Haluan kuolla!

Hei!

Myötätuntoa sinulle? Joskus on meiltä jokaiselta elämän tarkoitus kadoksissa. Onko elämässäsi tapahtunut jotain erityistä? Tai onko ahdistukselle jokin erityinen syy?

Yksinäisyys on raskas taakka – voi olla, että elämässä hyvän ystävän seurassa kestäisi melkein mitä vaan, mutta yksinäisyys lienee pahinta.

Voisiko sittenkin jossain olla joku ystävä, tuttava tai läheinen?
Toivon siunausta elämääsi

Päivi-pappi Hämeestä

kuin myös. Olin juuri treffi palstalla ja tajusin miten yksin olen enkä kelpaa kenellekään. Olen täysin hyödytön kaikille. jotenkin vaan on jaksettava. haluaisin kuolla mutta en oman käden kautta.

Kiitos myötätunnosta teille! Yksinäisyys iskee välillä, kun olen tavallaan työtön, vaikka olenkin kuvataiteilija. Tuntuu, että yhteiskunta ei arvosta eikä tue kuvataiteilijoita vaikka meitä kuitenkin koulutetaan tähän ammattiin. Yksinäisyys iskee siis enimmäkseen öisin, kun valvon yksin enkä pysty juttelemaan kenenkään kanssa. Olen eroamassa myös ja se tuo oman osansa ahdistuneisuudesta. Olen yrittänyt etsiä juttuseuraa erinäisiltä chatpalstoilta, mutta ei niihin porukoihin siellä näytä pääsevän mukaan. Chateissä ihmiset ovat joko epäluuloisia teinejä, jotka luulevat aikuisia pedofiileiksi tai sitten ihmiset ovat muuten vaan töykeitä. Pilkkaavat iusia tulokkaita heti alkuunsa tai eivät noteeraa ollenkaan. Toissa yönä pillahdin suorastaan itkuun, kun keskusteluyritykseni mitätöitiin heti alkuunsa pilkkaamalla ja toteamalla, että ei mua huvita nyt tolle vastata. Nyt voin onneksi hiukan paremmin taas, kun sain puhuttua äitini kanssa ja ystävä pyörähti kylässä. Ystäviä siis muutama minulla on, mutta ei se estä tuntemasta yksinäisyyttä. Tämä erotilanne on minulle helpotus, mutta itseprosessi ei tapahdu yhdessä yössä ja se syö voimiani sekä kärsivällisyyttä. Minulla on hyvin paljon paineita yhteiskunnan mukana toimimisesta ja pärjäämisestä, mikä ahdistaa eniten ja lisäksi paha nettiriippuvuus sekoittaa elämääni entisestään. En kykene harjoittamaan ammattiani, joka on kuitenkin se ainoa asia, mikä minua täällä kiinnostaa. Taiteen tekeminen siis. Kiitän teitä suuresti, että vastasitte minulle ja toivon voimia myös teille! Älä väsynyt luovuta sinäkään, vaan yritetään sillä viimeiselläkin sinnillä mennä eteenpäin. Oma parisuhteeni on herättänyt minut ajattelemaan, että elää voi yksinkin. Yleinen neuvo varmaan on parisuhdetta etsiville se, että epätoivoinen etsiminen ei tuota tulosta. Pitää rakastaa itseään ja olla sinut itsensä kanssa. Vasta sitten voi muodostaa toimivan parisuhteen toisen sellaisen itsensä kanssa sinut olevan ihmisen kanssa. Minä aion nyt erottuani muuttaa asumaan yksikseni ja aikomukseni on nauttia siitä. Lopetan siis onnen etsimisen muista ihmisistä ja käännän katseeni omaan itseeni. Opettelen rakastamaan itseäni. Toedän, että masennus tulee varmasti taas uudestaan, mutta hyvä tietää, että voi huutaa vaikka tännekin ja kyllä joku varmasti vastaa. Luotan siihen, että vastaa. :)

Hei ninaniaani ja a_star.

