Mansikkapaikkani

Upean tunnelman loit viikinkiaikaisesta lain ja järjestyksen ylläpitämisestä muinaisuudesta!
Muistuu mieleeni Visbyssä kokemani, seistessäni mieheni esi-isien 1200 luvulla rakentaman, Ruotsin vanhimman kivitalon edessä.

Historian havinaa, esi-isänsä paetessa Suomeen, oltuaan mukana kaatamassa Kustaa kolmannen valtaa aateliston yli, joka veroitti aatelistolta ankaralla kädellä sotajoukkojaan varten. Ei sentään ollut ampujana silloin:)

Vaikuttaneet ovat jälkeläisensä Suomessakin mm. Ahvenanmaalla puniikkipäällikkönä, samoin Venäjän historian aikana Leninille turvapaikkaa tarjoten Suomen puolella.

Upeaa on lukea luonnonkuvauksiasi, miten paljon olet saanut kiertää kokemassa, omat ihanimmat elämykseni liittyvät lapsuuden Hämeeseen, sen kauniin herttaiseen luontoon ja valtaviin metsiin, joihin helsinkil. lapsena sain tutustua.
Siellä Pihlajajärven puhdas veden tuoksu lumosi minut ja Papan tervatun veneen ihana tuoksu:)

Aikuiselämän saaristomaisemat Turun upeassa saaristossa, punaisine graniittikallioineen, missä meren ja taivaan,... lähes rannattoman avaruuden huumaava kauneus, on lähtemättömästi jäänyt osaksi minua!

Hyvin kuvattu mansikkapaikka

Kyllä Särkijärven rannalla Krookukset kukkii. Kesä tulee pääsemme multaa
rapsuttelemaan,sinne häipyy pahat mielet sekä elämäämme saadaan tuulta
purjeisiin.

Ompelen tänään tyynynpäällisiä oikein värikkäitä,joilla otamme mökillä
päivänokosia..


Kerro Luotsi olenko pannattu...

Kuis sää sillai oot korttis pläränny?
Huomauttuksii valuu ku vettä Aurajoes meil kaikil, itte mielessäin oon aatellu et joku vika on huomauttajaskii, eik hää olkaa seittemänkymppine.
No mitä vällii mut kirjotellaa ja ilahrutettaa muitkii sivul kirjottajii, vaik enemmä tullee itel illoo näist näppylöist.

kirjoitin tämän muutama päivä sitten ja siirsin tänne toivossa, että muutkin kirjottaisivat riittelyn ja pyttyilyn sijasta asiallisia kirjoituksia vaikka omista mansikkapaikoista

Kuhmalahti ”MANSIKKA-PAIKKA”
1991

Muutto keväällä Kuopiosta takaisin Hämeeseen syntymälääniin Kuhmalahdelle.
Heinäkuun ensimmäiset hellepäivät kuluivat uuden omakotitalomme maalaukseen.
Saatuani piharakennuksen maalattua illansuussa, istahdin saunan rappusille.
Mikä hiljaisuus ja rauha maaseudun illassa! Pitkän kaupunkielämän jälkeen tuntuu olo ja elämä maalla kerta kaikkiaan taivaalliselta.

Jo muutaman päivän oli mieli halunnut tutustumaan Längelmäveden kuhakantaan.
Puuveneeni olin tuonut jo aiemmin, mutta vesille en ollut vielä kerinnyt.
Tuumasta toimeen, pakkasin eväät ja kalavehkeet reppuun, ja ei kun pyöränselkään ja matkaan.
Venerannassa en heti malttanut lähteä soutamaan, vaan istahdin ihastelemaan tyyntä järvimaisemaa. Istuessani tuli mieleen tunnetun kansanlaulun sanat: ”Kas Längelmävesi tuolla Vöin hopeisin hohtelee, Ja Roineen armaiset aallot….”

