Ei mistään terve

Kerron nyt mun tosi jännittävän tarinan. Lähinnä itseni takia, jotta ees vähän selkiytyis hommat. Olen 20-vuotias nainen.
Rohkaistuin ja menin ysillä (5v. sitte) kertomaan opelle vuosia jatkuneesta kiusaamisesta. Siihen loppu se, ainakin melkein. Mut siit ei nyt oo kyse. Rohkaistuin sitte vähä lisää ja menin puhuu terkal mun oudoista oireista. Se lähetti mut verikokeisii, menin koululääkäril kkuulee tulokset. Ei löytyny mitään ja passitettii neurologille. LASTENneurologilla kävin tasan sen yhen kerran sitte siirrettii aikuisneurologiaa. Ainii, tota neurologii enne menin keskustelemaan kuraattorin kanssa (se oli ihana koska se oikeesti välitti ja ymmärsi, eli autto mua kaiken paskan keskellä). Joo, aikuisneurologilt laitettii pään magneettikuviin, uudestaa verikokeisii, sydänfilmii, perinnöllisyystutkimuksiiki tehtii jne. Kaikennäkösii tutkimuksii ja heiteltii sin sun tän. Eka lääkärit oli TYKSis, sit Loimaal, tukimukset tyksis ja loimaal, oltii hetki tyksis ja päädyttii loimaal. Ja nyt en sit tiiä, ehkä siirtyy TYKSiin. Todellaki heitellää mihi lystää.. Mua on siis heitelty ku koripalloo 5 vuotta ja se todellaki on jättäny arvet! ja jokapäiväne taistelu jatkuu...
Tutkimuksista selvis vaan et on pikkuaivo atrofia, mut ei sitä mist se johtuu. Eikä enää kiinnostakkaa.

Eikä KUKAAN ikinä kysyny multa miten mulla menee tai ei hetkeekään muistettu huolehtia mun henkisest hyvinvoinnist. Mähä olin ite pelkkä teini sillo enkä mä mitään mistää tajunnu. Tässä sitä sit ollaa, 5 vuode jälkeen kera ahdistuneisuushäiriö ( masis?) ja niidenki fyysiset oireet vanhojen lisäks. Eikä tää ahdistus muute oo yhtään helpottanu vaik oon käyny psykiatril ja psykoterapeutillaki. Ja mä en mitään mömmöjä ala syömään!!

Ahdistuksest/masikset johtuen toivoisin etten eläis.

Ja tähän oli vaan pelkistetty versio mun elämästä...