pakkoajatukset

Mulla kävi ihan samalla tavalla. Lääkäri ei ottanut vakavasti ollenkaan vaan sanoi että kyllä se siitä ja lähetti mut kotia. Lääkäri vaikutti vastavalmistuneelta ja ei nähtävästi oikein tiennyt koko OCDstä mitään. Kamppailin muutaman päivän, ehkä pari viikkoa ja sitten menin sairaalan ensiapuun ja romahdin henkisesti täysin. Sitten pääsin psykiatriselle osastolle ja sain lääkityksenkin. Sairaalassa olon, terapioiden ja lääkityksen jälkeen olen pystynyt elämään suhteellisen normaalisti. Vieläkin syön lääkitystä pakkoajatuksiin jotka pysyvät enimmäkseen poissa ja vaikka niitä pakkoajatuksia välillä tuleekin niin en enää reagoi niihin juuri mitenkään.

Kannattaa yrittää päästä uudelleen jonkin lääkärin tai mieluummin mielenterveyshoitajan juttusille koska varsinkin mielenterveyshoitajat tietävät asioista ja oireista paljon. Ensiavussa pääsin nimenomaan mielenterveyshoitajan juttusille joka otti minut niin vakavasti että järjesti minulle hoitopaikan välittömästi.

Mulla oli kans juuri nimenomaan väkivaltaisia pakkoajatuksia jotka ahdistivat aivan helvetisti. Ennen kuin pääsin psykiatriselle osastolle, mietin jo että onko tässä tehtävä itsemurha että pääsee tästä helvetistä eroon. Onneksi sain apua. Toivottavasti sinä saat apua myös, älä missään nimessä luovuta.

Juuri tuollaisten vähättelijöiden takia minä itse en todellakaan uskalla hakea apua, koska se olisi ihan hirveää mennä puhumaan itselle erittäin tärkeästä asiasta ja sitten toista ei kiinnosta ja vähätellään. Kamalaa. Olen muutenkin huono puhumaan omista asioistani koska olen aika eristäytynyt ja yksinäinen ihminen, niin voitte vaan kuvitella kuinka vaikeaa avun hakeminen on. Varsinkin kun ne terapeutit eivät aina ole sopivia juuri sinulle.

Minäkin taistelen noitten pakkoajatusten kanssa, jotka kumpuaa vaan jostain. Ne on aika väkivaltaisia mielikuvia. Varmaan jäänyt traumoja lapsuudesta, kun isä uhkas usein tappaa äitin milloin minkäkin pienen virheen takia. Lisäksi kummatkin vanhemmat olivat viikonloppuisin humalassa, eikä ollut ketään aikuista joka olisi huolehtinut. Isä oli väkivaltainen ja löi minuakin kun olin pieni jotain neljän ikäinen.



Pelkään itseeni kohdistuvaa väkivaltaa, pälyilen koko ajan ympärilleni. Ilme on jähmettynyt ja olemus jäykkä. Tunnen itseni oudoksi kummajaiseksi, jota halutaan karttaa, vaikka haluisin olla lähellä ihmisiä joka vois rikastaa elämää.



Aiemmin nuorempana yritin äitiltäni apua, et se kuuntelis mutta ei se halunnut ymmärtää. Se ei osannut kuunnella ja auttaa. Oli kait itsellä omia juttua setvittävänään ettei jaksanut kuunnella. Ja nyt aikuisena itse keski-ikäsenä olen vielä yrittänyt viritellä keskustelua äitin kanssa mutta hän ei halua palata menneeseen. Tunteekohan syyllisyyttä ettei vienyt mua hoitoon ollessani teini, jolloin aloin pahiten oireileen. 15-vuotiaana alkoi pakkoajatukset, jotka oli aika itsetuhoisia teemaltaan. Sairastuin anoreksiaan ja suunnittelin hyppääväni junan alle mutten uskaltanut. Lisäksi tuli bulimia, josta sain haukkuja kun ruokaa kului enemmän mutten lihonut. Lisää syyllisyyttä ja häpeää niskoilleni.
En ole koskaan tuntenut turvallisuutta perheessä, koska koko vanhempien touhu oli niin häilyväistä. Vanhemmuus katosi jonnekin. Nyt yritän jotenkin selvitä pelkotilojeni kanssa, mutta tämä tappaa elämänilon. En ole koskaan oikein osannut tuntea iloa pohjaan saakka. Enkä ole uskaltanut nauttia mistään esim. jonkun uuden jutun oppimisesta. Kaikki on säätämistä ja vaikeeta. Haluisin että elämä muuttuisi helpommaksi eikä tarvisi pelätä niin pirusti koko ajan. Olen aika yksinäinen ollut aina enkä oikein mistään kiinni saa. Ajelehdin päivästä toiseen ja mietin kuvioita et miten selviydyn asioista. Lisäksi on ihmiskammoa, koska en halua ihmisten näkevän minua tällaisena pelkurina, ja omituisena. Olen niin vainoharhainen etten kestä enää pitkään. Olen käynyt terapiat ja lääkkeet on kokeiltu. Mut onneksi sentään saan puhuttua joillekin näistä vaikka en haluu vaivata ainakaan läheisiäni. Onneksi jokunen ystävä et en ole ihan yksin täällä

Minulla on pakkoajatuksia. Ennen pelkäsin että voin tappaa jonkun mutta nykyään se ei vaivaa. Tiedän että ne on vain ajatuksia. Jotkut kiusaa ihmisiä sadistin lailla tai tappavat taloudellisesti. Seksuaalisuuteen liittyvät pakkoajatukset on inhottavia. Luulen että ne johtuu siitä, että minua on nöyryytetty seksuaalisesti. Minua on lähennelty ja tirkistelty. Olen joutunut elämään psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa. Se on jättänyt jälkensä, eikä ihme. Loppujenlopuksi olen hyvinkin normaali.