Työnsin veneen vesille ja laskin uistimet pyytämään.
Ilta oli täydellinen kuhan soutuun ja jännittyneenä seurasin katajavapoja veneen reunassa. Ilma oli edelleen hiostava, vaikka aurinko oli jo laskenut. Olin jo kaartamassa kotiin päin, kun jäykkä katajavapa taipui, tartuin siimaan ja tunsin kuinka siima kiristyi kalan painosta. Vedin rauhallisesti siimaa veneeseen, lopulta aivan pystysuoraan veneen alta nousi ja näkyi jotain vaaleata. Otin haavin ja kalan tulessa pintaan nostin ensimmäisen kuhani Längelmävedestä.

Kuha valokuvattiin ja punnittiin kotona klo 2 yöllä.
Paino tasan 5 kg.

Mielenmaisemasta tuokiokuvia eri vuosilta.

Ovatko nämä nyt sitten niitä mansikkapikkoja, minulle vain tärkeitä paikkoja ja hetkiä, elämän virran poukamia joissa henki ja mieli on levännyt, katsonut ja kokenut suuria tunteita

Maisemat muuttuvat, ihminen pysyy samana, rakastaa näkemäänsä, jää näkemänsä vangiksi ja palaa yhä uudelleen samaan kuvaan, mielen maisemaan, onnelliseen tilaan.


Yhä se seisoo juurillaan
vanha haapa paikoillaan
mäen rinnettä vartioi
tuulessa lehtensä soi.

Vuosikymmenet kasvaneena
osa rungosta haljenneena
pukunsa yhä keväällä saa
kun luontokin orastaa.

Tyttö sen runkoon nojaten
joskus tunnusti rakkauden
Harva rakastuneita näki
lehdossa kukkui käki.

Neito tänään, jo harmaapää
haapansa luokse kiirehtää
viiltää runkoonsa sydämen
tunnustaa ikuisen rakkauden.

Harmaapää itkee ikävää
haapa vanha sen ymmärtää.
Kerran kaadunhan minäkin
me molemmat, viilletyin sydämin.

Se näkymä mikä avautui ikkunastani aiempina syksyinä, on piirtynyt lähtemättömänä mieleeni. Muutin toiselle paikkakunnalle, uusiin maisemiin, uusien näkymien eteen,
vaikka täälläkin on luonto lähellä, huomaan kuinka paljon kaipaan vihreää metsää, havupuita ja vanhaa haapaa mäen rinteessä.
Ne ovat jääneet sieluni silmiin ja katsoessani aamulla ohuen lumipeitteen saamaa pihaa, sen asfaltoitua parkkipaikkaa ja koivikkoa tien takana huomasin taas kuinka syvällä elän siinä tummassa vihreässä metsisessä näkymässä, sen rauhoittavassa sylissä jossa itkin itkuni ja huusin ikäväni oksien lomaan.
Täällä on vettä. Hieno elementti joka muuttuu joka hetki valon ja varjon leikissä, tai tuulen henkäyksessä sen selkään. En kuitenkaan ole kasvanut kiinni laineiden liikkeisiin, en veden solinaan ja myrskyn nostamiin vaahtopäihin, vaikka viihdynkin niiden äärellä. Katson ikkunasta kuinka vesi muuttuu tummemmaksi ilmojen kylmetessä. Laineet ovat terävämpiharjaisia kuin kesällä ja veden äänikin on kovempaa kun pysähtyy rannalle kuuntelemaan.
Entisten niittyjen tilalla vettä, havupuiden tilalla lehtipuita. Iso muutos johon sopeutumista opettelen. Rakastan hiljaisuutta jossa voi kuulla itsensä. Omat sydämen lyönnit ovat ainut rytmi askelille ja linnun laulu, tai pyrähdys oksalta oksalle on merkki elämästä joka sykkii sielläkin minne katse ei yllä. Risun rasahdus askelen alla ei enää kiinnitä huomiota koska siellä olen yhtä luonnon kanssa. Täällä on etsittävä uusi polku luontoon, uusi tie sellaiseen kohteeseen jossa sisäinen harmonia voittaa ulkoisen maailman vaikutteet. Paikka jossa ei ole muuta kuin luonto ja minä, minä pienenä hyväksymässä sen rauhan ja opetuksen jonka metsä on minulle antanut.
Lapsuuden metsikkö, itkun ja naurun kuusimetsä jossa sammalmatto pehmeydessään oli vertaansa vailla, kuusten oksilla roikkuva naava kuin salaisuuksien puutarhan köynnökset jotka kietoivat minut maailmaansa josta en koskaan halua pois.
Siellä oli mielenmaisemani, sinne aina palasin, kunnes aika erotti maiseman minusta, toi uusia mielenmaisemia, antoi elämälle rauhoittumispaikkoja ja toi tunteisiin syvyyttä.
Kiitetty olkoon luonto joka kasvatti minut, kiitetty se honkapuu jonka kylkeen nojatessa kaikki muu menetti merkityksensä ja tiesin että olen vain pieni osa sitä mikä silmin näkyy, mutta iso osa sitä mitä ei näe eikä kuule, osa elämän salaisuutta jonka taival on tuntematon ja polkukin usein kaita ja kivinen.

