Minulla on elämäni aikana ollut monta mansikkapaikkaa: sellaisia, jotka haluaisin kokea ja elää yhä uudestaan. Sanotaan, että jokainen ihminen on laulun arvoinen, nämä paikat ovat ellei muuta, niin ainakin kertomisen arvoisia. Kokemuksien aikajärjestyksestä en pidä lukua, en enää edes muista kaikkien tarkkaa vuosilukua. Tietenkin tuo sana mansikkapaikka on harhaanjohtava, en kerro marjoista kuin yhdessä paikkaa. Karpalomättäät Salan kaupungin reunalla noin 80 km. Tukholmasta pohjoiseen. Vesijättömaata, sellaista hyllyvää suomaata. Kahden päivän aikana muutamassa tunnissa kahmin lähes 60 litraa noita ihanan happamia marjoja, vaikka poimuriin tarttuvia heiniä ja sammalia sai jatkuvasti nyhtää piikkien välistä .
Kolmisenkymmentä kilometriä länteen, monivuotinen asuinpaikkani Västerås. Kaupungin ulkoilualue Björnö. Aamuyöllä Mälaren rannalla satojen lintujen laulukonsertti, vähän kauempana aamuauringon silhuetteina nurmikolla ruokailevat peurat. Matkalla sinne kettuemo vilahtaa tien yli poikanen suussaan, mäyrä ja siiliä, tiellä nopeusrajoitus, että ehtii katsella ja varoa ajamasta yli. Seisoa hiljaa Anundshöijdenin korkeimmalla hautakummulla, kuvitella lainlaulajan laulamassa ikiaikaista kertomusta pääkallosta, jonka sisältä koko maailma sai alkunsa. Laulu viikienkien jumalista, Walhallaan matkanneista sankareista. Laulu, joka polveilee vuosituhansien halki päättyen hetkeen, jossa lainlaulaja seisoo veneenmuotoisen kivipiirin keskellä olevalla lakikivellä viikinkiheimojen vanhimpien seisomassa kukin määrätyn kivipaaden edessä käsissään keihäs ja kilpi. Heimojen tai yksilöiden välisiä riitoja tai tuomioita käsittelevän raadin tärkein henkilö se lainlaulaja. Näin on menetelty ennenkin, näin tehdään nytkin.
Hiljentyä hetkeksi Domkyrkan keskikäytävällä. Alttarikaappi, puusepän uskomattoman upea taidonnäyte. Oikealla puolella Eerik XIV: sarkofagi. Kaarina-vaimollahan oma sarkofaginsa täällä Turun Tuomiokirkossa. Käytävän vasemmalla puolella Pietari Brahe Ebbe-vaimonsa kanssa marmorivuoteeseen ikuistettuina. Seinillä aatelissukujen vaakunoita, Adlercreutz. Tawaststerna ja monen muunkin Suomessakin vaikuttaneen aatelissuvun vaakunat. Lukuisia ovat olleet heidän puolestaan luetut Avemariat. Rikkaiden haudat kirkon lattian alla, hurskaiden eli piispojen haudat lähimpänä allttaritaulua. Asehuoneessa pieni museo, muutama kirja, kasukoita ja piispojen sinettejä.
Bergenissä Atlantin rannalla, monimetristen aaltojen tyrskytessä aallonmurtajaa vasten, kauempana merellä salamat, jyrähdyksiä vain ei kuulu. Tai auringonlasku Elbellä, seison yhdysveneen kannella matkalla telakalta Sant Paulin Pirunsillalle. Rakennusten mustat silhuetit esirippuna taivaan väriloistolle. Muistoihin syöpynyt pieni hetki.
Suomessa laavu Inarinjärven rannalla. Savunmakuista nuotiomakkaraa, sulatettua voileipää, ja nokipannusta kuumaa kahvia, taivaalla vyöryvat revontulet, kaukaa kantautuva sudenulvonta. Sattasjoen mutkassa pieni suvanto kesähyttysten inistessä. Törmäpääskyt sujahtelevat ohitseni minusta välittämättä. Kauempana sorsaemon narahtava ääni, kutsuu poikasiaan.
Moninaisia nuo minun mansikkapaikkani, joihinkin sisältyy mielikuva toisista ihmisistä, monissa olen aivan yksin. Miltei kaikissa mukana luonto, ehkä jotenkin olen erakko, en tiedä. Yhteistä niille kaikille on tämä, kaikki nämä mansikkapaikat toivoisin kokevani vielä kerran.
Mansikkapaikkani
44
538
Vastaukset
Upean tunnelman loit viikinkiaikaisesta lain ja järjestyksen ylläpitämisestä muinaisuudesta!
Muistuu mieleeni Visbyssä kokemani, seistessäni mieheni esi-isien 1200 luvulla rakentaman, Ruotsin vanhimman kivitalon edessä.
Historian havinaa, esi-isänsä paetessa Suomeen, oltuaan mukana kaatamassa Kustaa kolmannen valtaa aateliston yli, joka veroitti aatelistolta ankaralla kädellä sotajoukkojaan varten. Ei sentään ollut ampujana silloin:)
Vaikuttaneet ovat jälkeläisensä Suomessakin mm. Ahvenanmaalla puniikkipäällikkönä, samoin Venäjän historian aikana Leninille turvapaikkaa tarjoten Suomen puolella.
Upeaa on lukea luonnonkuvauksiasi, miten paljon olet saanut kiertää kokemassa, omat ihanimmat elämykseni liittyvät lapsuuden Hämeeseen, sen kauniin herttaiseen luontoon ja valtaviin metsiin, joihin helsinkil. lapsena sain tutustua.
Siellä Pihlajajärven puhdas veden tuoksu lumosi minut ja Papan tervatun veneen ihana tuoksu:)
Aikuiselämän saaristomaisemat Turun upeassa saaristossa, punaisine graniittikallioineen, missä meren ja taivaan,... lähes rannattoman avaruuden huumaava kauneus, on lähtemättömästi jäänyt osaksi minua!Toisille on suotu loistavat kertojan lahjat.
Epiikkaa parhaimmillaan. Luonto/maisemakuvaukset luokkaa, mihin en itse pystyisi. Toisaalta "mansikkapaikatkin" sijainneet akselilla :Etelä-Eurooppa Inari. En tiedä, mutta luulen, että vaikkapa vain jossain Suomen syrjäkylällä asuva, kirjalliset lahjat saanut, pystyisi kuvailemaan omia lapsuus ja nuoruusajan maisemiaan yhtä lahjakkaasti.
Kalle Päätalo oli mielestäni esimerkki juuri vastaavanlaisesta kirjoittajasta.
Hyvin kuvattu mansikkapaikka
Kyllä Särkijärven rannalla Krookukset kukkii. Kesä tulee pääsemme multaa
rapsuttelemaan,sinne häipyy pahat mielet sekä elämäämme saadaan tuulta
purjeisiin.
Ompelen tänään tyynynpäällisiä oikein värikkäitä,joilla otamme mökillä
päivänokosia..
Kerro Luotsi olenko pannattu...- -elwiira-
Kuis sää sillai oot korttis pläränny?
Huomauttuksii valuu ku vettä Aurajoes meil kaikil, itte mielessäin oon aatellu et joku vika on huomauttajaskii, eik hää olkaa seittemänkymppine.