Silloin kun tuntuu pahalta ja myös ajatukset kuolemasta ja itsemurhasta valtaavat mielen on tärkeää, että saa puhua jonkun kanssa. Toivon teille ja kaikille elämän vaikeuksissa oleville rinnalle ymmärtäviä ihmisiä. Aina heitä ei ole saatavilla ja siksi on hyvä turvautua palveluihin, missä sinua kuunnellaan. Tällaisilla yleisillä ja julkisilla palstoilla toki voi asioistaan kertoa, mutta kovin henkilökohtaisista asioista ei täällä voi kuitenkaan puhua. Auttavia puhelimia ja palveluita on monilla eri järjestöillä ja auttavilla tahoilla.

Tässä kirkon palveluita esim. Plaveleva puhelin, Kirkko Suomessa chat, jossa voi kummassakin puhua tai kirjoittaa anonyymisti työntekijän kanssa. Kirkon sivuilta löytyy tarkemmat tiedot tästä linkistä
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?OpenDocument&lang=FI

Voimia teille ja siunausta,

Merja-pappi

Onko kuolema todellista kun viimeisenä päivänä herätetään ja matka jatkuu. Huomaammeko nyt että emme voi sitä lopettaa minkä Jumala on luonut.
Maallisen vaelluksen voimme keskeyttää mutta millainen on sitten jatko aikanaan.
Pitäisikö mieluimmin ajatella että läpi vaikka harmaan kiven.
Tähän sopisi varmaan sanonta koettelee muttei hylkää Herra.

Älkää kuolko rakkaat ihmiset! Kyllä joku varmasti välittää teistä. Kuolema ei ratkase mitään. Herätkää

Hetken se kestää, kun on jotakin tekemistä niin ei muista ajatella. Sitten se taas hiipii salakavalasti ja valtaa koko mielen. Alakuloisuus, tyhjä olo, kun mikään ei kiinnosta ja kuolema tulee ajatuksiin. Puhuminen tuntuu tirhalta, koska en osaa selittää, mistä tämä alakulo oikein tulee. Ehkä siihen ei ole vain yhtä syytä. Lääkkeitä en halua, koska en usko niiden auttavan...ellei sitten lääkkeillä turruteta kokonaan, jotta ajatukset loppuvat. Eikö se silloin olisi sama asia kuin kuolema?

Taiteilijasielut ovat herkkiä ja myös ajatusmaailma on syvällistä. Varmaan sinua turhauttaa että et voi tehdä työtä, josta pidät. Niin se kyllä varmaan monella on. Eräs tuttavani unelma-ammatti oli sairaanhoitaja, mutta hän ei nuorena päässyt kouluun vaikka yritti useita kertoja opiskellessaan jo toista alaa.
Niin hänesä tuli ravitsemusalan ammattilainen ja pyöritti omaa yritystä viisitoista vuotta, kunnens onni potkaisi ja hän pääsi keski-ikäisena sairaanhoitajakouluun. Nyt on osastonhoitajana ja onnellinen, ei nyt enään niin sisarhentoinen, mutta pätevä työssään.
Yritä puuhastella ja keksiä mukavaa luovaa tekemistä kun nuo mustat alankulon mietteet hiipivät puseron alle. Älä ruoki niitä.
Iloa päivääsi.

Mielestäni on arvostettavaa, että olet hankkinut kuvataiteilijan koulutuksen. Se on oikeasti hienoa, sillä tiedän monta jotka olisivat halunneet ko oppilaitoksiin kehittyäkseen taidoissaan, mutteivat päässeet tai rahkeet sitten riittänetkään.

Ole ylpeä koulutuksestasi.
Ei se ilman tai tyhjästä ole tullut.

Taiteellisesti herkät ihmiset kokevat syvemmin sekä turhautuvat helpommin ollen itseään kohtaan usein järkyttävän ankaria.
Monet taiteellinen blokki juuri tästä syystä sysää nurkkaan kun katse kääntyy liikaa itseen ja kaikki kokemukset ja epäonnistumiset kierrätetään julmasti ensi itsen ja oman persoonan kautta, vaikka olisi hyvä opetella ymmärtämään että elämä ei ole yksisuuntainen tie, vaan kaistoja on kaksi ja elämä ON vuorovaikutusta.

Siinä sitä vasta koiranpalveluksen tekee jos päättää että nytpä olen ihan yksin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä sillä umpiossa ei mitään synny, eikä tyhjiössä , oli se sitten sosiaalista tyhjiötä tai vastaavaa niin taiteilijan on oltava vuorovaikutuksessa maailman ja ihmisten kanssa vai itselleenkö hän niitä töitään tekee?