Eihän tämä keskustelulta vaikuta, mutta---

Tuli vuosi 1939. Olin ollut iloinen ja onnellinen, ja tietenkin huoleton, kuten lapsuusaikana kuuluukin olla.

Paljoa en muista, eikä aikuisetkaan varmaan lasten kuullen puhelleet sodan tulosta, vai oliko se näin että se sota syttyikin vähän niin kuin yllättäen. Sen kuitenkin muistan, että lunta oli jo maassa, ja aivan meidän nurkilla oli
valkopukuisia miehiä sota harjoituksissa.
Senkin muistan kun isä eräänä iltana sanoi että laittakaapas vaatteenne lähettyville helposti puettaviksi, kun ei sitä tiedä, mitä sattuu.
Ja niinhän siinä kävi että yöllä oli lähdettävä pakosalle, pois sodan jaloista. Sekin on mieleen jäänyt että hän käski laittamaan ruokaa pusseihin, muusta ei ollut niin väliä.
Oli kylmä ja pakkanen kun linja autossa lähdimme liikkeelle. Auto vei meidät Perkjärven asemalle. Siellä junaa odotellessamme ”naapurin” lentokoneet pörräsivät yläpuolellamme pommejaan pudotellen.
Meitä oli iso porukka eräässä talossa odottelemassa junaa ja isä vei meidät lapset puuliiteriin. Ihmettelin silloin miksi hän meidät sinne vei, mutta jälkeen päin hän sanoi vieneensä siksi kun kuvitteli ettei ne pommittajat niinkään ulkorakennuksiin ammuksiaan tyhjentelisi.
Kun sitten juna tuli, olisi isä laittanut meidät vain junaan ja lähtenyt itse takaisin, mutta minä huusin ja itkin pidellen hänen vaatteistaan kiinni, niin ettei hänellä varmaankaan ollut sydäntä jättää meitä.

Tavaravaunussa sitten istuimme hirveän suuressa porukassa, aikuiset itkien ja valitellen kuka mitäkin. Muistelen että äiti oli aika rauhallinen, mutta jostain kun tuli tieto että naapurit olivat jo päässeet Viipuriin asti, niin silloin hänkin hermostui. Isä ei koskaan näyttänyt tunteitaan. Meillä oli sentään syötävää, kiitos isän, mutta monilla oli varmaankin kova nälkä matkan jatkuessa, vaikka kyllä jossain asemalla oli ruokailuakin järjestetty, mutta eihän kaikki ehtineet aina syödä, kun taas pommittajat tulivat.

Oli se silloinkin ihmeellistä, miksi hukkasivat voimiaan ja ammuksiaan siviileihin, niin kuin se olisi jotakin auttanut tuossa typerässä sodan käynnissä.