No mitä vällii mut kirjotellaa ja ilahrutettaa muitkii sivul kirjottajii, vaik enemmä tullee itel illoo näist näppylöist. kirjoitin tämän muutama päivä sitten ja siirsin tänne toivossa, että muutkin kirjottaisivat riittelyn ja pyttyilyn sijasta asiallisia kirjoituksia vaikka omista mansikkapaikoista
- Kiitos, fundsija!
Sinua on loukattu täällä niin pahasti, että myötähäpeää tunnen
niiden l o u k k a a j i e n puolesta.
Pystytkö pitkässä juoksussa olemaan loukkauksistaabn välittämättä?
YKSI loukkaaja todella on sitä mieltä, että h ä n t ä on loukattu, vaikka hän kirjoittaa aivan kamalia loukkauksia itse.
On kai tosiaankin niin sokea, että näkee vain pienen roskan puolustautujan viestissä, mutta ei näe kokonaista lehmän kakkaa omassa kirjoittamassaan viestissä.
Sitten tulee kertomaan, että joku on kirjoittanut hänen nikillään, vaikka taatusti oli juuri hänen tapaistaan!
Kaikki sen tajusivat.
Silti se toinen oli puolustelemassa häntä, vaikka varmasti myös tajusi. - pettynyt..
Onhan täällä suurin osa asiallista ja mukavaa kirjoittelua, miksi aina vaan niihin riitaisiin kiinnitetään huomio. Ei oikein kannusta tuollainen huomauttelu .
- Jouko-vaari
Kuhmalahti ”MANSIKKA-PAIKKA”
1991
Muutto keväällä Kuopiosta takaisin Hämeeseen syntymälääniin Kuhmalahdelle.
Heinäkuun ensimmäiset hellepäivät kuluivat uuden omakotitalomme maalaukseen.
Saatuani piharakennuksen maalattua illansuussa, istahdin saunan rappusille.
Mikä hiljaisuus ja rauha maaseudun illassa! Pitkän kaupunkielämän jälkeen tuntuu olo ja elämä maalla kerta kaikkiaan taivaalliselta.
Jo muutaman päivän oli mieli halunnut tutustumaan Längelmäveden kuhakantaan.
Puuveneeni olin tuonut jo aiemmin, mutta vesille en ollut vielä kerinnyt.
Tuumasta toimeen, pakkasin eväät ja kalavehkeet reppuun, ja ei kun pyöränselkään ja matkaan.
Venerannassa en heti malttanut lähteä soutamaan, vaan istahdin ihastelemaan tyyntä järvimaisemaa. Istuessani tuli mieleen tunnetun kansanlaulun sanat: ”Kas Längelmävesi tuolla Vöin hopeisin hohtelee, Ja Roineen armaiset aallot….”
Työnsin veneen vesille ja laskin uistimet pyytämään.
Ilta oli täydellinen kuhan soutuun ja jännittyneenä seurasin katajavapoja veneen reunassa. Ilma oli edelleen hiostava, vaikka aurinko oli jo laskenut. Olin jo kaartamassa kotiin päin, kun jäykkä katajavapa taipui, tartuin siimaan ja tunsin kuinka siima kiristyi kalan painosta. Vedin rauhallisesti siimaa veneeseen, lopulta aivan pystysuoraan veneen alta nousi ja näkyi jotain vaaleata. Otin haavin ja kalan tulessa pintaan nostin ensimmäisen kuhani Längelmävedestä.
Kuha valokuvattiin ja punnittiin kotona klo 2 yöllä.
Paino tasan 5 kg. Mielenmaisemasta tuokiokuvia eri vuosilta.
Ovatko nämä nyt sitten niitä mansikkapikkoja, minulle vain tärkeitä paikkoja ja hetkiä, elämän virran poukamia joissa henki ja mieli on levännyt, katsonut ja kokenut suuria tunteita
Maisemat muuttuvat, ihminen pysyy samana, rakastaa näkemäänsä, jää näkemänsä vangiksi ja palaa yhä uudelleen samaan kuvaan, mielen maisemaan, onnelliseen tilaan.
Yhä se seisoo juurillaan
vanha haapa paikoillaan
mäen rinnettä vartioi
tuulessa lehtensä soi.
Vuosikymmenet kasvaneena
osa rungosta haljenneena
pukunsa yhä keväällä saa
kun luontokin orastaa.
Tyttö sen runkoon nojaten
joskus tunnusti rakkauden
Harva rakastuneita näki
lehdossa kukkui käki.
Neito tänään, jo harmaapää
haapansa luokse kiirehtää
viiltää runkoonsa sydämen
tunnustaa ikuisen rakkauden.
Harmaapää itkee ikävää
haapa vanha sen ymmärtää.
Kerran kaadunhan minäkin
me molemmat, viilletyin sydämin.
Se näkymä mikä avautui ikkunastani aiempina syksyinä, on piirtynyt lähtemättömänä mieleeni. Muutin toiselle paikkakunnalle, uusiin maisemiin, uusien näkymien eteen,
vaikka täälläkin on luonto lähellä, huomaan kuinka paljon kaipaan vihreää metsää, havupuita ja vanhaa haapaa mäen rinteessä.
Ne ovat jääneet sieluni silmiin ja katsoessani aamulla ohuen lumipeitteen saamaa pihaa, sen asfaltoitua parkkipaikkaa ja koivikkoa tien takana huomasin taas kuinka syvällä elän siinä tummassa vihreässä metsisessä näkymässä, sen rauhoittavassa sylissä jossa itkin itkuni ja huusin ikäväni oksien lomaan.
Täällä on vettä. Hieno elementti joka muuttuu joka hetki valon ja varjon leikissä, tai tuulen henkäyksessä sen selkään. En kuitenkaan ole kasvanut kiinni laineiden liikkeisiin, en veden solinaan ja myrskyn nostamiin vaahtopäihin, vaikka viihdynkin niiden äärellä. Katson ikkunasta kuinka vesi muuttuu tummemmaksi ilmojen kylmetessä. Laineet ovat terävämpiharjaisia kuin kesällä ja veden äänikin on kovempaa kun pysähtyy rannalle kuuntelemaan.
Entisten niittyjen tilalla vettä, havupuiden tilalla lehtipuita. Iso muutos johon sopeutumista opettelen. Rakastan hiljaisuutta jossa voi kuulla itsensä. Omat sydämen lyönnit ovat ainut rytmi askelille ja linnun laulu, tai pyrähdys oksalta oksalle on merkki elämästä joka sykkii sielläkin minne katse ei yllä. Risun rasahdus askelen alla ei enää kiinnitä huomiota koska siellä olen yhtä luonnon kanssa. Täällä on etsittävä uusi polku luontoon, uusi tie sellaiseen kohteeseen jossa sisäinen harmonia voittaa ulkoisen maailman vaikutteet. Paikka jossa ei ole muuta kuin luonto ja minä, minä pienenä hyväksymässä sen rauhan ja opetuksen jonka metsä on minulle antanut.