Menestys alkaa siitä kun lakkaa ottamasta itseään liian vakavasti.
Tämä koskee varsinkin mokia.
Arvostelulle herkkä sielu näivettyy rusinaksi, vasta huumorin ja elämänilon kautta se kasvaa ruusupuuksi.

Minäkin yritän etsiä "lohtua" täältä, vaikka tiedän, että en sitä saa. Koko elämä on jo pilalla. Mitä järkeä enää elää? Isoveli hakkaa ja potkii, sisko haukkuu läskiksi, isä hakkaa isoveljeäni ja vanhemmat riitelee koko ajan. He eivät edes ymmärrä sitä...miten väkivaltaisia ovat. Olen pitkän aikaa katsonut TV:stä näitä criminaleja. Nyt kuukausi sitten...muistaakseni tuli ja näin miten siinä isä kohteli omia lapsiaan. Huomasin, että isäni, äitini, veljeni ja siskoni kohtelevat minua huonosti!
Olen pahasti masentunut ja pakkomielteitä löytyy. Joskus pari viikkoa sitten karkasin kotoa ja kiipesin näköalatorniin ja mietin, että pitäisikö hypätä. Eihän minusta muutenkaan välitetä perheessäni ja en saa vastarakkautta mistään.
Koulussa olin tänäänkin yksin...ei koulukiusata tai mtn, mutta olin silti yksin. Kaikki katsovat vainoavasti.
Puran turhautumistani laulamalla ja hakkaamalla seiniä, joskus viiltelen...jos huvittaa, mutta en oo pitkään aikaan viillelly kun on tullu joku ihottuma.
Joskus sanoin kaverilleni, että haluan kuolla. Hän ei ottannut tosissaan, vaikka tosissani sanoin. Naurahti vain ja sanoi, että "et oo tosissas" Häntä ei voi sanoa ystäväksi, vaikka olemme joskus koulussa yhdessä.
Olen 13 vuotias. En ole elänyt edes 1/4 osaa elämästäni, mutta haluan vakavissani kuolla. Olen itsetuhoinen ja perheeni on aiheuttanut sen.
Perheeni ei huomaa, miten masentuneeksi, vihaiseksi, surulliseksi ja ahdistuneeksi saavat minut, koska heille (minulle) tämä on tavallista arkea, mutta en vain jaksa enää elää.
Minulla on tässä iässä ollut 3 poikaystävää. Ensimmäistä pelkäsin. Aina kun hän soitti sanoin, että en halua, että hän tulee kylään. Olin vasta 2-3 luokalla. Hain lohtua heistä kun en perheeltäni sitä saanut. Toinen poikaystävä oli 5 luokalla. Meillä oli kivaa jne. Se meni ohi.. You know..näitä päivän juttuja. 3 poikaystävä jätti...
Kun tuo "ensimmäinen poikaystävä" jätti minut...en ollut vielä niin itsetuhoinen tai masentunut. Osittain masennukseni ja paha olo johtuvat hänestä. Pelkäsin häntä. Kun hän oli jättänyt minut hän haukkui huoraksi, ämmäksi ja kaikilla muilla sanoilla. Pelkäsin 3 luokalla kävellä käytävillä...kun näin hänet käytävällä...hän huusi "huora" yms. Olin vasta 3 luokalla! Minun piti käydä kamala taistelu itseni kanssa niin nuorena!
Nyt kun menin seiskalle...olen huomannut, että vietän todella paljon aikaa, koneella kotona...en ikinä melkein mene ulos ja kun menen niin se on vain ja AINOASTAAN viikonloppuna.
Elämäni on perseestä! Haluan kuolla...toivon aina, että auto tai sarjamurhaaja tulisi ja tappais mut. Saa tulla tappamaan! VAIKKA HETI!! T.Itsetuhoinen ja turha ihminen...

Voi kun oikeesti tulis joku tauti tai katkeis joku verisuoni päästä tai jotain niinei tarviis riistää itseltä henkee. Olis omaisille paljon mukavampi kun olisi ns luonnollinen lähtö.