Ero katoliseen oppiin

Minusta on ikävää ajatella, että oppikysymystä pitäisi tarkastella henkilöperusteisesti, vaikka se niin voi hyvin olla tällä hetkellä. Nuorempana en ajatellut asiaa, ehkä en edes osannut, olipa saarnavuorossa kuka tahansa. Koskaan en ole tykästynyt kuitenkaan lapinseurojen tunnelmaan, jonka lapsuudesta asti muistan sähköistäneen tunnelman, siinä oli olevinaan jotakin erityistä. Minusta ne ovat aina kuulostaneet vaatimuksen saarnoilta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Ajatukseni ei ole vanhemmiten muuttunut, pikemminkin vahvistunut.

Jos ajattelemme kuulijaa penkissä, kyllä opetuksen/saarnan pitäisi olla aina sen laatuista, ettei tarvitsisi miettiä, missä päässä oppia saarnaaja on. Muuten hengellinen elämä menee liian vaikeaksi. Kristuksen oppi joka saarnassa selkeänä näkyville, ja neuvot neuvoina. Ei sekoiteta niitä keskenään, näin olen eräässä saarnassakin kuullut sanottavan.

Laittamasi linkin perusteella käsitys katolisen sanoman sisällöstä sai vahvistusta. Sielläkin on siis ydin kunnossa, eikö vain. Kristus on heille Jumalan ainosyntyinen poika, syntien sovittaja. Voimmeko arvostella heitä millään tavalla esimerkiksi siitä, että heidän opissaan Maria on naisista jaloin? Onko mitään yhteyttä siihen, että Lestadiusta pidettäisiin esikoisten opetuksessa miehistä jaloimpana? Ainakin Lestadiuksen nimi nostetaan joka ikisessä seuratilaisuudessa esiin vähintään kerran.

Oppiin palatakseni: Minulle on aina ollut tärkeää tuntea puhujan kautta välittyvä rakkaus kuulijaa kohtaan. Se vakuuttaa minut kuulijana opin Raamatullisuudesta. Näin siitä huolimatta, että tunne ei saisi Lutherin mukaan määrätä uskoa ja usko pitää kestää ilman tunteita. Rakkaus on kuitenkin se, jonka varassa usko kestää. Ehkä rakkaus onkin enemmän kuin tunne.

kipuna kirjoitti:

Minusta on ikävää ajatella, että oppikysymystä pitäisi tarkastella henkilöperusteisesti, vaikka se niin voi hyvin olla tällä hetkellä. Nuorempana en ajatellut asiaa, ehkä en edes osannut, olipa saarnavuorossa kuka tahansa. Koskaan en ole tykästynyt kuitenkaan lapinseurojen tunnelmaan, jonka lapsuudesta asti muistan sähköistäneen tunnelman, siinä oli olevinaan jotakin erityistä. Minusta ne ovat aina kuulostaneet vaatimuksen saarnoilta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Ajatukseni ei ole vanhemmiten muuttunut, pikemminkin vahvistunut.

Jos ajattelemme kuulijaa penkissä, kyllä opetuksen/saarnan pitäisi olla aina sen laatuista, ettei tarvitsisi miettiä, missä päässä oppia saarnaaja on. Muuten hengellinen elämä menee liian vaikeaksi. Kristuksen oppi joka saarnassa selkeänä näkyville, ja neuvot neuvoina. Ei sekoiteta niitä keskenään, näin olen eräässä saarnassakin kuullut sanottavan.

Laittamasi linkin perusteella käsitys katolisen sanoman sisällöstä sai vahvistusta. Sielläkin on siis ydin kunnossa, eikö vain. Kristus on heille Jumalan ainosyntyinen poika, syntien sovittaja. Voimmeko arvostella heitä millään tavalla esimerkiksi siitä, että heidän opissaan Maria on naisista jaloin? Onko mitään yhteyttä siihen, että Lestadiusta pidettäisiin esikoisten opetuksessa miehistä jaloimpana? Ainakin Lestadiuksen nimi nostetaan joka ikisessä seuratilaisuudessa esiin vähintään kerran.

Oppiin palatakseni: Minulle on aina ollut tärkeää tuntea puhujan kautta välittyvä rakkaus kuulijaa kohtaan. Se vakuuttaa minut kuulijana opin Raamatullisuudesta. Näin siitä huolimatta, että tunne ei saisi Lutherin mukaan määrätä uskoa ja usko pitää kestää ilman tunteita. Rakkaus on kuitenkin se, jonka varassa usko kestää. Ehkä rakkaus onkin enemmän kuin tunne.

Lue lisää

Itse maadoitan puhtaimman opin Lutherin tulkintaan ja tunnustuskirjoihin. Vertaan saarnoja ja muita opillisia suuntia siihen.
En pidä katolilaisuutta kovinkaan puhtaana, vaikkakaan se ei enää olekaan niin julkisyntinen kuin Lutherin aikana. Tarkemmin tarkasteltuna katolilaisuudessa on vaarallisia omanvanhurskauden harhoja (kiirastuli, aneet, messu-uhri, hyvitysteot, ehtoollisen puolinaisuus), puhumattakaan katolisuudessa esiintyvistä lieveilmiöistä (Marian patsaista vuotavista verivanoista, Paavin stigmat, pyhimykset jne). Mutta jos verrataan nykyluterilaisen kirkon käytännön opetuksia katolisuuteen, en pidä katolisuutta enää kovin paljoa pahempana.

