Minun on myönnettävä, että keskeisin tekijä, joka aiheuttaa ongelmia elämässäni, on vihani heikkoutta kohtaan. Vihaan heikkoutta ja sen ilmenemismuotoja sekä sen tunnustamista itsessäni ja usein toisissakin aikuisissa ihmisissä.
Minulla on sellainen erittäin voimakas kognitiivinen suhtautumismalli, siis aivojen toimintaan perustuva pinttynyt ajattelutapa, etten ikinä voi myöntää heikkouttani. Uskon kognitiivisten perusmallien olevan biologisen perimän ja ympäristön yhdistelmä siten, että ympäristön vaikutus on suurempi kuin biologisen perimän. Tiede tukee näkemystäni.
Koen, että kaikki romahtaa, jos alan myöntää heikkouttani. Heikkouteni kiistäminen on johtanut siihen, että koko aikuiselämäni olen päivittäin pelannut uuvuttavaa peliä ollessani tekemisissä toisten ihmisten, erityisesti läheisteni kanssa.
Annan esimerkin. Jos olen epäonnistunut tehtävässä X, minun pitää esittää tilanne sellaisena, etten oikeasti olisikaan epäonnistunut tavoitteessani, vaan itse asiassa pyrinkin siihen lopputulokseen ja että muut ihmiset eivät vain ymmärrä ja siksi pitävät lopputulosta epäonnistumisena. Tällainen teeskentelypeli on juurtunut niin syvään minuuteeni, että melkein itsekin uskon valheelliseen versioon tilanteesta.
Toinen esimerkki. Jos riitelen ystäväni kanssa ja sanomme pahoja asioita puolin ja toisin, minun on mahdotonta myöntää, että jokin hänen paha sanansa loukkasi minua. Vaikka minulle tulisi todella haavoitettu olo siitä, mitä hän sanoi, minun on vain "pakko" teeskennellä, ettei hänen sanoillaan olisi ollut mitään vaikutusta minuun. Myös näissä tilanteissa melkein saan itsenikin uskomaan, etten olisi loukkaantunut.
(Oikeastaan inhoan sanaa 'haavoitettu', koska se on mielestäni pateettinen, dramaattinen ja juuri sellainen inhottavan "sääliä kerjäävä", mutta pakotin itseni käyttämään sitä edellisessä kappaleessa, koska pyrin eroon heikkouteni kiistämisestä.)
Joskus, liian harvoin, minulla on sellainen päivä tai hetki, että pystyn myöntämään sen, että esim. olen epäonnistunut jossakin, mutta silloin tyypillisesti on kyse asioista, jotka ovat suhteellisen neutraaleja minulle. Niin sanotuissa aroissa asioissa, jotka liittyvät läheisesti minuuteeni, häpeään, kunniaan, ihmisarvooni, sukupuoliseen itsetuntooni jne., en voi tunnustaa heikkouttani, epäonnistumistani ja haavoittuvuuttani. En sitten millään.
Luonteessani on paljon ristiriitaisia alueita. Voin rehellisesti kuvailla itseäni adjektiiveilla, jotka kumoavat toisensa. En tiedä, liittyykö tämä lujaan tarpeeseeni kiistää heikkouteni.
Minua ällöttää usein, jos näen jonkun toisen ilmaisevan heikkouttaan. Toisaalta olen ns. kiltti ihminen. Ajattelen mielessäni, miten minua ällöttää jonkun ihmisen heikkouden osoitukset, mutta tosipaikan tullen kovuuteni aina murtuu, liikutun hallitsemattomasti kyyneliin ja asetun heikomman puolelle.
Ymmärrän siis, että heikkous on normaalia ja inhimillistä ja että heikon vastustaminen ja torjuminen on väärin. Persoonani on vain jotenkin lukkiintunut siihen, että viimeiseen asti kiistän heikkouteni.
Yleinen näkemys on, että tämä heikkouden kiistäminen on miehille tyypillisempää kuin naisille. Niin ehkä onkin, mutta itse olen nainen.
Minulla on sellainen erittäin voimakas kognitiivinen suhtautumismalli, siis aivojen toimintaan perustuva pinttynyt ajattelutapa, etten ikinä voi myöntää heikkouttani. Uskon kognitiivisten perusmallien olevan biologisen perimän ja ympäristön yhdistelmä siten, että ympäristön vaikutus on suurempi kuin biologisen perimän. Tiede tukee näkemystäni.