Itse olen kärsinyt pakkoajatuksista teini-iästä asti ja oppinut elämään niiden kanssa jo ilman suurempia ahdistuskohtauksia. Nyt myöhemmin ajateltuna uskon, että pakko-ajatuksia oli jo ihan lapsena, mutta itse pakko-ajatuksissi tajusin ne vasta noin 15-vuotiaana. Pakko-ajatukset pyörivät lähimmäisteni ja muidenkin ihmisten vahingoittamisessa ja murhaamisessa. Pelkäsin yli kaiken, että olin tietämättäni murhannut suureen määrän ihmisiä ja kuvittelin piinaavia ja hirvittäviä tilanteita koko ajan. Aina kun sain järkeiltyä, ettei ajatus voi pitää paikkaansa putkahti joku entistä sairaampi ajatus päähäni. Aloin myös pelkäämään, että olen pedofiili ja kannibaali. Kuvittelin siis itsestäni aina kaikkein pahinta.Itse hakeuduin nuorisopsykialliselle klinikalle, kun paha olo oli niin paha ja kärsin jo masennuksesta. Silloin sain heti apua ja minut otettiin vakavasti. Söin masennuslääkkeitä (en muista enää, nimeä) jonkin aikaa ja tilanne parani. Lopetin lääkkeiden syönnin kun pakko-ajatukset lievenivät. Teininä minulle ei kuiteenkaan, koskaan selvennetty, että mistä oli kyse enkä perehtynyt tarkemmin tähän "sairauteen". Psykiatri ja psykologi eivät kai halunneet leimata nuorta ihmistä minkään sairauden alle. Nyt kun mietin olisi siitä ollut minulle kuitenkin hyötyä, sillä olisin voinut käsittää tilaani ja ajatuksiani vähän paremmin.

Elin tasapainoista elämää 17-vuotiiasta 25 vuotiaaksi. Viime vuonna minulle alkoi jälleen putkahtelemaan näitä sairaita, pelottavia ja äärimmäisen ahdistavia ajatuksia mieleeni. Seurustelen miehen kanssa, jolla on poika ja yhtäkkiä minulle tuli jälleen pelkotila siitä, että entä jos olisin pedofiili ja tahtoisin vahingoittaa tätä poikaa. Sain äärimmäisen ahdistus ja paniikkikohtauksen, koska en voinut käsittää miksi ajattelen näin sairaita ajatuksia ja miksi en saa niitä lopetettua. En nukkunut neljään yöhön ja olin täysin ahdistuneessa ja pelokkaassa ja lähes psykoottisessa tilassa. Neljäntenä päivänä hakeuduin psykiatriseen päivystykseen, sillä pelkäsin mitä minulle käy jos en taaskaan saa nukuttua. Ajatukset olivat koko ajan päässäni ja koin äärimmäistä häpeää ja tuskaa. En voinut puhua kenellekkään sillä pidin itseäni hirviönä. Poikaystäväni oli aivan ihmeissään eikä tiennyt mitä voisi asialle tehdä. Minut otettiin sisään psykiatriselle osastolle, jotta saisin lääkeiden avulla nukuttua. Osastolla viivyin neljä päivää, mutta en itse eikä henkilökunta kokenut, että se olisi ollut minun paikanni, sillä en ollut vaaraksi itselleni tai muille. Osastoajan jälkeen pääsin avohoitoon ja nopeasti minulle avautui paikka ryhmäterapiassa. Pääsin kuulemaan muiden ihmisten tarinoita ja jakamaan omia kokemuksiani. Koin ryhmän helpottavaksi ja opin pakko-ajatuksista paljon uutta hyödyntävää tietoa.

Kävin terapiassa puoli vuotta ja elämäni oli todella tasapainoista. Pakko-ajatukset eivät ole loppuneet, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Suhtaudun ajatuksiin pelkkinä ajatuksina, jotka eivät määrittele sitä miten paha tai hyvä ihminen minä olen. Ajatukset tulevat ja menevät. Joskus ajatukset saavat minut ahdistumman, mutta tieto siitä mistä on kyse ja, että en ole ainoa, joka näistä ajatuksista kärsii helpottaa huomattavasti. Toivon, että kokemuksistani on jollekin jotain apua!

Meikäläisellä alkaa kohta terapia ja ajattelin tuoda pakkoajatukset esiin siellä. parisen vuotta sitten otin jo ne puheeksi muttei asiaa käsitelty.

omat pakkoajatukseni ovat väkivaltaisia ja raakoja. Pelkäsin yhdessä välissä, että menetän kontrollin ja taoan joko itseni tai jonkun muun. Tällä hetkellä en pelkää kontrollin menetystä ja olen oppinut suodattelemaan ajatuksiani.

Nojoo pakkoajatuksiahan piisaa mutten minä kellekään niistä ole puhunut kun jotenkin arvasin ettei se mitään auta kun vastauksena kuitenkin jotain diibadaabaa.

Kauankohan nytkin saa tapella tän pännimisen kanssa kun kassajonossa löysin edellisestä korista luottokortin ja siinä sitten huusin aivottomasti koko jonolle "ONKO JOLTAIN TIPPUNUT TÄLLANEN" sen sijaan että olis fiksusti kysynyt siltä edessäolevalta. Nolosti siitä kortin nappasi ja kiitti mutta helvetti kun tästä(kin) jäi nyt tällanen "vttu kun olin typerä" soimaan päähän.