Kiikka oli ensimmäinen paikka jossa meidät passitettiin junasta . Siellä meidät majoitettiin yhteen omakotitaloon, jossa oli tupa täydeltä muitakin pakolaisia. Mihin isä oli mahtanut kadota jossain raossa, hän ei nimittäin ensipäivinä ollut joukossamme.
Heillä ei äidin kanssa mennyt enää pitkään aikaan oikein hyvin, oli ollut monia riitojakin jo kotona ollessamme. Olisikohan isä jollain lailla yrittänyt katkaista välimme äitiin, se nykyisin on tullut mieleeni.
Mutta kai me lapset, ja meidän huolehtimisemme olivat tärkeämmällä sijalla hänen ajatuksissaan, koska hän ilmestyi kuitenkin joukkoomme, kai parin päivän kuluttua.
Me nukuimme talon vintti huoneessa, muu porukka ala kerroksissa. Ja sielläkin sattui minulle taas kommellus. Vintiltä alas tultiin melko pystyssä olevia, kapeita rappusia, ja sieltähän minä taas peffallani muljahtelin alas monta metriä.(Mistä sen oikein tietää, jos nuo nykyiset selkäsärkyni vaikka johtuisivat noista lapsuuden aikaisista loukkaamisistani.)
Ei me monta päivää siellä Kiikassa oltu, ehkä pari yötä nukuttiin, en tarkoin muista. Mutta Talkkunaa siellä ainakin tarjoiltiin, jota minä en suuhuni pistänyt. Sain sentään jonkun leivänpalan suurempaa nälkää poistamaan.

Matka jatkui. Seuraava pysähdyspaikka oli Kokemäen Palojoella . Sielläkään emme olleet ainakaan viikkoa kauemmin. Sieltä muistan tapauksen joka täytyy tässä mainita. Sisarpuoleni Mirjami oli silloin nätti luonnonkiharatukkainen 14 vuotias tyttö. Samassa rakennuksessa oli joitain sota-poikia myöskin majoitettuna viereiseen huoneeseen.
Isä kuuli sieltä seinän takaa jotain erikoista ääntä,ja lähti kiireesti ovesta ulos. Meni sinne sota-poikien huoneeseen löytäen sieltä Mirjamin joita pojat kiusasivat. On jäänyt mieleeni kun hän huusi kovalla äänellä ’ettekö te typerät näe että lapsihan tyttö vielä on’. Onneksi ei ehtinyt mitään pahempaa tapahtumaan.

Ja taas eteenpäin, Huittisiin. Lauhankylän kansakoulu oli siellä asuinpaikkanamme sentään vähän pidemmän ajan. Jouluajankin siellä vietimme. Sieltä olevat muistoni eivät ole mitenkään erikoisen mukavia, ainakaan ensiajat. Oli kai ensimmäinen ilta, kun eräs vanhempi naisihminen kuoli , varmaankin matkan rasituksista, ja sodan aiheuttamasta pelosta johtuen.

Valittaminen kannattaa. Olimme Kreetan, Agios Nikolaoksella ja valitimme meluisasta pohjakerroksen huoneesta joka ennakkovarauksestamme huolimatta oli meille kilteille Suomalaisille annettu.

Saimme kuitenkin kun olimme kiukuteltu respassa ja kun Englantilaiset lähtivät pois loistavan yläkerroksen parvekkeellisen huoneen ja merinäköalan. Elokuun täysikuutamo ja ne kaikki kauniit maisemat nii olihan siellä 'mansikkapaikka, mihin haluais mennä taas.

Lähdin maailmalle synnyinkodistani, sen rakkaita leikkipaikkoja sain vielä lapsenlapsille näyttää. Puutarha ja kasvimaa olivat säntillisesti hoidetut, mutta rantatörmä oli luonnonniittynä, ja se oli mansikkapaikkani ihan sananmukaisesti, mesimarjojakin löydettiin . Pujahdin usein viltin ja kirjan kanssa päivänkakkaroiden ja harakankellojen sekaan, kosteikon mesiangervojen tuoksu melkein pyörrytti ja kuvittelin kesyttäväni perhosia, nenänpäälleni kun joskus laskeutuivat. Melkein vesirajassa kasvoi valtavia tuomia, koskaan en niidenkään kirpeänmakeaa tuoksua unohda, johon liittyy muistoissani savustettavien lahnojen aromi..

