Elämässäni ei juuri tapahdu mitään

Kerronpa tässä nyt oman tarinani. Olen siis nyt 31v mies, jolla nykyisin tuntuu että elämässäni ei juuri tapahdu mitään nykyisin. Syynä tähän on mikäs muukaan, kuin kaverittomuus tai pikemminkin niiden vähyys ja seurustelemattomuus. Myönnän ihan suoraan että olen jokseenkin ujo ja aika huono tutustumaan uusiin ihmisiin, ja viihdyn aika paljon itsekseenkin, ja näihinkin on omat syynsä. Ensinnäkin minulla on diagnosoitu lievä aspergerin oireyhtymä, joka vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä. Kouluaikana, etenkin yläasteella voin sanoa että olin koulukiusattu, vaikka kiusaaminen ei ollut läheskään pahinta laatua. Se oli lähinnä sellaista selän takana hihittelyä sekä osoittelua, suunsoittoa, syrjimistä, sekä mullistelua.

Se että elämässäni ei tapahdu mitään, nousi esille lähinnä tässä talvilomakauden ollessa parhaimmillaan, jolloin monet kaveriporukat sekä seurustelevat parit suunnistavat hiihtokeskuksiin, laivaristeilyille, kylpylöihin ja jotkut jopa ulkomaanmatkoillekkin. Kevät ja kesäkin on edessä päin, jolloin ihmiset matkustavat vieläkin enemmän, ja pelkään yksinäistä ensi kesää jo nyt, vaikka ei tietenkään pitäisi vielä etukäteen surra. Itsellä ei juuri näitä edellä mainittuja mahdollisuuksia ole, kun en seurustele eikä kavereita ole enään nykyisin kuin ihan jokunen, jotka nekin vetäytyneet omiin oloihinsa eivätkä näin ollen lähde minnekkään, eikä muutenkaan kivaa ajanviettoa kavereiden kanssa nykyisin enään ole. Näin siis tuntuu, että elämässäni ei tapahdu mitään. Lomatkin ovat ihan turhaan, kun ei kuitenkaan missään matkalla pääse käymään. Usein ärsyttää kun monet, esim töissä kyselevät loman jälkeen, että kävitkö missään, jolloin hävettää sanoa että en käynyt. Joskus tekisi mieli sanoa, että missäpä sitä yksinäinen ja vähävarainen poikamies olisi käynyt, mutta en halua kuullostaa surkimukselta. Se kun kuulee kuinka paljon ihmiset matkustelevat, ja sehän on ihan tilastotieteellinen juttu, että suurin osa ihmisitä käy vuodessa vähintään yhden yön matkoilla, ja itse ei juuri pääse käymään missään, niin se vain tuntuu jotenkin luuserimaiselta. Yksinhän ei tietysti kiva ole lähteä mihinkään kauemmas. Kateuden ja katkeruuden peikko herää henkiin aina silloin, kun näen muiden matkakuvia tai kuulrn muiden matkasuunnitelmista ja kokemuksista. Nämä kaikki usein sosiaalisessa mediassa.

Onneksi minulla kuitenkin on joitakin harrastuksia kuten salilla käynti ja miesten joogassa käyn myös ja tykkään uidakkin. Myös soittoharrastus on minulle tärkeä, kun soittelen lähinnä omaksi iloksi koskettimia ja kitaraa. Siitä olenkin tyytyväinen että minulla soittotaito ainakin on. Pystyn myös yksin lähtemään baareihin ja tanssipaikoille, enkä ajattele sillain, että mitähän muut ajattelevat minusta kun olen yksin liikkeellä, eikä siitä kukaan ole minulle siellä kuittaillutkaan.

Tosiaankin ne vähätkin kaverit joita vuosien aikana on ollut, niin ovat vetäytyneet omiin oloihinsa eikä heitä juuri saa mihinkään lähtemään, eikä uusiakaan kavereita tahdo löytyä niistä syistä jotka tuolla jo mainitsinkin ja sellainenkin asia on josta en ole vielä maininnut, että en tahdo nykyisin oikein luottaa ihmisiin. Viime vuosien aikana joitakin uusia tuttavuuksiakin on ollut, mutta nekin ovat osoittautuneet kieroilijoiksi sekä pummeiksi. On tuntunut joskus, että minä olen heille ollut vain pelkkä autonkuski tai rahanlainaaja, vaikka osaan kyllä niistäkin kieltäytyä, mutta kuitenkin. Muutenkin olen paljon kavereidenkin taholta kokenut ilkeilyä, kieroilua, pahan puhumista selän takana, ja moniakaan en vain ole osannut miellyttää. En tiedä sitten onko syy ollut aina minussa vai heissä, tai varmaan joskus kummassakin. Varmaan syynä myös se kun peruskoulun kävin erityiskoulussa, ja ne vähät kaverit ovat olleet sieltä suurimmaksi osaksi, niin heilläkin on sitten ollut erilaisia ongelmia. Vakituista seurustelukumppaniakaan en ole vielä onnistunut löytämään. Siihen tulokseen olen tullut, että en ehkä koskaan halua omaa perhettä ja mennä naimisiin, mutta kyllähän se tyttökaveri kuitenkin olisi kiva, ja kun edes sellaisen sattuisi löytämään, joka ajattelisi samoin kuin minä, ja jonka kanssa voisi aina jossain käydäkin. En kuitenkaan ole seurustelupuolella täysin kokematon, vaan niitä säätöjä on aina joskus ollut ja yhden illan juttuja, joista osaan olla iloinen että on ollut edes niitä, kun kaikilla ei ole niitäkään.

Että tällainen tarina, ja tässä muiden mielipidettä kysyn, että onko tilanteeni niin huono kuin itsestä tuntuu?