Olet oikeassa että lestadiolaisuudessa on vastaavanlaisia hölmöjä asioita, mutta tuskinpa Lestadiusta itseään kukaan pitää välimiehenä kuten Mariaa. (Leeviläis-esikoiset kuulemma pitävät Lestadiusta ilmestyskirjan seitsemäntenä enkelinä). Lestadiolaisuus on vielä kertaluokkaa puhtaampi kuin katolisuus. Silti lestadiolaisuudessa on vakavia opillisia harhoja. Näitähän täälläkin palstalla on jo lueteltu liiankin kanssa.

Rakkaus ei minua vakuuta yksistään saarnan raamatullisuudesta; rakkaus on siis välttämätön mutta ei riittävä ehto.

Riittävä ehto raamatullisuudelle on, että saarna pitää yhtä Raamatun kanssa. Voidakseen tietää varmasti, onko saarna Raamatun mukainen, tulisi tiedostavalla sanankuulijalla olla hyvä Raamatun tuntemus. (Tai vähintään edes katekismuksen tuntemus.) Ja sellaista ei voi saada ilman ahkeraa lukemista ja rukousta: avaa Jumala minulle kirjoitukset. Meillä jokaisella on oikeus ja vähän velvollisuuskin opiskella kristinoppia ja tuntea opin pääkohdat. Ei riitä, että menemme seuroihin ja kuuntelemme sen kaksi tuntia viikossa saarnaa. Loput ajasta elämme ilman ajatustakaan uskon asioista. Ei se ole uskovaisen elämää. Kyllä uskovaisella minun mielestäni kuuluisi olla palava halu oppia lisää aihepiiristä myös oma-aloitteisesti. (Ei opinhalu ole tietenkään autuuden ehto mutta minulle ainakin kävi näin jossain vaiheessa että Raamattua haluaa tutkia)

tyhmelin kirjoitti:

Itse maadoitan puhtaimman opin Lutherin tulkintaan ja tunnustuskirjoihin. Vertaan saarnoja ja muita opillisia suuntia siihen.
En pidä katolilaisuutta kovinkaan puhtaana, vaikkakaan se ei enää olekaan niin julkisyntinen kuin Lutherin aikana. Tarkemmin tarkasteltuna katolilaisuudessa on vaarallisia omanvanhurskauden harhoja (kiirastuli, aneet, messu-uhri, hyvitysteot, ehtoollisen puolinaisuus), puhumattakaan katolisuudessa esiintyvistä lieveilmiöistä (Marian patsaista vuotavista verivanoista, Paavin stigmat, pyhimykset jne). Mutta jos verrataan nykyluterilaisen kirkon käytännön opetuksia katolisuuteen, en pidä katolisuutta enää kovin paljoa pahempana.

Olet oikeassa että lestadiolaisuudessa on vastaavanlaisia hölmöjä asioita, mutta tuskinpa Lestadiusta itseään kukaan pitää välimiehenä kuten Mariaa. (Leeviläis-esikoiset kuulemma pitävät Lestadiusta ilmestyskirjan seitsemäntenä enkelinä). Lestadiolaisuus on vielä kertaluokkaa puhtaampi kuin katolisuus. Silti lestadiolaisuudessa on vakavia opillisia harhoja. Näitähän täälläkin palstalla on jo lueteltu liiankin kanssa.

Rakkaus ei minua vakuuta yksistään saarnan raamatullisuudesta; rakkaus on siis välttämätön mutta ei riittävä ehto.

Riittävä ehto raamatullisuudelle on, että saarna pitää yhtä Raamatun kanssa. Voidakseen tietää varmasti, onko saarna Raamatun mukainen, tulisi tiedostavalla sanankuulijalla olla hyvä Raamatun tuntemus. (Tai vähintään edes katekismuksen tuntemus.) Ja sellaista ei voi saada ilman ahkeraa lukemista ja rukousta: avaa Jumala minulle kirjoitukset. Meillä jokaisella on oikeus ja vähän velvollisuuskin opiskella kristinoppia ja tuntea opin pääkohdat. Ei riitä, että menemme seuroihin ja kuuntelemme sen kaksi tuntia viikossa saarnaa. Loput ajasta elämme ilman ajatustakaan uskon asioista. Ei se ole uskovaisen elämää. Kyllä uskovaisella minun mielestäni kuuluisi olla palava halu oppia lisää aihepiiristä myös oma-aloitteisesti. (Ei opinhalu ole tietenkään autuuden ehto mutta minulle ainakin kävi näin jossain vaiheessa että Raamattua haluaa tutkia)

Lue lisää

Ajattelen melko lailla samoin kanssasi, mutta minut rakkaus -vajavainenkin, kunhan se on totista- vakuuttaa. Onhan Jumala itse Rakkaus.

Raamatun lukemisesta ja Sanan tutkimisesta olen täysin samaa mieltä. Siihen kehotti Jeesuskin "Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia." Mutta kyllä Sanan kuuleminen on vähemmän oppineenkin etuoikeus, ja siksi ajattelen tarvittavan eri lahjoja, jotta sitä kirkastetaan kaikille.

Tarkoitukseni ei ollut tuoda katolisuutta esiin vaihtoehtona esikoislestadiolaisuudelle, vaan osoittaa sen avulla, että jos pidämme katolilaisuutta hengellisesti korruptoituneena uskona, meidän pitää pystyä katsomaan peiliin myös oman seurakunnan suhteen.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää, miten meidän tulisi suhtautua seurakuntaoppiin suhteessa vanhusrkauttamisoppiin. Uskon nimittäin, että katolikristitty menee taivaaseen niin että heilahtaa, kun hän uskoo Jeesuksen pelastajakseen. Johtajat punnitkoot muut välimiehet, ja myös vastatkoot opetuksestaan.