Lapsuuden metsikkö, itkun ja naurun kuusimetsä jossa sammalmatto pehmeydessään oli vertaansa vailla, kuusten oksilla roikkuva naava kuin salaisuuksien puutarhan köynnökset jotka kietoivat minut maailmaansa josta en koskaan halua pois.
Siellä oli mielenmaisemani, sinne aina palasin, kunnes aika erotti maiseman minusta, toi uusia mielenmaisemia, antoi elämälle rauhoittumispaikkoja ja toi tunteisiin syvyyttä.
Kiitetty olkoon luonto joka kasvatti minut, kiitetty se honkapuu jonka kylkeen nojatessa kaikki muu menetti merkityksensä ja tiesin että olen vain pieni osa sitä mikä silmin näkyy, mutta iso osa sitä mitä ei näe eikä kuule, osa elämän salaisuutta jonka taival on tuntematon ja polkukin usein kaita ja kivinen.Jäi tuosta äskeisestä viestistä ihan kokonaan pois tämä aiempi mielenmaisema kuva.
olkoon tämä nyt osa II
"Mielenmaisemani."
Istun pihakeinussa rakkaani vierellä, käsi kädessä, ihan hiljaa.
Ympärillämme oma pihapiiri istutuksineen joiden paikat yhdessä suunnittelimme.
Tertturuusujen hento tuoksu ja vasta leikatun nurmikon vahva ruohon haju leijuvat ympärillämme.
Pieni tuulenvire liikuttelee riippakoivujen oksia joiden lomitse ilta- auringon säteet siivilöityvät kuin tähtien tuike.
Piha - alueen reunustaa tumma kuusi ja mänty metsä, jossa kasvaa isoja koivuja, sekä vanha haapa joka täyttää lehvistöllään ison osan näkymästä kun tässä istun. Mäeltä kuuluu mustarastaan laulu, viheltelyä soinnukkaasti, kuin huilu… sävelet jotka palaavat mieleen muistona myöhemminkin.
Tummien puiden varjoissa katse viipyy. Mustikan varvut hennon vihreine lehtineen, puolukka matalana, tummin, vahvoin lehdin, peittää hennot ketunleivän nelilehtiset kasvustot, mutta tuolla mäen alla, leppää kasvavassa kosteammassa maastossa maiseman kattaa valkovuokkojen matto. Tervakot nostavat vartensa vuokkojen takana, punaiset kukat nukkuvat vielä nupuissaan, mutta sieltä ne tulevat, näen ne silmissäni kukkivina, tahmeavartisina, vaikka nyt hämärtyvä ilta peittää ne nuppuisina varjoihinsa.
Kaukaa kuuluu metsäkyyhkyn kujerrus.
Vaaleat pilvenhattarat purjehtivat hiljalleen taivaan laella ja siellä täällä pääskynen liitää korkeuksissa kuin osoittaen että täällä on hyvä liitää, puhtaassa luonnossa, pohjolan kesässä.
Mielenmaisemani jossa viivyn ja viihdyn. Jokainen vuodenaika muuttaa näkymää, mutta jokaisessa on jokin joka minua viehättää ja saa sanomaan, tämä on kaunista, tämän haluan aina muistaa kauniina kuvana elämäni muistikirjassa, jonka sivuille voi vielä piirtyä uusia mielenmaisemia, mutta jotka eivät korvaa koskaan tätä nykyistä. Tämä on yhtä paljon kuva kuin ajatus, tämä on todellisuutta ja muistojen luomaa, tämä on uni ja herääminen joka elää minussa ja minä tässä.
Tämä on enemmän kuin kuva silmissä, tämä on ajatus mielessäni, alaston ja tyhjä olisin ilman tätä.
- Kaukana mansikoista
Eihän tämä keskustelulta vaikuta, mutta---
Tuli vuosi 1939. Olin ollut iloinen ja onnellinen, ja tietenkin huoleton, kuten lapsuusaikana kuuluukin olla.
Paljoa en muista, eikä aikuisetkaan varmaan lasten kuullen puhelleet sodan tulosta, vai oliko se näin että se sota syttyikin vähän niin kuin yllättäen. Sen kuitenkin muistan, että lunta oli jo maassa, ja aivan meidän nurkilla oli
valkopukuisia miehiä sota harjoituksissa.
Senkin muistan kun isä eräänä iltana sanoi että laittakaapas vaatteenne lähettyville helposti puettaviksi, kun ei sitä tiedä, mitä sattuu.
Ja niinhän siinä kävi että yöllä oli lähdettävä pakosalle, pois sodan jaloista. Sekin on mieleen jäänyt että hän käski laittamaan ruokaa pusseihin, muusta ei ollut niin väliä.
Oli kylmä ja pakkanen kun linja autossa lähdimme liikkeelle. Auto vei meidät Perkjärven asemalle. Siellä junaa odotellessamme ”naapurin” lentokoneet pörräsivät yläpuolellamme pommejaan pudotellen.
Meitä oli iso porukka eräässä talossa odottelemassa junaa ja isä vei meidät lapset puuliiteriin. Ihmettelin silloin miksi hän meidät sinne vei, mutta jälkeen päin hän sanoi vieneensä siksi kun kuvitteli ettei ne pommittajat niinkään ulkorakennuksiin ammuksiaan tyhjentelisi.
Kun sitten juna tuli, olisi isä laittanut meidät vain junaan ja lähtenyt itse takaisin, mutta minä huusin ja itkin pidellen hänen vaatteistaan kiinni, niin ettei hänellä varmaankaan ollut sydäntä jättää meitä.
Tavaravaunussa sitten istuimme hirveän suuressa porukassa, aikuiset itkien ja valitellen kuka mitäkin. Muistelen että äiti oli aika rauhallinen, mutta jostain kun tuli tieto että naapurit olivat jo päässeet Viipuriin asti, niin silloin hänkin hermostui. Isä ei koskaan näyttänyt tunteitaan. Meillä oli sentään syötävää, kiitos isän, mutta monilla oli varmaankin kova nälkä matkan jatkuessa, vaikka kyllä jossain asemalla oli ruokailuakin järjestetty, mutta eihän kaikki ehtineet aina syödä, kun taas pommittajat tulivat.
Oli se silloinkin ihmeellistä, miksi hukkasivat voimiaan ja ammuksiaan siviileihin, niin kuin se olisi jotakin auttanut tuossa typerässä sodan käynnissä.
Kiikka oli ensimmäinen paikka jossa meidät passitettiin junasta . Siellä meidät majoitettiin yhteen omakotitaloon, jossa oli tupa täydeltä muitakin pakolaisia. Mihin isä oli mahtanut kadota jossain raossa, hän ei nimittäin ensipäivinä ollut joukossamme.
Heillä ei äidin kanssa mennyt enää pitkään aikaan oikein hyvin, oli ollut monia riitojakin jo kotona ollessamme. Olisikohan isä jollain lailla yrittänyt katkaista välimme äitiin, se nykyisin on tullut mieleeni.
Mutta kai me lapset, ja meidän huolehtimisemme olivat tärkeämmällä sijalla hänen ajatuksissaan, koska hän ilmestyi kuitenkin joukkoomme, kai parin päivän kuluttua.