Keväisin tontilta valuva vesi muodosti puron töyrästä alas, sihen rakensimme vesimyllyjä ja kepeillä autoimme uomaa. En muista missään muualla niin rehevän keltaisia rentukoita kuin siinä kohden rantaa. Rantakoivujen kottaraispötöt saivat aina asukkaat, nekin kaivattuja täällä etelärannikolla asuessani. Paksuoksaisimpaan koivuun oli kiinnitetty nuoratikkaat ja pieni lava, jonne saattoi kiivetä omiin oloihinsa. Sieltä voi seurata tukkilauttojen uittoa, sorsapoikueita , kuunnella kaislikon suhinaa ja tuulen tarinoita.

Koivussa oli myös paksu köysi liaanina, jonka avulla saattoi leiskautella järveen. Mieleen on syöpynyt hetki, kun olin hyppäämässä ja huikkasin inkkarihuudon. Äiti oli huuhtomassa vauvan pyykkiä laiturin päässä, isä puhdisti venettä, sisarukset makasivat laiturilla katsellen sen raoista kaloja. Kun kiljaisin, kaikki katsoivat minua , huiskuttivat kättään ja sinkautin itseni pitkälle. Kävin vielä uimalla hakemassa ulpukoiden kukkia ja "possuja" sisaruksilleni. Auringonkilo leikki vedenpinalla säihkyen , oli ihana kesäpäivä.

Ahomansikoita

Ei ole näillä main mansikkapaikkoja niinkuin oli lapsuuden maalaisympäristössä. Meitä oli kolme tyttöä, jotka tiesimme kaikki mansikkapaikat muutaman kilometrin säteellä kodeistamme

Aina kesällä illansuussa sokerijuurikaspellolta päästyämme menimme uimaan. Rantaan mennessä emme ehtineet mansikkapaikkoja koluta, sillä äkkiä oli päästävä pulahtamaan virkistävään meriveteen kuuman päivän päätteeksi.
Voi miten taivaalliselta tuntui sukellella laiturin päästä, uida ja maata auringon kuumentamalla sileällä rantakalliolla ja kuivata itsemme.

Kotimatka tehtiin hieman mutkitellen kun piti käydä noukkimassa ahomansikoita muuntajan luota ja aurinkoisen pellon laidalta ojan reunoilta heinikosta. Pujottelimme mansikat heiniin, joita kertyikin oikein nipullinen. Totta kai suuhun meni suurin osa.

Erään ikivanhan kivisen vilja-aitan takana kasvoi kummallisia mansikoita. Me päättelimme että ne oli villiintyneitä puutarhamansikoita, en tiedä mitä olivat hyviä kuitenkin.
Ne olivat isompia kuin ahomansikat ja erimakuisiakin eikä niin kirkkaan punaisia, ikäänkuin härmää oli marjojen pinnalla.

Tytöt olivat kuulleet sen maatalon piioilta että siinä kiviaitassa oli homenokkia. Ne tulivat sieltä kummittemaan siinä vanhassa maatalossa. Siellä oli jotain kamalaa tapahtunut ennenvanhaan. Saivat meidät uskomaan juttujansa. Kammotti aina sen paikan ohi kulkea.
Neitokaisina myöhemmin lavatansseista palatessamme kesäyönä ei enää kummitukset peloittaneet.

Nyt minulta puuttuvat mansikkapaikat, mutta vattupaikat minulla on hyvät. Yleensä hyvänä vattuvuonna toistakymmentä litraa olen niitä pakastimeeni saanut.

Varmaan olen kertonutkin varsinaisesta mansikkapaikasta sieltä Pihlajakosken mummolasta. Pihlajajärven keskellä aivan vastapäätä Rantalaa oli melko iso Sikasaari, jonne varmaan oli sikapossuja jätetty kesäksi, aivan kuin lampaita ja nuorkarjaakin vietiin saariin laiduntamaan.
No sinnehän nuoren aviomieheni kanssa suodeltiin ihanana kesäpäivänä 3 ltr pilkkumin kanssa poimimaan.
Viikon olin jo ollut 1 vanhan poikani kanssa lomalla ja niinpä ei halauksista meinannut loppua tulla, kun yksityisyyteen vihdoin ennätimme:)
Katsellessani pitkää rinnettä ylös, en ole ikinä nähnyt niin paljon punaisina näkyviä mansikoita,...siinä poimimme melko nopsaan pilkkumin kukkuroilleen punaisia kypsiä mansikoita!

