http://yle.fi/uutiset/potilaat_kaavittiin_ja_good_bye__psyykeen_huomioiminen_keskenmenoissa_oli_80-luvulla_viela_tuntematon_asia/7110910
Tämä on varmasti ihan totta. Omat kokemukseni: Toukokuu 1998: Lääkäri sanoi keskenmemom todettuaan: "Näitä sattuu, mutta näistä ei vaan puhuta." Lokakuu 2004: Kaavinnasta herättyäni sain monistenipun, jossa oli opiskelijoiden tekemä tutkielma keskenmenon psyykkisestä puolesta ja lopussa oli mielenterveystoimiston yms. yhteystietoja.
Eli tässä asiassa merkittävä muutos parempaan on tapahtunut vasta 2000-luvulla.
Kävin psykologin juttusilla vasta kuudennen keskenmenon jälkeen. Hän ihmetteli, miten olen selvinnyt niinkin hyvin ja pitkään ilman ammattiapua. Arvelin, että siksi, koska mulla on välissä ollut muutama onnistunutkin raskaus. Täytyy sanoa, että vaikka en mitenkään "hullu" ollutkaan, niin kaksi 1,5 tunnin istuntoa psykologin sohvalla teki todella hyvää.
Tämä on varmasti ihan totta. Omat kokemukseni: Toukokuu 1998: Lääkäri sanoi keskenmemom todettuaan: "Näitä sattuu, mutta näistä ei vaan puhuta." Lokakuu 2004: Kaavinnasta herättyäni sain monistenipun, jossa oli opiskelijoiden tekemä tutkielma keskenmenon psyykkisestä puolesta ja lopussa oli mielenterveystoimiston yms. yhteystietoja.
Eli tässä asiassa merkittävä muutos parempaan on tapahtunut vasta 2000-luvulla.
Kävin psykologin juttusilla vasta kuudennen keskenmenon jälkeen. Hän ihmetteli, miten olen selvinnyt niinkin hyvin ja pitkään ilman ammattiapua. Arvelin, että siksi, koska mulla on välissä ollut muutama onnistunutkin raskaus. Täytyy sanoa, että vaikka en mitenkään "hullu" ollutkaan, niin kaksi 1,5 tunnin istuntoa psykologin sohvalla teki todella hyvää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä olen kokenut kaksi keskenmenoa. Ensimmäisestä on kulunut jo kolmetoista vuotta ja jälkimmäisestä pari vuotta. Täytin juuri neljäkymmentä, joten on epätodennäköistä, että saan enää lisää lapsia. Onneksi minulla on lapsia, mutta olisin toivonut vielä yhtä. Jotenkin pohdin kai naiseuttani, parisuhdettani ja elämääni ylipäänsä keski-ikäistyessäni. Mitä psykologi sanoi vai kuunteliko hän vain lähinnä? Sekä raskaudet että äidiksi tuleminen ovat vaikuttaneet elämänkulkuuni. Ensimmäisellä kerralla olin ihastunut vastaeronneeseen mieheen. Mies ei halunnut sitoutua minuun, koska olin köyhä opiskelija. Suhteen laatu paljastui minulle viimeistään hänen ehdottaessa ryhmäseksiä. Kuinka silloin voi kertoa enää raskaudesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, että kenties salaa toivoin keskenmenoa. En halunnut tehdä aborttia, koska tein testin vasta kolmannen kuun alussa. Välissä kun oli ollut pientä tiputtelua ja kuukautiseni olivat niukat ja epäsäännölliset. Keskenmeno poltteli aluksi alaselkää ja vuoto kesti toista viikkoa. Tunsin itseni halvaksi, loukatuksi ja yksinäiseksi. Toisella kerralla raskaus oli toivottu, mutta km tapahtui toisella kuulla. Mietinkin, että miten psykologilla käynti voisi auttaa. Siksi utelen kokemuksestasi. Toivon, että tämä vanhojen asioiden suru menisi 'ikäkriisin' piikkiin ja ohi.
Mikä tekee raskaudesta epätodennäköisen, kun täytät 40 v? Minun kuopukseni syntyi, kun olin lähes 40 v. Toinen keskenmenoni, kun täytin 42 v. Ja nyt pikkuinen syntymässä, kun olen 43 v. Tosin tällä kertaa taitaa lähteä kohtu samalla :(. Se tuntuu suurelta asialta...pelottavammalta kuin kokemani keskenmenot :(. Tällä kertaa mietin, selviänkö itse hengissä...Se pelottaa ja joudun aina välillä tuskan valtaan ajatellessani, jätänkö jälkeeni äidittömiä pieniä...
" Mitä psykologi sanoi vai kuunteliko hän vain lähinnä?"
Psykologi (nainen) kuunteli, antoi nenäliinaa ja esitti jotain hienovaraisia kysymyksiä. Minä kerroin ajatuksiani aiheeseen liittyen ja niitä tilanteita, joissa keskenmenot olivat tapahtuneet, puolison reaktioista ja ihan siitäkin, mitä konkreettisesti tapahtui. Puhuin kaikesta, mitä oli mielen päällä.
Keskenmenossa siis syntymätön lapsi, ei synny elävänä?
Eikös se ole sama asia kuin vaikkapa abortti tai se kun mies käy runkkaamassa, ei kovin pahan kuulonen juttu