Me nukuimme talon vintti huoneessa, muu porukka ala kerroksissa. Ja sielläkin sattui minulle taas kommellus. Vintiltä alas tultiin melko pystyssä olevia, kapeita rappusia, ja sieltähän minä taas peffallani muljahtelin alas monta metriä.(Mistä sen oikein tietää, jos nuo nykyiset selkäsärkyni vaikka johtuisivat noista lapsuuden aikaisista loukkaamisistani.)
Ei me monta päivää siellä Kiikassa oltu, ehkä pari yötä nukuttiin, en tarkoin muista. Mutta Talkkunaa siellä ainakin tarjoiltiin, jota minä en suuhuni pistänyt. Sain sentään jonkun leivänpalan suurempaa nälkää poistamaan.
Matka jatkui. Seuraava pysähdyspaikka oli Kokemäen Palojoella . Sielläkään emme olleet ainakaan viikkoa kauemmin. Sieltä muistan tapauksen joka täytyy tässä mainita. Sisarpuoleni Mirjami oli silloin nätti luonnonkiharatukkainen 14 vuotias tyttö. Samassa rakennuksessa oli joitain sota-poikia myöskin majoitettuna viereiseen huoneeseen.
Isä kuuli sieltä seinän takaa jotain erikoista ääntä,ja lähti kiireesti ovesta ulos. Meni sinne sota-poikien huoneeseen löytäen sieltä Mirjamin joita pojat kiusasivat. On jäänyt mieleeni kun hän huusi kovalla äänellä ’ettekö te typerät näe että lapsihan tyttö vielä on’. Onneksi ei ehtinyt mitään pahempaa tapahtumaan.
Ja taas eteenpäin, Huittisiin. Lauhankylän kansakoulu oli siellä asuinpaikkanamme sentään vähän pidemmän ajan. Jouluajankin siellä vietimme. Sieltä olevat muistoni eivät ole mitenkään erikoisen mukavia, ainakaan ensiajat. Oli kai ensimmäinen ilta, kun eräs vanhempi naisihminen kuoli , varmaankin matkan rasituksista, ja sodan aiheuttamasta pelosta johtuen. - jjoutava
Valittaminen kannattaa. Olimme Kreetan, Agios Nikolaoksella ja valitimme meluisasta pohjakerroksen huoneesta joka ennakkovarauksestamme huolimatta oli meille kilteille Suomalaisille annettu.
Saimme kuitenkin kun olimme kiukuteltu respassa ja kun Englantilaiset lähtivät pois loistavan yläkerroksen parvekkeellisen huoneen ja merinäköalan. Elokuun täysikuutamo ja ne kaikki kauniit maisemat nii olihan siellä 'mansikkapaikka, mihin haluais mennä taas. - Ramoona*
Lähdin maailmalle synnyinkodistani, sen rakkaita leikkipaikkoja sain vielä lapsenlapsille näyttää. Puutarha ja kasvimaa olivat säntillisesti hoidetut, mutta rantatörmä oli luonnonniittynä, ja se oli mansikkapaikkani ihan sananmukaisesti, mesimarjojakin löydettiin . Pujahdin usein viltin ja kirjan kanssa päivänkakkaroiden ja harakankellojen sekaan, kosteikon mesiangervojen tuoksu melkein pyörrytti ja kuvittelin kesyttäväni perhosia, nenänpäälleni kun joskus laskeutuivat. Melkein vesirajassa kasvoi valtavia tuomia, koskaan en niidenkään kirpeänmakeaa tuoksua unohda, johon liittyy muistoissani savustettavien lahnojen aromi..
Keväisin tontilta valuva vesi muodosti puron töyrästä alas, sihen rakensimme vesimyllyjä ja kepeillä autoimme uomaa. En muista missään muualla niin rehevän keltaisia rentukoita kuin siinä kohden rantaa. Rantakoivujen kottaraispötöt saivat aina asukkaat, nekin kaivattuja täällä etelärannikolla asuessani. Paksuoksaisimpaan koivuun oli kiinnitetty nuoratikkaat ja pieni lava, jonne saattoi kiivetä omiin oloihinsa. Sieltä voi seurata tukkilauttojen uittoa, sorsapoikueita , kuunnella kaislikon suhinaa ja tuulen tarinoita.
Koivussa oli myös paksu köysi liaanina, jonka avulla saattoi leiskautella järveen. Mieleen on syöpynyt hetki, kun olin hyppäämässä ja huikkasin inkkarihuudon. Äiti oli huuhtomassa vauvan pyykkiä laiturin päässä, isä puhdisti venettä, sisarukset makasivat laiturilla katsellen sen raoista kaloja. Kun kiljaisin, kaikki katsoivat minua , huiskuttivat kättään ja sinkautin itseni pitkälle. Kävin vielä uimalla hakemassa ulpukoiden kukkia ja "possuja" sisaruksilleni. Auringonkilo leikki vedenpinalla säihkyen , oli ihana kesäpäivä. Ahomansikoita
Ei ole näillä main mansikkapaikkoja niinkuin oli lapsuuden maalaisympäristössä. Meitä oli kolme tyttöä, jotka tiesimme kaikki mansikkapaikat muutaman kilometrin säteellä kodeistamme
Aina kesällä illansuussa sokerijuurikaspellolta päästyämme menimme uimaan. Rantaan mennessä emme ehtineet mansikkapaikkoja koluta, sillä äkkiä oli päästävä pulahtamaan virkistävään meriveteen kuuman päivän päätteeksi.
Voi miten taivaalliselta tuntui sukellella laiturin päästä, uida ja maata auringon kuumentamalla sileällä rantakalliolla ja kuivata itsemme.
Kotimatka tehtiin hieman mutkitellen kun piti käydä noukkimassa ahomansikoita muuntajan luota ja aurinkoisen pellon laidalta ojan reunoilta heinikosta. Pujottelimme mansikat heiniin, joita kertyikin oikein nipullinen. Totta kai suuhun meni suurin osa.
Erään ikivanhan kivisen vilja-aitan takana kasvoi kummallisia mansikoita. Me päättelimme että ne oli villiintyneitä puutarhamansikoita, en tiedä mitä olivat hyviä kuitenkin.
Ne olivat isompia kuin ahomansikat ja erimakuisiakin eikä niin kirkkaan punaisia, ikäänkuin härmää oli marjojen pinnalla.
Tytöt olivat kuulleet sen maatalon piioilta että siinä kiviaitassa oli homenokkia. Ne tulivat sieltä kummittemaan siinä vanhassa maatalossa. Siellä oli jotain kamalaa tapahtunut ennenvanhaan. Saivat meidät uskomaan juttujansa. Kammotti aina sen paikan ohi kulkea.
Neitokaisina myöhemmin lavatansseista palatessamme kesäyönä ei enää kummitukset peloittaneet.
Nyt minulta puuttuvat mansikkapaikat, mutta vattupaikat minulla on hyvät. Yleensä hyvänä vattuvuonna toistakymmentä litraa olen niitä pakastimeeni saanut.Varmaan olen kertonutkin varsinaisesta mansikkapaikasta sieltä Pihlajakosken mummolasta. Pihlajajärven keskellä aivan vastapäätä Rantalaa oli melko iso Sikasaari, jonne varmaan oli sikapossuja jätetty kesäksi, aivan kuin lampaita ja nuorkarjaakin vietiin saariin laiduntamaan.