Koen, että kaikki romahtaa, jos alan myöntää heikkouttani. Heikkouteni kiistäminen on johtanut siihen, että koko aikuiselämäni olen päivittäin pelannut uuvuttavaa peliä ollessani tekemisissä toisten ihmisten, erityisesti läheisteni kanssa.
Annan esimerkin. Jos olen epäonnistunut tehtävässä X, minun pitää esittää tilanne sellaisena, etten oikeasti olisikaan epäonnistunut tavoitteessani, vaan itse asiassa pyrinkin siihen lopputulokseen ja että muut ihmiset eivät vain ymmärrä ja siksi pitävät lopputulosta epäonnistumisena. Tällainen teeskentelypeli on juurtunut niin syvään minuuteeni, että melkein itsekin uskon valheelliseen versioon tilanteesta.
Toinen esimerkki. Jos riitelen ystäväni kanssa ja sanomme pahoja asioita puolin ja toisin, minun on mahdotonta myöntää, että jokin hänen paha sanansa loukkasi minua. Vaikka minulle tulisi todella haavoitettu olo siitä, mitä hän sanoi, minun on vain "pakko" teeskennellä, ettei hänen sanoillaan olisi ollut mitään vaikutusta minuun. Myös näissä tilanteissa melkein saan itsenikin uskomaan, etten olisi loukkaantunut.
(Oikeastaan inhoan sanaa 'haavoitettu', koska se on mielestäni pateettinen, dramaattinen ja juuri sellainen inhottavan "sääliä kerjäävä", mutta pakotin itseni käyttämään sitä edellisessä kappaleessa, koska pyrin eroon heikkouteni kiistämisestä.)
Joskus, liian harvoin, minulla on sellainen päivä tai hetki, että pystyn myöntämään sen, että esim. olen epäonnistunut jossakin, mutta silloin tyypillisesti on kyse asioista, jotka ovat suhteellisen neutraaleja minulle. Niin sanotuissa aroissa asioissa, jotka liittyvät läheisesti minuuteeni, häpeään, kunniaan, ihmisarvooni, sukupuoliseen itsetuntooni jne., en voi tunnustaa heikkouttani, epäonnistumistani ja haavoittuvuuttani. En sitten millään.
Luonteessani on paljon ristiriitaisia alueita. Voin rehellisesti kuvailla itseäni adjektiiveilla, jotka kumoavat toisensa. En tiedä, liittyykö tämä lujaan tarpeeseeni kiistää heikkouteni.
Minua ällöttää usein, jos näen jonkun toisen ilmaisevan heikkouttaan. Toisaalta olen ns. kiltti ihminen. Ajattelen mielessäni, miten minua ällöttää jonkun ihmisen heikkouden osoitukset, mutta tosipaikan tullen kovuuteni aina murtuu, liikutun hallitsemattomasti kyyneliin ja asetun heikomman puolelle.
Ymmärrän siis, että heikkous on normaalia ja inhimillistä ja että heikon vastustaminen ja torjuminen on väärin. Persoonani on vain jotenkin lukkiintunut siihen, että viimeiseen asti kiistän heikkouteni.
Yleinen näkemys on, että tämä heikkouden kiistäminen on miehille tyypillisempää kuin naisille. Niin ehkä onkin, mutta itse olen nainen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Se on jo pöjon ongelman ratkasemisessa, jos asain tiedostaa. Kyllähän tuollainen teatterin näytteleminen ja naamion vetäminen väsyttää ja kuluttaa valtavasti energiaa.
itsekkin tiedät, että ihminen joka uskalataa olla oma itsensä ja myös heikko on todellisuudessa vanhva.
Nyt olet heikko, kun et voi olla rehellinen.
Minä puuhailen paljolti samanlaista kuin aloittaja. Lisäksi en mielelläni näytä ulospäin mitään tunteitani, en innostusta, surua, vihaa tai häpeää. Koetan peittää kaikki viimeiseen asti ja olla naama peruslukemilla. Koen että näyttämällä tunteeni avaisin jotenkin suojapanssarini ja tekisin itseni haavoittuvaiseksi. Tunteet tuntuvat liian henkilökohtaisilta paljastaa muille.
Minuakin inhottaa ajatuksen tasolla tilanteet, joissa joku ilmaisee esimerkiksi surua, mutta lopulta myötäelän kuitenkin voimakkaasti ja tunnen kovaa suojelunhalua. Hermoilemisen ja paniikin ilmaisemista inhoan erityisesti. Tekee mieli kysyä, että tuolla kimittämisellä ja steppaamisellako se ongelma ratkeaa, vaikka tiedän järjellä, että tunteiden näyttäminen olisi minullekin hyväksi.
Väsyttääkö, ap, tuo elämäntyyli sinua? Itse kärsin kovasta uupumuksesta ja etenkin sosiaaliset tilanteet väsyttävät minua, kun tuota showta täytyy jaksaa pyörittää herkeämättä.
"Väsyttääkö, ap, tuo elämäntyyli sinua?"
Kyllä se väsyttää. Se on varmasti yksi syy voimakkaaseen uupumukseeni.
Pari vuotta sitten tein tietoisen päätöksen elää edes yhden päivän ilman tuota heikkouteni kiistämistä ja peittämistä, kun vietin aikaa läheisteni kanssa. Omaksikin yllätyksekseni onnistuin sen päivän aikana purkamaan lukkiutuneisuuttani ja olemaan vapaammin. Se oli mahtava kokemus, yksi parhaista päivistäni viime vuosien aikana.
Mutta vaikka nyt tiedän tämän kokemukseni perusteella, että voisin elää paljon onnellisempana, jos alkaisin elää heikkouteni osalta rehellisemmin, en silti pysty siihen pitkiä aikoja. Se "vahvan roolin" ylläpitäminen on minulla ilmeisesti erittäin hallitseva käyttäytymismalli, joka on alkanut sementoitua jo lapsuudessa.
Uskon kuitenkin, että jos tietoisesti ja systemaattisesti alan purkaa sitä käytännön sosiaalisissa tilanteissa, pystyn asteittain vapautumaan. Paljon ja pitkällistä työtä se kyllä vaatii.
Sä olet aivan tavallinen ihminen. Älä kuvittelekaan että noi jutut olisivat jotenkin erikoisia. Kaikki ihmiset käyttäytyy noin joskus. Älä suurentele, yritä sopeutua elämään ihmisenä.
Ylpeydestä joutuu jossain vaiheessa maksamaan.
Miten paljon taustalla vaikuttaa se käsitys, että ikävät ihmiset käyttävät tietämiään heikkouksia kuitenkin hyväkseen? Paljon lienee tietysti myös sellaisia, jotka kärsivät itse samanlaisesta syndroomasta ja ovat helpottuneen vahingoniloisia, kun joltakulta toiselta putoaa naamarin heidän sijastaan, ja antavat sen myös näkyä. Jos ympärillä olisi sataprosenttisesti (pitääkö olla täysi satanen?) vain kivoja, myötätuntoisia ihmisiä, niin olisikohan tuntemuksesi toinen?
Jostain syystä on jäänyt vanhasta aikakauslehden haastattelusta mieleen, kun eteläamerikkalainen mies kuvaili kokemuksiaan suomalaisesta baarielämästä. Hän ihmetteli sitä, että suomalaisten miesten kesken mitään heikkoa, pehmeää, tunteellista itsensä ilmaisemista ei sallita. Tuo piirre on täällä meillä varmaan tavanomaista pökkelömäisempi, kuten kaikki muukin.
Aloittajalla on anaalivaiheinen regressio-syndrooma.Se paranee Zyprexalla.Eikä tarvitse kiittää,teen vain työtäni.
Minä kiitän kyllä "privaatisti" sen jälkeen kun potilas menee pois.
Olet narsisti.
Edellinen tarkoitettu psykiatrille.
Tottakai olen narsisti,olenhan psykiatri.Mitä sitten?
Kukaan ei narsistin neuvoja kaipaa.
Miten psyk. sairaanhoitaja aiot kiittää minua.Odotan vastausta.
Pääset pois sieltä missä olet kun otat päämääräksi hyvyyden ja muiden hyväksymisen. Ai niin, olet joutunut tuohon tilaan toisten painostamana ja sitten se on alkanut ruokkia itseään ja pidät sitä itse yllä. Mutta tervetuloa tänne herkkisten maailmaan, tämä on sulle oikea paikka!