Keskenmenon psyykkisestä puolesta

Minä olen kokenut kaksi keskenmenoa. Ensimmäisestä on kulunut jo kolmetoista vuotta ja jälkimmäisestä pari vuotta. Täytin juuri neljäkymmentä, joten on epätodennäköistä, että saan enää lisää lapsia. Onneksi minulla on lapsia, mutta olisin toivonut vielä yhtä. Jotenkin pohdin kai naiseuttani, parisuhdettani ja elämääni ylipäänsä keski-ikäistyessäni. Mitä psykologi sanoi vai kuunteliko hän vain lähinnä? Sekä raskaudet että äidiksi tuleminen ovat vaikuttaneet elämänkulkuuni. Ensimmäisellä kerralla olin ihastunut vastaeronneeseen mieheen. Mies ei halunnut sitoutua minuun, koska olin köyhä opiskelija. Suhteen laatu paljastui minulle viimeistään hänen ehdottaessa ryhmäseksiä. Kuinka silloin voi kertoa enää raskaudesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, että kenties salaa toivoin keskenmenoa. En halunnut tehdä aborttia, koska tein testin vasta kolmannen kuun alussa. Välissä kun oli ollut pientä tiputtelua ja kuukautiseni olivat niukat ja epäsäännölliset. Keskenmeno poltteli aluksi alaselkää ja vuoto kesti toista viikkoa. Tunsin itseni halvaksi, loukatuksi ja yksinäiseksi. Toisella kerralla raskaus oli toivottu, mutta km tapahtui toisella kuulla. Mietinkin, että miten psykologilla käynti voisi auttaa. Siksi utelen kokemuksestasi. Toivon, että tämä vanhojen asioiden suru menisi 'ikäkriisin' piikkiin ja ohi.

Keskenmenossa siis syntymätön lapsi, ei synny elävänä?

Eikös se ole sama asia kuin vaikkapa abortti tai se kun mies käy runkkaamassa, ei kovin pahan kuulonen juttu