No sinnehän nuoren aviomieheni kanssa suodeltiin ihanana kesäpäivänä 3 ltr pilkkumin kanssa poimimaan.
Viikon olin jo ollut 1 vanhan poikani kanssa lomalla ja niinpä ei halauksista meinannut loppua tulla, kun yksityisyyteen vihdoin ennätimme:)
Katsellessani pitkää rinnettä ylös, en ole ikinä nähnyt niin paljon punaisina näkyviä mansikoita,...siinä poimimme melko nopsaan pilkkumin kukkuroilleen punaisia kypsiä mansikoita!
Veneessä oli pidettävä pilkkumi niin suorassa etteivät rullanneet pohjalle, ja lettukestit lupasi äidin vanhin sisko tätini saunan jälkeen meille. Onkohan mikään niin hyvää kuin hieman murskatut mansikat sokerilla, rapeareunaiset lettuset ja tuore maito!
Kyllähän Viisikkokirjoissa kerrottiin, kuinka paksu Devonshiren kerma mansikoiden kanssa maistui, enkä sitä epäilekään lainkaan, lukiessa tuli aina vesi suuhun.
Olihan Sipoossakin ojanreunoilla mansikoita vielä 80 luvulla, ennen salaojitusta, mutta ei siinä määrin enää ole sitäkään koettu, kuin Sikasaaressa
kerran kesällä.- anlis3ek
Fundsija rykäisikin käyntiin oikein kirjoituskilpailun:)
Voivatko muut palstalaiset "luokitella" kuka on lyyrisin ja ilmeikkäin mansikkapaikkansa kuvaaja? Toivon, että huumormielessä vaan tuollaista kysyt. Kyllä mukavia, rentouttavia olivat lukea kaikki. Vaatii tietynlaisen harmonisen, vapautuneen mielentilan näin läheisesti omista hyvistä hetkistään kirjoitella.
- fundsija1
huomenta ja kiitos hienoista hetkistä lukiessani viestejä, Jos täällä joku julistaa kilpailun, jättäköön minut ulkopuolelle, olen opetellut kirjoittamista melko kauan.
Täällä on tärkeintä nuo hyvältä maistuvat sanat.
fundsija - lenkiltä tulin
Ei kai ole mitään merkitystä sillä, kuinka kauan on opetellut kirjoittamista?
Menin kansakouluun 1947 ja siitä asti olen kirjoittanut ja lukenut.
Molemmat taidot olin oppinut jo noin 5 vuotiaana, isoveljen opetellessa niitä taitoja.
Kuulemalla ja harjoittelemalla oppii mitä vain, mutta tuskin täällä mitään kirjoituskilpailuja kannattaa järjestää.
Kaikki ovat samalla viivalla!
Häviö ei ole häppee! Olen katsellut lumikellojen ja narsissien kärkiä, jotka jo nousevat esiin maasta. Hiukan pelottaa niiden puolesta, takatalvi on niin todennäköinen. Mitä ne tietävät mistään?
Luin teidän hienoja kertomuksianne ja myös lapsuuden kokemuksianne. Tunne samoista kokemuksista valtasi mieleni.. .. Ja sitten, luettuani Ramoonan tekstin
tuntui kuin verho olisi vedetty lapsuuskesieni edestä,
kun heinänkorren korkuisena kuljimme toisten lasten kanssa mansikkapaikoillamme kodin rantatöyräällä, tiesimme kaikki paikat, missä mansikka kukki ja teki marjaa, ja mansikat tuoksuivat pienessä kädessä, jolla niitä ensimmäisiä äidille jo hiukan mehustuneina toisten kanssa ojennettiin.
Aurinko lämmitti ja uimavesi vilvoitti. Marjapensaiden välissä piilosleikkejä, varsinkin mustaherukat oksat raskaina marjoista tarjosivat hyviä paikkoja. Piilosleikkejä harrastimme usein.
Enemmän sieltä lapsuuden maasta haluaisin kirjoittaa, mutta kuoroleirille olen lähdössä. Monenlaisten sattumusten kautta on elämäntieni kulkenut tänne eteläreunalle. - Hyvää päivänjatkoa!
.fundsija kirjoitti:
kierrothan niistä leiikokemuksista sitten palattuasi kotiin, onnea matkalle!
fundsijaanteekwsi virheet, kerrothan leirikokemuksistasi
fundsija kirjoitti:
anteekwsi virheet, kerrothan leirikokemuksistasi
Minun kohdallani noita mansikkapaikkoja on varsin useita, on kotimaassa, ja ulkomailla. Kotimaassa ne liittyvät meidän matkoihimme Lappiin, ja muuallekkin Suomeen. Ollaan etsitty missä on Suomen kaunein paikka, niitä on kuitenkin niin niin paljon, ettei sitä voi päättää.
Tässä kuitenkin ensimmäinen"mansikkapaikka" lapsuudestani.
Olin 5 vuotias ja veljeni Paavo, reilut kaksi vuotta vanhempi. Isäni oli kuollut kun olin 3 vanha. Äitimme elätti meitä oikeastaan metsän antimilla, marjoja, sieniä, ja kaikista luonnon kukasista. Kotipihamme oli myös kukkatarha, siellä oli paljon sireenejä ruusuja ja vaikka mitä kukkia, myös marjapensaita, omenapuita sekä luumuja.
Kaikkia näitä vietiin Helsingin Kauppatorille.
Oli kesä 39 kun menimme Paavon ja äidin kanssa mustikkametsään, matkaa oli 7 km kävellen. Sinne menimme reput ja onget mukana.
Marjanpoiminta-astiat olivat valmiina lähellä mustikkapaikkaa, samoin pari filttiä ja keittoastiat sekä perunoita ja muutakin tavaraa. Ne oli sinne vienyt seuraavaksi vanhin veljemme kolmipyörällä
Aamulla lähdimme matkaan, Kytäjän metsiin, Valkealammen rannalle.
Ensimmäiseksi rakensimme teltan kuusenhavuista, siinä avustimme äitiämme.
Olimme ainakin kolme yötä siinä teltassa.
Äiti pääasiassa poimi mustikoita ja mekin jonkin verran. Meidän mieluisin homma oli kalastaa siinä Valkealammessa. Saimme paljon kaloja. Niitä syötiin joka päivä.
Parasta oli kalasoppa. Oli perunoita, suolaa, sipulia ja ehkä muitakin mausteita.
En parempaa kalasoppaa ole sen jälkeen syönyt; ainakin se maistui niin hyvältä.
Kalaa söimme myös hiillostettuna, ja ainakin leipää oli lisäsärpimenä.
Lammen vesi oli kirkasta, nimensä mukaista. Siellä kävimme pulikoimassa ja pesulla.
Se oli unohtumaton retki. Oli sovittu, että tavarat haetaan, ja illasuussa kolmipyöräilijä tuli teltalle, ja aloimme kantaa tavaroita siihen etupuolella olevaan tavaratilaan. Me muut kävelimme taas sen seitsemän kilometriä kotiin.
Ikimuistoinen "Mustikkapaikka", sallittaneen se, vaikkemme mansikoita paljion nähneetkään.