Veneessä oli pidettävä pilkkumi niin suorassa etteivät rullanneet pohjalle, ja lettukestit lupasi äidin vanhin sisko tätini saunan jälkeen meille. Onkohan mikään niin hyvää kuin hieman murskatut mansikat sokerilla, rapeareunaiset lettuset ja tuore maito!

Kyllähän Viisikkokirjoissa kerrottiin, kuinka paksu Devonshiren kerma mansikoiden kanssa maistui, enkä sitä epäilekään lainkaan, lukiessa tuli aina vesi suuhun.

Olihan Sipoossakin ojanreunoilla mansikoita vielä 80 luvulla, ennen salaojitusta, mutta ei siinä määrin enää ole sitäkään koettu, kuin Sikasaaressa
kerran kesällä.

Fundsija rykäisikin käyntiin oikein kirjoituskilpailun:)
Voivatko muut palstalaiset "luokitella" kuka on lyyrisin ja ilmeikkäin mansikkapaikkansa kuvaaja?

Toivon, että huumormielessä vaan tuollaista kysyt. Kyllä mukavia, rentouttavia olivat lukea kaikki. Vaatii tietynlaisen harmonisen, vapautuneen mielentilan näin läheisesti omista hyvistä hetkistään kirjoitella.

huomenta ja kiitos hienoista hetkistä lukiessani viestejä, Jos täällä joku julistaa kilpailun, jättäköön minut ulkopuolelle, olen opetellut kirjoittamista melko kauan.
Täällä on tärkeintä nuo hyvältä maistuvat sanat.
fundsija

Ei kai ole mitään merkitystä sillä, kuinka kauan on opetellut kirjoittamista?

Menin kansakouluun 1947 ja siitä asti olen kirjoittanut ja lukenut.
Molemmat taidot olin oppinut jo noin 5 vuotiaana, isoveljen opetellessa niitä taitoja.

Kuulemalla ja harjoittelemalla oppii mitä vain, mutta tuskin täällä mitään kirjoituskilpailuja kannattaa järjestää.
Kaikki ovat samalla viivalla!

Häviö ei ole häppee!

Olen katsellut lumikellojen ja narsissien kärkiä, jotka jo nousevat esiin maasta. Hiukan pelottaa niiden puolesta, takatalvi on niin todennäköinen. Mitä ne tietävät mistään?

Luin teidän hienoja kertomuksianne ja myös lapsuuden kokemuksianne. Tunne samoista kokemuksista valtasi mieleni.. .. Ja sitten, luettuani Ramoonan tekstin
tuntui kuin verho olisi vedetty lapsuuskesieni edestä,
kun heinänkorren korkuisena kuljimme toisten lasten kanssa mansikkapaikoillamme kodin rantatöyräällä, tiesimme kaikki paikat, missä mansikka kukki ja teki marjaa, ja mansikat tuoksuivat pienessä kädessä, jolla niitä ensimmäisiä äidille jo hiukan mehustuneina toisten kanssa ojennettiin.

Aurinko lämmitti ja uimavesi vilvoitti. Marjapensaiden välissä piilosleikkejä, varsinkin mustaherukat oksat raskaina marjoista tarjosivat hyviä paikkoja. Piilosleikkejä harrastimme usein.

Enemmän sieltä lapsuuden maasta haluaisin kirjoittaa, mutta kuoroleirille olen lähdössä. Monenlaisten sattumusten kautta on elämäntieni kulkenut tänne eteläreunalle. - Hyvää päivänjatkoa!

.

Nimimerkki pyrämidille. Oletko koskaan kuullut sanontaa:"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli":
Harmonisella mielellä kirjoitettuja viestejä on todellakin vähemmän kuin kiisteleviä, ja minä, sekä monet muutkin kirjoittavat rakastavat harmoniaa, mutta sen keskelle vähän särmääkin. Se on elämää.

Toinen asia joka pisti silmääni ja mieleeni oli tuo kirjoittamisen opettelu, tai opiskelu.
Olen sitä mieltä, että sellainen kirjoittaja joka opiskelee kirjoittamista, on lahjaton ja tarvitsee opetusta, ei pelkästään kieliopissa vaan kerronnallisessa ilmaisussaa.
Jarno Paasilinna sanoi, että on oppineita ja opetettuja.
Taisi tarkoittaa itseään, sillä hän oli luonnonlahjakkuus, joita on joka alalla.
Oppinut, niin kuin sanotaan "kantapään kautta".

anlis 3

Kirjoittamisen opiskelu, sitä ne minäkään oikein ymmärrä.

Itse kirjoitan joka päivä ja paljon, olen fasessa Tviittaan, teen julkaisua, runoja, tarinoita, satuja lapsille, laulun sanoja, mutta ikinä en ole opetellut kirjoittamista-

Itseoppineena en ala kilpailemaan, mutta olen ihan sivutuotteena voittanut kirjoituskilpailujakin. Viimeksi sain palkintona hyvin arvokkaan teoksen kirjahyllyyni.
Täällä vain kirjoitellaan, ei kirjoiteta mitään kaunopuheita, en ainakaan minä.

Hyvää, selkeää tekstiä on aina kiva lukea.

Hieno aloitus,
Pietari Brahesta tuli heti mieleeni kreivin aika.
Niin ja olihan meillä Ruotsin kanssa n.700 vuotta yhteinen historia.
Oma mansikkapaikkani on täällä Suomenmaassa. Kohta sinne taas menen. Mökin ulkomaalaus jatkuu ja pojan rakenteilla olevan mökin teko. Viime kesänä sain porukan isoimman kalan. Se oli hauki 8,8kg.

Tämä ei ole kalavale (katkelma aiemmin kirjoitetusta)

Se oli muistaakseni sillon olympiavuonna tai sitä edellisenä, ei ainaskaan sitten myöhemmin. Sillon syksyllä viiskaks Rauno, se mun koulukaveri, lähti oppikouluun ja meidän leikit jäi siihen.
Mutta niinkus mä sanoin, me lähdettiin yötä vasten kalaan sinne järvelle. Äiteet tietysti kielsi meitä hukkumasta oikein selkäsaunan uhalla, sen verran lookisia niiden jutskat oli, vaikkei sillon mitään uimaliivejä ollu, joillain herrain pennuilla saatto uimakoulussa olla jotkut korkkiliivit, meillä ei kummiskaan. No, mä sousin semmottet puoli kilometriä siitä rannasta sinne Paskosaaren takana olleen kaislikon reunaan, Rauno istu siinä perätuhdolla koko matkan ajan. Veneen pohjalla oli narun päässä melkoinen kiviankkuri ja me laskettiin se sitten siellä perillä veteen, laitettiin madot koukkuun, sylkästiin niihin niinkun oikeet kalamiehet ja sitten siimat järveen.
Kai me ongittiin ainaskin kolme neljä tuntiai siinä, saatiin muutama särki ja pari ahventa. Sitten rupes onkiin tuleen kiiskii ja me muistettiin ne eväät. Jostain syystä me soudettiin siihen Paskosaaren rantaan, sähän tiedät, ettei kovin iso se saari, hädintuskin sata metriä ylt´ympäriinsä. No, me noustiin maihin ja ruvettiin maisteleen voileipii. Tietysti me siinä jutskattiin tytöistä, just sellasii utopiikuvii maalattiin mitä ikä ny edellytti. Se oli jo melko valosaa, aurinko ei ihan vielä noussut, valosaa kummiskin. Ja sitten...
Semmottet viisikymmentä metriä siitä rannasta kun vesi alkaa kuohuu. Paljon leveemmältä kun saaren leveys puolikaaren muotoinen kuohuva vesi-ilmiö tulossa suoraan meitä kohti. Ja se veden loiske tai pikemminkin läiske. Kestää hetken, enneku me tajutaan, että siinä on kaloja, satoja kaloja. Ja tulossa suoraan meitä kohti!
Koko näytös on ohi muutamassa hetkessä kun meidän edessä ahvenlauma ajaa pikkukaloja rantamatalikolle. Niill ei oo mitään mahiksii paeta nopeeliikkeisii ahvenii, jotka syöksähtelee edestakaisin. Ja meidän onget veneessä eikä edes haavii, jolla vois lippoo niitä ahvenii.
Uudestaan sinne kaislikon reunaan. Ihan turhaan me, kohot liikahtelevat vain väreiden ansiosta, kala ei syö.
Kukaan ei usko sitä jutskaa. Näin jälkikäteen mä ymmärrän kyllä syyn. Delfiinien ja tonnikalojen tavat toki tiedetään, mutta sisävesillä kalojen läiske vain kudun yhteydessä, ei elokuista pyyntitapahtumaa.

