään ainutta ystävää? Ei oikeaa eikä väärääkään ystävää ei ole tämän elämän aikana kertyny.
Muitakin kuin minä?
ei kukaan huoli
12162
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Muuttanu 26kertaa, asunu 13 eri kaupungissa ja ikää 29v.
En omista ystäviä, tuttuja löytyy kyllä sitten joka suunnalta! Ei ehdi ystävystyä kun on saanu jatkaa matkaa aina samontein!
Miksi pitää sitten muuttaa yhtäkyytiä eestaas?
Työt. Lapsena isän työn perässä ja vielä puoltoistavuotta sitten oman työn mukana. Nyt asuttu samassa kaupungissa tää puoltoistavuotta ja jahka hoidan lapseni kotona tarpeeks isoksi ni opiskelen uuden alan joka pysys vähä paremmin paikoillaa! Aikasemmin raha oli tärkeämpää ku juurtuminen paikoillee pienellä palkalla..
Kyllä meitä on muitakin. Minulla on kyllä tuttavia ja näen ihmisiä harrastuksissa, mutta ei ketään jonka kanssa viettäisin aikaa kahdenkesken tai edes voisin kutsua kylään. Askel tuttavuudesta läheisempään ystävyyteen ei vaan tapahdu, vaikka minuun suhtaudutaan ihan positiivisesti. Kaikilla näyttää olevan kiirettä ja omat aikataulut, en uskalla vaivata enkä halua tupata. Jospa joku voisi kertoa, miten se alkel ystävyyteen saadaan onnistumaan.
Minullakin on joitain tuttuja, joiden kanssa tullaan mainiosti toimeen. Nauretaan ja juttu luistaa, mutta koskaan ei ola puhuttu mitään sen edemmäs. Ei ole kukaan halunnut mitään sen kummempaa. Minäkään en sitten ole kehdannu tuputtaa itseni.
Mun paras ystäväni on mun mieheni. Mielestäni se on ehdoton edellytys hyvään lapsiperhe-elämään (etenkin uusioperheessä kun on muutakin häslinkiä). Muut kaverit ei sais mennä sen edelle koska molemmin puolinen luottamus on tärkeämpi asia. Mulla on yksi äiti-ystävä kaukana ja yksi äiti-tuttava lähellä jonka kanssa nähdään silloin tällöin kerhossa. Kun oma äiti on kuollut eikä kummankaan sukua lähelläkään on tosi tärkeää saada ideoita ja rohkaisua lastenhoitoon.
Mut miehen kaa ei kuitenkaan voi jutella sillai vaan naistenjuttuja. Mun mies ei ainakaan jaksais kuunnella mun kaikkia höpinöitä. :)
Täällä myös yksi yksinäinen. Mieheni kotipaikkakunnalle töiden perässä muutettiin. en osaa solmia ys.suhteita, enkä välillä tiedä, haluankohan edes. osaamattomuus on muuttunut kaiketi katkeruudeksi. Huudan ja suren mielessäni ja yksin ollessa ääneenikin omaa yksinäisyyttäni. Tunnen, ettei ole ketään, kelle puhua saatika kenen kanssa mennä vaikka kahville. Miehestä ei ole ymmärtäjäksi eikä kuulijaksi, mikä pahentaa tilannetta. Omat sukulaiset asuvat kaukana, eikä ehdi heitäkään nähdä. pelkään toisinaan masentuvani. Opiskelu (lähinnä etäillen) on pitänyt pystyssä, ja toki myös perhe (kaks lasta). Suurimmassa ahdistuksessa rukoilen ja itken, mikä on myös tuonut apua (Jeesus on kallein ystäväni, sitten tulevat kaukana asuvat siskokullat. Siihen ne loppuikin.
Voimia muille yksinäisille!
Voimia sullekkin!
Tuttu juttu! Olen aina ollut yksinäinen susi. Omaa polkua kulkeva. Aina erottunut joukosta, koulussa erilaiset vaatteet. Vaikea ystävystyä, kun on heikko huumorintaju. Tuttuja on, muttei ystäviä. En kyllä kovin kaipaakkaan.
Aviomies on paras ystäväni ja ihana mies onkin, mutta mies ei kuitenkaan ole sama asia kuin olisi läheinen naisystävä, jonka kanssa voi puhua kaikenlaisia naisten juttuja. Aikuistuvat lapset ja omat vanhempani ovat myös ystäviäni, ja vietämme paljon aikaa yhdessä, mutta se ei ole samaa kuin oman ikätoverin ystävyys.
Tuttavien kanssa puhutaan pinnallista small-talkia ja hiukan kuulumisiakin, mutta ei ole ketään, jonka kanssa voisin puhua henkilökohtaisia. Joskus tuntuu että kaikilla muilla on ihania antoisia ystävyyssuhteita paitsi minulla. Kouluaikoina minulla oli sellainen sydänystävä, vietettiin kaikki illat yhdessä ja kuljettiin joka paikassa ja jaettiin salaisuudet, se oli ihanaa aikaa. Sitten elämä vei eri suunnille... Voi kun saisin sellaisen ystävän vielä aikuisenakin.
Täällä myös yksinäinen yh-äiti. Muutamia tuttuja on, mutta tuntuu että aikataulut eivät kohtaa ja itsellä menee suurin osa vapaa-ajasta lapsen kanssa töiden lisäksi. Lapsen kanssa mielellään käytäisiin kyläilemässä yms. mutta tuntuu että tutuilla on aina jotain miksi ei sovi. Pahinta on silloin kun lapsi on hoidossa ja on aivan yksin kun ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa :/