En ensinnäkään tiedä mikä motiivi tällä viestillä on, tai miten koen tämän auttavan mihinkään. Tammikuun alussa kun oli itsemurhasuunnitelmat ja valmistelut pahimmillaan ja muutenkin olin täysin sekaisin, päätin soittaa mielenterv. päivystykseen. Kelataan eteenpäin: tällä hetkellä asioimassa akuuttipsykiatrian poliklinikalla.
Koska olin niin akuuttivaiheessa ja sekaisin, päätin että antaa mennä vaan ja kerrotaan nyt kaikki ihan suoraan. Khyyyllä vain, kaikki lääkkeiden väärinkäytöt, sauhuttelutausta, syömishäiriöt, päihdeongelmat, velkaantuminen, ahdistukset, vainoharhat, masennukset ja niin edelleen. Viimeeksi haastatteluun meni 1 tunti ja siitä paperinivaskasta ei varmaan puoliakaan käyty. Surullista. Yritin edes johonkin vastaa kieltävästi, mutta "onko sinulla ollut tuntemuksia että...." "viimeisen 12 kk aikana oletko...." "viim. 2 viikon aikana ... ja..." Kyllä kyllä kyllä. Naurahdin oikein, kun tuli ensimmäinen EI.
Ongelma: nyt kaduttaa. Tullut sellainen tunne, että mitä ihmettä mulla nyt pyöri päässä kun menin tonne? Miks mä kerroin kaiken? Ei niiden ois tarvinnu kaikkea tietää että ois jeesannu mua tän vaikean masennuksen kanssa. Näin vaan kaukaa katottuna, että pot. tieto järjestelmässä aika pirun pitkähköt tekstit. EN halua edes tietää. Kun sais ne pois sieltä.
En mä enää edes ajattele olevan masentunut. Oon vaan tajunnut että oon älykäs ja tajunnut että tää maailma ei tarjoo mulle mitään ja kaikki pelaa oikein hyvin ilman muakin. Ihmiset tottuu elämään ilman mua., Lisäksi tungetaan siihen päälle vielä se, että mua ei kiinnosta enää mikään eikä mulla ole voimia mennä tonne polillekaan kohta. Siihen päälle syömishäiriökäytös, josta en ole maininnut ja empä nyt halua siihen apuakaan. Tiedän tuhoavani itseni laihduttaen vielä lisää, mutta mitäs sen on väliä? Huh sitä euforiaa minkä saan. Eikä sitä enää voi pois viedä - ois pitäny viedä vuosia aikasemmin.
Hahhah, vieläkö joku tätä lukee. Tässä ei ole mitään motiivia. Mä nyt vaan oon nähtävästi jotenkin lupautunut potilaaksi tuonne "pitkäksi aikaa" ja toisaaltahan sitä melkein vois lähteä tuolta, mutta kun en saa sitäkään aikaiseksi. Ehkä psykiatrialle antautuminenkin on merkki itsetuhoisuudesta.
No ne on ihan mukavia, se lääkäri, se hoitaja. Mutta kun tota noin, vähän niin kuin "mieli muuttui". Sanoppas se niille. En uskalla ottaa riskiä ennen kuin kartoitan mahdollisuudet.
Sillä psykiatriassa:
"Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan"
Koska olin niin akuuttivaiheessa ja sekaisin, päätin että antaa mennä vaan ja kerrotaan nyt kaikki ihan suoraan. Khyyyllä vain, kaikki lääkkeiden väärinkäytöt, sauhuttelutausta, syömishäiriöt, päihdeongelmat, velkaantuminen, ahdistukset, vainoharhat, masennukset ja niin edelleen. Viimeeksi haastatteluun meni 1 tunti ja siitä paperinivaskasta ei varmaan puoliakaan käyty. Surullista. Yritin edes johonkin vastaa kieltävästi, mutta "onko sinulla ollut tuntemuksia että...." "viimeisen 12 kk aikana oletko...." "viim. 2 viikon aikana ... ja..." Kyllä kyllä kyllä. Naurahdin oikein, kun tuli ensimmäinen EI.
Ongelma: nyt kaduttaa. Tullut sellainen tunne, että mitä ihmettä mulla nyt pyöri päässä kun menin tonne? Miks mä kerroin kaiken? Ei niiden ois tarvinnu kaikkea tietää että ois jeesannu mua tän vaikean masennuksen kanssa. Näin vaan kaukaa katottuna, että pot. tieto järjestelmässä aika pirun pitkähköt tekstit. EN halua edes tietää. Kun sais ne pois sieltä.
En mä enää edes ajattele olevan masentunut. Oon vaan tajunnut että oon älykäs ja tajunnut että tää maailma ei tarjoo mulle mitään ja kaikki pelaa oikein hyvin ilman muakin. Ihmiset tottuu elämään ilman mua., Lisäksi tungetaan siihen päälle vielä se, että mua ei kiinnosta enää mikään eikä mulla ole voimia mennä tonne polillekaan kohta. Siihen päälle syömishäiriökäytös, josta en ole maininnut ja empä nyt halua siihen apuakaan. Tiedän tuhoavani itseni laihduttaen vielä lisää, mutta mitäs sen on väliä? Huh sitä euforiaa minkä saan. Eikä sitä enää voi pois viedä - ois pitäny viedä vuosia aikasemmin.
Hahhah, vieläkö joku tätä lukee. Tässä ei ole mitään motiivia. Mä nyt vaan oon nähtävästi jotenkin lupautunut potilaaksi tuonne "pitkäksi aikaa" ja toisaaltahan sitä melkein vois lähteä tuolta, mutta kun en saa sitäkään aikaiseksi. Ehkä psykiatrialle antautuminenkin on merkki itsetuhoisuudesta.
No ne on ihan mukavia, se lääkäri, se hoitaja. Mutta kun tota noin, vähän niin kuin "mieli muuttui". Sanoppas se niille. En uskalla ottaa riskiä ennen kuin kartoitan mahdollisuudet.
Sillä psykiatriassa:
"Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eikä ollut muuten tarkoitus massapostittaa.
Omista kokemuksistani olen havainnut, että rehellisyydestä on pelkkää haittaa. Kuten mainitsit, kaikkea voidaan käyttää vastaan. Valehtelu on varmempi keino kuin rehellisyys.
Näimpä näyttää olevan. Ainoa vaan kun ihminen on niin sekaisin päästään ettei pysty järjellä ajattelemaan ja pitää suutaan kiinni, minkä nuokin tajuavat ja osaa oikealla hetkellä repiä kaiken susta irti. Rohkeutta kyllä on niillä, jotka uskaltaa omat potilastietonsa nähdä...
Eikö ole kuitenkin hyvä, että olivat kiinnostuneet ajatuksistasi ja tuntemuksistasi eivätkä vain tarjonneet kättelyssä lääkettä "pään alueen vaivaan"?
http://www.madinamerica.com/2014/03/mother-banned-treatment-team/
Amerikassakaan ei huomioida ihmisoikeuksia ja kontaktiryhmää rajataan järjettömän runsaasti. Onneksi ihmisoikeusaktivistit alkavat osoittaa mieltään siellä.