Nimimerkki pyrämidille. Oletko koskaan kuullut sanontaa:"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli":
Harmonisella mielellä kirjoitettuja viestejä on todellakin vähemmän kuin kiisteleviä, ja minä, sekä monet muutkin kirjoittavat rakastavat harmoniaa, mutta sen keskelle vähän särmääkin. Se on elämää.
Toinen asia joka pisti silmääni ja mieleeni oli tuo kirjoittamisen opettelu, tai opiskelu.
Olen sitä mieltä, että sellainen kirjoittaja joka opiskelee kirjoittamista, on lahjaton ja tarvitsee opetusta, ei pelkästään kieliopissa vaan kerronnallisessa ilmaisussaa.
Jarno Paasilinna sanoi, että on oppineita ja opetettuja.
Taisi tarkoittaa itseään, sillä hän oli luonnonlahjakkuus, joita on joka alalla.
Oppinut, niin kuin sanotaan "kantapään kautta".Niin, harmonia tuolla vaan mieleeni vilahti, vaikka aika särmäinenhän minä. Harmonisia, sopusointuisen rauhoittuneita tilannekuviahan monelle menneestä tulee mieleen. Ihan oikeesti kokeilin palauttaa mieleeni jotain elämän rauhallista muistoa, muttei se näin vain tekemällä tehden synny. Onhan niitä toki, ja olen minäkin joskus kirjoittanut tännekin.
Kun olen enemmän hetken ihminen, en menneen, kirjoittaa mieluummin juuri kokemassa olemana hetken herkkyydestä....tai tunnevahvuudesta.
Aika vahva tämäkin yöllinen heräämiseni, uneni läpi kuulin sadetta, joka koputti ikkunaani. Nouse aistimaan ensimmäinen kevätsade, ja niin nousin, aukaisin oveni taas yölle, kuten niin usein ennenkin. Lempeä on tämä sade, tervehtii maata talven jäljiltä herätellen varovasti, miltei hellästi. Ilkurinen tuuli, ystäväni, riepauttaa silloin tällöin sadepisaroita, ja mieleni täyttyy voimalla.
Vielä sain kokea tämänkin ensimmäisen kevätsateen, joka tuo aavistuksen varovaisuudella tiedon luonnon heräämisestä lempeässä aamuyössä. Minun lupauksia täynnä oleva kevääni on alkanut..
- kirjoittelijana
anlis 3
Kirjoittamisen opiskelu, sitä ne minäkään oikein ymmärrä.
Itse kirjoitan joka päivä ja paljon, olen fasessa Tviittaan, teen julkaisua, runoja, tarinoita, satuja lapsille, laulun sanoja, mutta ikinä en ole opetellut kirjoittamista-
Itseoppineena en ala kilpailemaan, mutta olen ihan sivutuotteena voittanut kirjoituskilpailujakin. Viimeksi sain palkintona hyvin arvokkaan teoksen kirjahyllyyni.
Täällä vain kirjoitellaan, ei kirjoiteta mitään kaunopuheita, en ainakaan minä.
Hyvää, selkeää tekstiä on aina kiva lukea.onnittelen, erään kirjoituskilpailun yhteydessä Hesarin Jukka Kajava "hirtti" ihan julkisesti.
- miranda ....
Te kaikki, joille kirjoittamisen lahja on tullut syntymästä, niin taidan olla kateellinen? Osaatteko laulaa? Pahuksen siskoni, hän osasi laulaa ja kirjoittaa. Runo illoissa hän oli myös mestari. Miksi en minä, miksi juuri hän?
Tuli minullekin mieleen muutama mansikkapaikka, mutta enhän niitä sanoiksi saa, koska siskoni oli paras tuomari. "En osaa mitään asiaa kertoa, että siitä toinen tolkun saisi", "vitseistä puhumattakaan", koska unohdan lopun!
Minun ajatukseni vaan kulkee nopeammin, kuin suullinen sanani, vaikka en siinäkään ole niitä hitaampia, sillä olen saanut kerran huomautuksen, että puhuisin hieman hitaammin.
Lyhyesti kerron, että minun mielessäni on mansikkapaikat, jotka koen hiljaisuutena, joita kaipaan.
Lapsuudessa menin päivällä navettaan pehkujen päälle makoilemaan. Oli ihanaa, kun siellä oli niin rauhallista. Vain eläinten pienoinen "olemassa olo" ja kissa!
Toinen paikka oli kevät jää paikalla "ei mitään", johon menin koirani ja eväiteni kanssa. Mistään ei kuulunut mitään! Vaan auringonpaistetta ja koirakin pysyi vierellä. Siinä söimme eväitä ja loikoilimme.
Ihana, tai oikeastaa minun kohdalta surullinen tarina tuli mieleeni sieltä katolla istumisesta.
Meillä oli 2 kerroksinen talo, jossa oli Mansardikatto, joten liukuminen sieltä olisi tuonut aikamoisen hyppyrimäen!
Sielläpä minä juoksentelin ja joskus sisarusten kanssa otimme kilpailuja, kuka juoksee nopeammin päästä päähän!!!
Ilmeisesti vanhempamme ei tienneet tästä, koska kerran sain ukaasin heinäpellolta, heidän huomattua minun siellä juoksentelevan, ja se oli tietenkin selkäsauna!!
Uuninpankolle pakenin ja sinne nukahdin. Kukaan ei muistanut illalla enää asiaa, mutta ei minuakaan kaivattu kotvaseen, kunnes hätä tuli, missä tyttö? Selkäsaunasta ei tietoakaan, mutta ei se mansikoilta maistunut silti.
- eppu2
Hieno aloitus,
Pietari Brahesta tuli heti mieleeni kreivin aika.
Niin ja olihan meillä Ruotsin kanssa n.700 vuotta yhteinen historia.
Oma mansikkapaikkani on täällä Suomenmaassa. Kohta sinne taas menen. Mökin ulkomaalaus jatkuu ja pojan rakenteilla olevan mökin teko. Viime kesänä sain porukan isoimman kalan. Se oli hauki 8,8kg.- kundi 5
Verkkoni silmäkooltaan 45mm olin laittanut merenlahteen aika matalaan. Valtava hauki oli pyörittänyt itsenä yhteen myttyyn.
Kyllähän sen ajan kanssa sain irti. Naapuri näki kalani ja olis halunnu sen punnita, mutten häntä nähnyt. Vein hauen ravintolaan.
Oli -80 luvun alkua. Sain kalasta 40 markkaa. Vakuuttelin, että itse pyytämäni on ei kenenkään pyydyksestä pöllitty.
Mahtoi se hyvinkin olla 8-10 kiloinen. Oli jo alkusyksy. Mansikoita olisi enää saanut kaupan kylmätilasta.
- fundsija1
Tämä ei ole kalavale (katkelma aiemmin kirjoitetusta)
Se oli muistaakseni sillon olympiavuonna tai sitä edellisenä, ei ainaskaan sitten myöhemmin. Sillon syksyllä viiskaks Rauno, se mun koulukaveri, lähti oppikouluun ja meidän leikit jäi siihen.
