Odotan lasta uudelle miehelle ja epävarmuus valtaa mielen...

Minä olen ihan samassa tilanteessa. Ikää hitusen enemmän. Avioiduin uudelleen. Parisuhde ei ihan helppo...tai ehkä olisi, jos olisimme molemmat nuoria ja lapsettomia..mutta nyt meillä on uusioperheen haasteet. En ole oikeastaan voinut koko raskausaikana olla varma, kestääkö avioliittomme. Tosin minua ei kaduta. Tämä on oikeastaan viimeinen "mahdollisuuteni". Ikää tulee koko ajan lisää. Mutta minua pelottaa...ei se, että jääkö tai lähteekö mies...kyllä vauvan kanssa selviää...vaan se, että miten selviän tästä raskaudesta ja synnytyksestä...yritän luottaa sairaalan henkilökuntaan ja taitoihin...mutta välillä purskahdan itkuun pelkästä pelosta (en ikipäivinä voinut kuvitella, että raskaudesta tulisi näin vaarallinen). Ja sekin pelottaa, että nyt kun menetän kohtuni todennäköisesti, niin miten se muuttaa parisuhdetta...

En ole samassa tilanteessa kuin sinä, mutta haluan lapsia ja en miettisi sekuntiakaan mitä tekisin vaikka parisuhde loppuisi tai menisi muuten alamäkeen alkuraskauden aikana.

Minulla myös kaksi kouluikäistä lasta aiemmasta liitosta, ja nyt odotan kolmatta uuden miesystävän kanssa. Harkitsin myös aborttia aluksi, koska lapsi ei ollut suunniteltu, emmekä edes asu miesystäväni kanssa yhdessä. En kuitenkaan pystynyt tekemään aborttia. Tilanne on ristiriitainen, koska en halua muuttaa yhteen miesystäväni kanssa ja suhteemmekin on rakoillut pahasti koko raskauden ajan. Olen onnellinen tulevasta vauvasta, mutta parisuhteeseen liittyvät ristiriidat painavat mieltä, kun pelkään, miten ne yhteiseen vanhemmuuteemme vaikuttavat. Eli epävarmuutta täälläkin, mikä ikävästi varjostaa raskauden onnea.

Onpa kiva saada tällaisia "järkeviä" vastauksia. Jos tästä aiheesta olisi jollain muulla foorumilla mennyt kirjoittamaan, vastaukset voisivat olla hieman erityylisiä...Kiitos siis vastauksistanne! Väärin sanottu, että "ihanaa, että joku muukin on samassa tilanteessa", mutta silti helpottaa vaihtaa ajatuksia.

"Samassa tilanteessa", voimia sinulle odotukseen! Itse en vielä tiedä, mitä mahtaa olla edessä, sillä viikkoja on vasta 5 5. En ole edes soittanut neuvolaan vielä. Ajattelin soittaa vasta hieman myöhemmin, kuitenkin niin, että ehdin niskaturvotusultraan ja muihin tutkimuksiin.

Raskausoireet ovat kyllä sellaiset, että laittavat minut uskomaan, että raskaus voi ja kehittyy hyvin.

Uskon kyllä, että tulen toimeen tarvittaessa yksinkin. Ja aborttia en oikeasti voi oikein edes harkita! Olen varma, että kun käärön saa syliin, miettii, että miten olen sellaista voinut edes miettiä...Omat vanhempani ja sukulaiseni asuvat kauempana, miehen sukulaiset taas asuvat tässä lähempänä. Varsinaista tukiverkkoa minulla ei ihan lähellä ole. Onneksi vanhemmat lapseni ovat jo ekalla ja kolmannella luokalla, eli eivät enää ihan pieniä. Täytyy vain ottaa käyttöön MLL:n lastenhoitajat ym. tuki, mitä tässä tilanteessa voi saada.

Olemme siis miehen kanssa yhdessä, hän ei ole mihinkään lähdössä. Kuitenkaan en jotenkin koe saavani häneltä kaipaamaani tukea ja mietin joskus, merkitseekö tämä raskaus hänelle mitään. Tosin miehille raskaus tässä vaiheessa varmasti onkin aika epäkonkreettista. Itse asiassa hän osti turvakaukalonkin jo pari kk sitten :), vaikka raskaudesta ei vielä tiedetty mitään. Onpa sitten valmiina, kuulemma :). Eli kyllä hänkin tätä vauvaa haluaa. Ehkei vain osaa sitä näyttää? Mietin myös, että kun hänellä on kaksi lasta ennestään, että jollei koe asiaa enää niin ainutlaatuiseksi? Minulle kyllä jokainen lapsi on ihme ja ei ole sen ihmeellisempää synnyttää kolmatta kuin ensimmäistäkään. Minulle jokainen raskaus on yhtä ainutlaatuinen. Ehkä kaipaisin häneltäkin enemmän sellaista ainutlaatuisuuden kokemusta...vaikea selittää :).

Ja kai sitä pitää myös olla onnellinen, jos tässä iässä vielä ylipäänsä tulee raskaaksi, ei sekään ole itsestäänselvää! Jokin tarkoitus siinä on. Ja jokin on pitänyt minut ja miehen yhdessä, vaikka helppoa ei aina ole ollut...Jos joku haluaisi kirjoitella, sähköpostiosoitteeni on [email protected]. Asun Tre:en lähistöllä muuten.

olla raskaana, mutta eihän tuossa iässä kyllä enää odotella. Nyt on ihan viimeinen hetki tehdä se viimeinen. Olethan jo 60v silloin, kun lapsi on 20 vuotta.

No eikös useimmat miehet suhtaudu alussa naisensa raskauteen vähän noin, että siinä tulee naiselle sellainen tunne, että haluaakohan mies tätä lasta olenkaan???
Muistelen itsekin miettineeni ap:n tavoin mieheni käytöstä ihan raskauden alussa, vaikka vauvaa oli yhdessä yritetty ja hartaasti toivottu. Vasta siinä vaiheessa, kun vatsa alkaa kasvaa ja pienokaisen liikkeet on selvästi havaittavissa mieskin sen tajuaa paremmin, vaikka koko raskauden ajanhan mies on tavallaan ulkopuolinen alulle saattamastaan uudestä ihmistaimesta.

Ap. ainakaan minulle ei nyt ihan täysin auennut, miksi epäilet miehesi olevan lähdössä nyt raskauduttuasi, jos hän on ollut itsekin vauvaa kanssasi haluamassa? Siitähän tuo turvakaukalonkin osto on selvä osoitus.

Yritä nauttia alkaneesta raskaudestasi ja eiköhän se mieskin viimeistään siinä vaiheessa ala huomioida, kun sinulla vauvamasu alkaa kasvaa.

Omakohtaisesti voin sanoa, että alkuraskaus oli ainakin mulla melko yksinäistä ja mies ei oikein reagoinut raskauteeni mitenkään, jatkoi vaan entisiä juttujaan musta ja raskaudestani välittämättä. Asia alkoi valjeta hänelle vasta siinä vaiheessa, kun mulla vatsa alkoi pyöristyä. Ehkä sunkin mies tulee mukaan vähän jälki junassa.