Haen ammattikorkeeseen röntgenhoitajaksi opiskelemaan. Valmistun nyt keväällä lähihoitajaksi. Minulla on ollut lievää paniikkihäiriötä ja olen ollut vähän masentunut, johon olen saanut vähän apua. Mua nyt askarruttaa kun yksi terveysvaatimus tonne amkiin on nyt tämmönen: "opiskelu ja ammatissa toimiminen edellyttävät hyvää henkistä tasapainoa". Niin mistä tiedän onko minulla hyvä henkinen tasapaino tai siis tiedän, että tähän asti hoitotyössä olen pärjännyt ihan hyvin, mutta silti tuli vähän semmonen olo että pärjäänkö sitten tuolla.. Mua kiinnostaa hirveesti se ala. Töissä lähihoitajana ei ole tullut vielä ainakaan mitään ongelmia vastaan ja olen ihan tykännyt, joten miten ne haittaisi amkissa. Ja aina ajattelen asiakkaiden ja potilaiden parasta, en ole mikään hullu/lääkkeiden napsija jos joku luulee, vaan siis suurimmaks osaks on ehkä väsymystä ja tuo paniikkihäiriön pelko on kohdistunut enemmänkin miespuolisiin ihmisiin, paitsi ei vanhuksiin/lapsiin, ja senkin pelon voisi sanoa ujoutena. Voinhan aina keskeyttää koulun tai jättää menemättä jos pääsen, mutta en tiedä, tulin ehkä tänne hakemaan kannustusta, että onko musta siihen vai otanko asian liian vakavasti. Olenhan kuitenkin laittanut vainajia ja hoitanut saattohoitopotilaita joka on rankkaa, että tiedän millaista on olla sosiaali ja terveysalalla, että voiko olla kuin paljon rankempaa olla röntgenhoitaja? Olen kuitenkin ihan ystävällinen, auttavainen ja suht iloinen luonteeltani. On vaan tapa tressata ja jännittää liikaa asioista ja no vastuu vähän jännittää, mutta sitä ei voi missään työssä välttää..
Ois kiva saaha mun ajatuksiin mielipiteitä, siis ihmisiltä joilla on ollu vaikka just masennusta tai pientä paniikkihäiriötä ja mahollisesti myös kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta. Ehkä minullakin on ehkä suurin ongelma se että en vain usko ja luota itteeni, että kyllä mä pärjään. :D
Ois kiva saaha mun ajatuksiin mielipiteitä, siis ihmisiltä joilla on ollu vaikka just masennusta tai pientä paniikkihäiriötä ja mahollisesti myös kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta. Ehkä minullakin on ehkä suurin ongelma se että en vain usko ja luota itteeni, että kyllä mä pärjään. :D
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näin potilaan näkökulmasta röntgenhoitajan työ on enemmän teknillistä ja ja potilaan kanssa kontakti jää lyhyeen.
Miksipä eti kokeilisi - ei sitten ainkaan harmita, että ei tullut kokeiltua.
Totta. Juttelin äsken röntgenhoitaja systerin kanssa, ja hänkannusti kovasti, kyllä se vahvisti halua lähteä ainakin yrittämään. Jep, mua harmittaa jälkeen päin jos en yritä. Eikä tässä varmaan mitään jäätävää ongelmaa ole,jos olen lähihoitajan työssä pärjännyt tähän asti ja vielä ihan hyvin arvosanoinkin.. Ongelma on varmaan enimmäkseen minä ite, huono itsetunto sun muut tällaset. Ja tiedän että mulla on ihmisiä jotka tukee mua jos lähen yrittämään. No ei muuta kun kokeilemaan, jos nyt edes pääsen sinne. Jos pääsen ni jes kohti uusia haasteita ja jos en ni lähihoitajan työ on ihan mukavaa myöskin. Ja aina voi yrittää uudestaankin. Katsotaan mitä tulevaisuus tuopi tullessaan.
En tiedä miks tänne tulin kirjottelemaan, mutta no, ei kai tästä haittaakaan oo. Asiat selkenee itellekki helpommin kun kirjottaa ylös :D Toki mielipiteitä voi edelleen kertoa, erityisesti masennustaustaisilta ihmisiltä, kiinnostaisi lukea. Mutta nyt haku päälle! :D