Mutta niinkus mä sanoin, me lähdettiin yötä vasten kalaan sinne järvelle. Äiteet tietysti kielsi meitä hukkumasta oikein selkäsaunan uhalla, sen verran lookisia niiden jutskat oli, vaikkei sillon mitään uimaliivejä ollu, joillain herrain pennuilla saatto uimakoulussa olla jotkut korkkiliivit, meillä ei kummiskaan. No, mä sousin semmottet puoli kilometriä siitä rannasta sinne Paskosaaren takana olleen kaislikon reunaan, Rauno istu siinä perätuhdolla koko matkan ajan. Veneen pohjalla oli narun päässä melkoinen kiviankkuri ja me laskettiin se sitten siellä perillä veteen, laitettiin madot koukkuun, sylkästiin niihin niinkun oikeet kalamiehet ja sitten siimat järveen.
Kai me ongittiin ainaskin kolme neljä tuntiai siinä, saatiin muutama särki ja pari ahventa. Sitten rupes onkiin tuleen kiiskii ja me muistettiin ne eväät. Jostain syystä me soudettiin siihen Paskosaaren rantaan, sähän tiedät, ettei kovin iso se saari, hädintuskin sata metriä ylt´ympäriinsä. No, me noustiin maihin ja ruvettiin maisteleen voileipii. Tietysti me siinä jutskattiin tytöistä, just sellasii utopiikuvii maalattiin mitä ikä ny edellytti. Se oli jo melko valosaa, aurinko ei ihan vielä noussut, valosaa kummiskin. Ja sitten...
Semmottet viisikymmentä metriä siitä rannasta kun vesi alkaa kuohuu. Paljon leveemmältä kun saaren leveys puolikaaren muotoinen kuohuva vesi-ilmiö tulossa suoraan meitä kohti. Ja se veden loiske tai pikemminkin läiske. Kestää hetken, enneku me tajutaan, että siinä on kaloja, satoja kaloja. Ja tulossa suoraan meitä kohti!
Koko näytös on ohi muutamassa hetkessä kun meidän edessä ahvenlauma ajaa pikkukaloja rantamatalikolle. Niill ei oo mitään mahiksii paeta nopeeliikkeisii ahvenii, jotka syöksähtelee edestakaisin. Ja meidän onget veneessä eikä edes haavii, jolla vois lippoo niitä ahvenii.
Uudestaan sinne kaislikon reunaan. Ihan turhaan me, kohot liikahtelevat vain väreiden ansiosta, kala ei syö.
Kukaan ei usko sitä jutskaa. Näin jälkikäteen mä ymmärrän kyllä syyn. Delfiinien ja tonnikalojen tavat toki tiedetään, mutta sisävesillä kalojen läiske vain kudun yhteydessä, ei elokuista pyyntitapahtumaa.- Ramoona*
Mustikkapaikka on minunkin mansikkapaikkani, parhaat apajat miehen suvun kesäpaikassa Hämeessä Vaskiveden rannalla. On asennekysymys, onko se työleiri vai kesäparatiisi, mutta savusaunan portailla vilvoitellessa on täydellinen rauha sydämessä. Sauna lämmitetään jo iltapäivällä, saattaa olla monta pesuetta kylpemässä. Monta pesällistä taiten poltettava , pehmeä lämpö säilyy yöhön asti. Lasten pieninä ollessa menimme vielä uudestaan yösaunaan, pienet nukkuivat aitassa, kalliolla kuivuivat heidän järvisavesta muovailemansa taideteokset. Eräänä tällaisena yönä olimme uimassa yön hilljaisuudessa, kevyt usva leijaili vedenpinnan yllä. Yhtäkkiä kaislikon suojasta ilmaaantui tumma veistoksellinen hirven pää, kruunpää uroshirvi uimasillaan kohti vastarantaa. Karhunjälkienkin bongaukseen on mahdollisuus, siinä missä kantarelli- ja puolukkaämpärillisiin.
Matkoilla mansikkapaikaksi on tullut Baijerin alpit, automatkailun ensirakkaus. Kun näin ensi kertaa lumihuippuiset alpit auringossa vasten huikean sinistä taivasta, olin notkahtaa povilleni ja kyyneleet tulvahtivat silmiin. Sen jälkeen on monet kerra yövytty samalla Schwangaun alueella kukkaniityn laidalla, pienen järven rannalla. Siitä näkyy Disneyn satulinnan esikuvana ollut Neuschwansteinin linna vasten jylhiä vuoria, iltaurinko ennen laskua purppuroi ne kuin satuun.
Mansikkapaikan pitää olla parhaimmillaan tässä ja nyt. Voihan se olla talven tuiskuilla takan edus tai lukutuoli, kesällä puutarhapenkki ruusupensaan katveessa. Mansikkapaikka voi olla tuulista riippuvainen ja pelkkää kivikuntaa. Jos tuulee etelästä, se on saaren pohjoisranalla, joskus on etsittävä kapea laguuni ja yövyttävä ankkurissa. Yksi rakkaista paikoista on Östra Långö, jossa voi ulapan puolella etsiä täydellisintä aaltojen hiomaa kiveä tuhansien joukosta ja tähyillä horisontin laivaliikennettä, seurata auringonlaskun värinäytelmää. Mantereen puoleisella laakealla rannalla voi onkia, uida ja katsella miten vesilinnut opettavat poikasiaan. Auringon lämpö säilyy silokalliossa iltamyöhään. Siitä saaresta löytää myös mustikoita, ja ruohosipulia.
- 7684930
Olipa kerran OnniManni
OnniMannista matikka,
matikasta maitopyörä
maitopyörästä pytikkä
pytikästä pöytäristi
pöytärististä ripukka
ripukasta rintasolki
rintasoljesta sopukka jatkuuu...Sinä suvena, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan, olin juuri täyttänyt viisi vuotta. Muutakin tapahtui: muutimme kirkonkylän keskustasta kylän laitamille pieneen mökkiin, jossa oli harmaa pärekatto.
Heti, kun äidin silmä vältti, kapusin katolle ja kyykistyin piipun juureen. Aluksi tein ajatuksissani inventaarion ympäröivästä maisemasta. Se ei paljon aikaa vaatinut, ja mielikuvitus karkasi omille teilleen.
Minulla oli pieni sinikantinen vihko, ja siihen raapustin ajatuksiani niin arjesta kuin unelmistanikin.
Kun harakanvarpaani olivat suuria, ei monta päivää kestänyt, kun vihko täyttyi. Niinpä vieläkin ihmettelen, ettei edes äidin päähän pälkähtänyt kysyä, miksi aina lahjatoivetta kysyttäessä halusin pieniä sinikantisia vihkoja. Kun vihko tuli täyteen, piilotin sen puoliksi irtonaisen päreen alle ja aloitin uuden. Varsinkin kylmään aikaan vihkoni täyttyivät nopeasti, kun kirjoittelin kintaat kädessä.
Isompana ymmärsin järjestää vihkoilleni piilopaikan vinttiin.
Tai eihän se ollut ymmärryksestä kiinni; se oli pakkotilanne, kun irralliset päreet alkoivat loppua.
Kirjoituspaikkaa en vaihtanut, vaikka jälkikäteen ajatellen varsinkin syksyllä ja talvella päreet olivat vaarallisen liukkaat.
Yksitoista vuotta me siinä mökissä asuimme, ja vielä viimeisenä kesänä silloin tällöin kiipesin piipun juureen joko haaveilemaan tai murehtimaan teinitytön suuret surut tuulten vietäviksi.
Kun vielä vuosia jälkeenpäin ajoin polkupyörällä tai hiihdin sen mökin ohi, minun tuli niin ikävä, etten voinut pidättää kyyneliä.
Nyt mökki on ajat sitten purettu. Sen paikalle on rakennettu komea punatiilinen rakennus, enkä siitä ohi ajaessani tunteile yhtään.
Juuri nyt minua kuitenkin itkettää. Minulla on ollut onni kokea monen monta ikimuistoista elämystä ja paikkaa, mutta Lepistön mökin piippu ja pärekatto, ovat olleet minulle se mansikkapaikka, jonka kuvaa ja tunnelmaa kannan mielessäni varmasti kuolemaani asti.
- Lorena*
Muistoja varhaislapsuudestani saakka mielen sopukoissa on monenlaisia.90-luvun loppupuolella yksin jäätyäni löysin ikuisesti mielessä säilyvän mansikkapaikan, jonne palaan usein uudelleen kesäisin.
Eeva ja Paavo Ryynäsen taiteilijakoti ja Paaterin kirkko, kertovat kahden taiteilijan mahtavasta elämäntyöstä jota me saamme ihailla. Siellä ollessa uppoutuu moninaisiin mielenmaisemiin sisäinen mielenrauha saa otteen ajatuksista. Huikean upeita töitä katsellessa mitä ikihongasta - puusta voi saada aikaan.
Kun näiltä reissuiltani palaan kotiin elän vielä Paaterin näkymien muistoissa pitkän aikaa. Pihassa järvelle päin olevan kuusen juurella on muistomerkki jonka alla on heidän maallinen maja.
Laitan linkin muistojeni mansikkapaikkaan, napauta oikealla alakulmassa olevaa ristikkoa kuva avautuu koko ruudun näkymänä:
http://www.youtube.com/watch?v=ckHRFgWlnys
Kuva puhukoon mansikkapaikastani.Hyvä filmatisointi, parempi kuin TV:ssä nähty minusta. Ensimmäinen reaktio kun silmät käsittävät, on mikä valtava työ!
Lähes freneettinen tunnelma,ennenkuin alkaa selkiintyä yksittäisten kohteiden lipuessa ohi.
Löytyi sekä ajatusta, että sanomaa upeasti alttarin luona:D Juurakkorykelmät puhtaasti muotoillun Kristuksen patsaan edessä, avautui vasta hiukan myöhemmin, lähes häiriten ensin, ennenkuin tajusin tuon Eeva Ryynäsen kuvakielen.
Miten viehättäviä apilakuvioisia hevosenkenkiä lattiassa!,... ja sienijakkarat vallan suloisia. 7 veljestä juuri niin teinimäisen villeinä vielä, kurkien kauniin ryhmän viipyessä silmissä vieläkin:D
Kiitos linkistä,...tallennan sen katsellakseni yksityiskohtia tuosta metsäkansan erikoisesta pyhätöstä.
Anteeksi kun vuodatan kokemani, tuon valtavan kaiverrusten moninaisuus on niin voimakas!
Upeeta, onhan taitavaa työskentelyä ollut, seitsemän veljestäkin Hiidenkivellä sonnilauman ahdistamana.
Kiitos, Lorena!- *Kukkahame*
Tykkään kovasti tuosta Ryynäsen ateljeesta ja usein olemme sisareni kanssa käyneet jo Ryynäsen eläessä tuolla Vuonislahdella.
Laitan tähän toisenkin mielenkiintoisen paikan joka on Mikkelistä Anttolan suuntaan n 10km, Anjan puisto, tämä Anja on 'pelastanut' Mikkelin kaupungin hylkäämiä puita ja pensaita myös kukkajuurakkoja.
On istuttanut valtavan kauniiksi ja virkistäväksi puistoksi omalle tontilleen, sielläkin matkailijan silmä ja mieli lepää.
Puistikosta löytyy savusauna ja tekolampia, joutsenia ja riikinkukkoja ties mitä. lampaitakin siellä oli aitauksessa.
Ystävätteri tunsi hyvin Anjan ja meillä oli todella hyvä opas, mansikoitakin löytyi.
Kaupunki oli tehnyt tarjouksen puistosta, enkä nyt enää ole tietoinen miten puistikon on käynyt.
Tästä linkistä löytyy paljon kuvia ja tietoa
http://anjanpuisto.webs.com/ - Molemmat tuttuja
Vietin Anjan kanssa puistossa monta tuntia -13 kesällä, eräänä pitkän päivän iltana. Se oli hänelle vapaa hetki raskaan raadannan lomassa, koska Anjankin voimat ovat rajalliset ja puisto vaatii paljon työtä. Olisikohan vapaaehtoiselle avulle paikka jonne kannattaa aikaa tuhlata.
On toinenkin mielenkiintoinen paikka Mikkelissä.
http://www.mikkelinyt.fi/?eventid=1833
Ritva on ihana ihminen, paikalle ei ole pääsymaksua, mutta siellä saa virikkeitä ja virtaa, keräilytaidetta, menkää tutustumaan. - yllättävälöytö
Läytö fundsijalta. Minne lienee kadonnut vai kirjoittaako jollain muulla nikillä ?
- arvelisin.että
Taisi olla vaalierkkinä mutta eipä ole tosiaan näkynyt.
- lukijaskakin
Kurasaappaan ketjussa 2.11.2016 " Tarinointia, tulkaa mukaan" kait liki 10 tarinaa eri nikeillä
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nurmossa kuoli 2 Lasta..
Autokolarissa. Näin kertovat iltapäivälehdet juuri nyt. 22.11. Ja aina ennen Joulua näitä tulee. . .1226352Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/15256631604052Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen503345Mikko Koivu yrittää pestä mustan valkoiseksi
Ilmeisesti huomannut, että Helenan tukijoukot kasvaa kasvamistaan. Riistakamera paljasti hiljattain kylmän totuuden Mi4852871Purra hermostui A-studiossa
Purra huusi ja tärisi A-studiossa 21.11.-24. Ei kykene asialliseen keskusteluun.2781868Joel Harkimo seuraa Martina Aitolehden jalanjälkiä!
Oho, aikamoinen yllätys, että Joel Jolle Harkimo on lähtenyt Iholla-ohjelmaan. Tässähän hän seuraa mm. Martina Aitolehde341546- 871426
Miksi pankkitunnuksilla kaikkialle
Miksi rahaliikenteen palveluiden tunnukset vaaditaan miltei kaikkeen yleiseen asiointiin Suomessa? Kenen etu on se, että1721369Ensitreffit Hai rehellisenä - Tämä intiimiyden muoto puuttui suhteesta Annan kanssa: "Meillä ei..."
Hai ja Anna eivät jatkaneet avioliittoaan Ensitreffit-sarjassa. Olisiko mielestäsi tällä parilla ollut mahdollisuus aito151366Kaksi lasta kuoli kolarissa Seinäjoella. Tutkitaan rikoksena
Henkilöautossa matkustaneet kaksi lasta ovat kuolleet kolarissa Seinäjoella. Kolmas lapsi on vakasti loukkaantunut ja141323