Olipa kerran OnniManni
OnniMannista matikka,
matikasta maitopyörä
maitopyörästä pytikkä
pytikästä pöytäristi
pöytärististä ripukka
ripukasta rintasolki
rintasoljesta sopukka jatkuuu...

Muistoja varhaislapsuudestani saakka mielen sopukoissa on monenlaisia.90-luvun loppupuolella yksin jäätyäni löysin ikuisesti mielessä säilyvän mansikkapaikan, jonne palaan usein uudelleen kesäisin.

Eeva ja Paavo Ryynäsen taiteilijakoti ja Paaterin kirkko, kertovat kahden taiteilijan mahtavasta elämäntyöstä jota me saamme ihailla. Siellä ollessa uppoutuu moninaisiin mielenmaisemiin sisäinen mielenrauha saa otteen ajatuksista. Huikean upeita töitä katsellessa mitä ikihongasta - puusta voi saada aikaan.

Kun näiltä reissuiltani palaan kotiin elän vielä Paaterin näkymien muistoissa pitkän aikaa. Pihassa järvelle päin olevan kuusen juurella on muistomerkki jonka alla on heidän maallinen maja.

Laitan linkin muistojeni mansikkapaikkaan, napauta oikealla alakulmassa olevaa ristikkoa kuva avautuu koko ruudun näkymänä:

http://www.youtube.com/watch?v=ckHRFgWlnys

Kuva puhukoon mansikkapaikastani.

Upeeta, onhan taitavaa työskentelyä ollut, seitsemän veljestäkin Hiidenkivellä sonnilauman ahdistamana.
Kiitos, Lorena!

Tykkään kovasti tuosta Ryynäsen ateljeesta ja usein olemme sisareni kanssa käyneet jo Ryynäsen eläessä tuolla Vuonislahdella.

Laitan tähän toisenkin mielenkiintoisen paikan joka on Mikkelistä Anttolan suuntaan n 10km, Anjan puisto, tämä Anja on 'pelastanut' Mikkelin kaupungin hylkäämiä puita ja pensaita myös kukkajuurakkoja.
On istuttanut valtavan kauniiksi ja virkistäväksi puistoksi omalle tontilleen, sielläkin matkailijan silmä ja mieli lepää.
Puistikosta löytyy savusauna ja tekolampia, joutsenia ja riikinkukkoja ties mitä. lampaitakin siellä oli aitauksessa.
Ystävätteri tunsi hyvin Anjan ja meillä oli todella hyvä opas, mansikoitakin löytyi.

Kaupunki oli tehnyt tarjouksen puistosta, enkä nyt enää ole tietoinen miten puistikon on käynyt.

Tästä linkistä löytyy paljon kuvia ja tietoa

http://anjanpuisto.webs.com/

Vietin Anjan kanssa puistossa monta tuntia -13 kesällä, eräänä pitkän päivän iltana. Se oli hänelle vapaa hetki raskaan raadannan lomassa, koska Anjankin voimat ovat rajalliset ja puisto vaatii paljon työtä. Olisikohan vapaaehtoiselle avulle paikka jonne kannattaa aikaa tuhlata.

On toinenkin mielenkiintoinen paikka Mikkelissä.

http://www.mikkelinyt.fi/?eventid=1833

Ritva on ihana ihminen, paikalle ei ole pääsymaksua, mutta siellä saa virikkeitä ja virtaa, keräilytaidetta, menkää tutustumaan.

Läytö fundsijalta. Minne lienee kadonnut vai kirjoittaako jollain muulla nikillä ?