Netistä voi lukea: ”Miksi nämä on päästetty Suomeen?” ”Luuserit.” ”Saunan taakse vaan alkoholistit.” ”Ja sossu maksaa...” Kaikki toimittajat ovat vihervassareita, mamunrakastajia ja kukkahattutätejä.
Vaikka oikeastaan minulle on ihan sama, minkä leiman alla kuljen. Minulle on myös ihan sama, jos joku sossun asiakas, kantasuomalainen tai maahanmuuttaja, sitten saakin vaikka uuden läppärin tai pesukoneen tai vaikka molemmat. Se ei ole olennaista.
Sen sijaan minua ärsyttävät ihmiset, jotka kulkevat elämässä laput silmillä ja nokka pystyssä kuvitellen, että he ovat omassa erinomaisuudessaan rakentaneet koko elämänsä ihan itse. Silkkaa erinomaisuuttaan jättäneet masentumatta ja pelkällä tahdonvoimalla torjuneet niin työttömyyden kuin päihdeongelmankin.
Selaamme tyynesti yli uutisista, joissa kerrotaan ihan oikeiden ihmisten hädästä. Syyriassa, Bangladeshissa, jossain kaukana kumminkin. Kun Afrikassa kuihtunut vauva hiipuu äitinsä käsille, ajattelemme, että se siellä ovat varmaankin tottuneet siihen. Ei se varmaan silloin tunnu pahalta, eihän.
Puhumattakaan niistä onnellisista, jotka saavat jättää kotinsa ja muuttaa ummikkoina Suomeen. Kuinka kauan muuten arvelet, että itseltäsi kestäisi päästä yli siitä, että perheesi ja naapurisi tapettiin silmiesi edessä ja kuinka pian arvelet, että puhuisit sujuvaa arabiaa?
Ostarin deekut, piripäissään keskustassa horjahteleva punasilmäinen tyttö tai se outo omiaan mutiseva mies aamubussissa aiheuttavat kiusaantuneen olon. Miksei näille tehdä mitään? Mutta ei kyllä meidän perheen verorahoilla, ne on tarkoitettu herttaisille vanhuksille ja kilteille lapsille ja ehkä sille työttömälle, joka tajuaa olla kaikista nöyrin ja näkymättömin.
Niin kauan kuin minä kävelen kauppaan ja ostan ruokaa, ja niin kauan kuin minulla on työ mihin mennä, ja niin kauan kuin kukaan ei määrä minua, eikä viina orjuuta, niin kauan minä olen tämän maailman ja maankin eliittiä ja etuoikeutettu.
Minulla ei ole syytä kadehtia ketään.
Minun ei tarvitse lähteä kodistani. Minun elämässäni kidutus on kaukaista utopiaa, tavallinen kuolemakin on minulle vieras asia. Minun ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maailmaa lajittelemaan sipuleita saadakseni elätettyä perheeni, jonka jätin taakseni, ja minun lapseni eivät kasva minun heitä näkemättäni.
Voin sanoa, mitä haluan ilman pelkoa. Voin vaikka kirjoittaa sen lehteen.
Olen niin järjettömän onnellinen, että sanat eivät riitä sitä kuvailemaan.
Se, että joltain toiselta otettaisiin pois sekin vähä, mikä hänelle on annettu, ei nosta minun elämänlaatuani enää mitenkään.
Malja on jo täynnä.
Vaikka oikeastaan minulle on ihan sama, minkä leiman alla kuljen. Minulle on myös ihan sama, jos joku sossun asiakas, kantasuomalainen tai maahanmuuttaja, sitten saakin vaikka uuden läppärin tai pesukoneen tai vaikka molemmat. Se ei ole olennaista.
Sen sijaan minua ärsyttävät ihmiset, jotka kulkevat elämässä laput silmillä ja nokka pystyssä kuvitellen, että he ovat omassa erinomaisuudessaan rakentaneet koko elämänsä ihan itse. Silkkaa erinomaisuuttaan jättäneet masentumatta ja pelkällä tahdonvoimalla torjuneet niin työttömyyden kuin päihdeongelmankin.
Selaamme tyynesti yli uutisista, joissa kerrotaan ihan oikeiden ihmisten hädästä. Syyriassa, Bangladeshissa, jossain kaukana kumminkin. Kun Afrikassa kuihtunut vauva hiipuu äitinsä käsille, ajattelemme, että se siellä ovat varmaankin tottuneet siihen. Ei se varmaan silloin tunnu pahalta, eihän.
Puhumattakaan niistä onnellisista, jotka saavat jättää kotinsa ja muuttaa ummikkoina Suomeen. Kuinka kauan muuten arvelet, että itseltäsi kestäisi päästä yli siitä, että perheesi ja naapurisi tapettiin silmiesi edessä ja kuinka pian arvelet, että puhuisit sujuvaa arabiaa?
Ostarin deekut, piripäissään keskustassa horjahteleva punasilmäinen tyttö tai se outo omiaan mutiseva mies aamubussissa aiheuttavat kiusaantuneen olon. Miksei näille tehdä mitään? Mutta ei kyllä meidän perheen verorahoilla, ne on tarkoitettu herttaisille vanhuksille ja kilteille lapsille ja ehkä sille työttömälle, joka tajuaa olla kaikista nöyrin ja näkymättömin.
Niin kauan kuin minä kävelen kauppaan ja ostan ruokaa, ja niin kauan kuin minulla on työ mihin mennä, ja niin kauan kuin kukaan ei määrä minua, eikä viina orjuuta, niin kauan minä olen tämän maailman ja maankin eliittiä ja etuoikeutettu.
Minulla ei ole syytä kadehtia ketään.
Minun ei tarvitse lähteä kodistani. Minun elämässäni kidutus on kaukaista utopiaa, tavallinen kuolemakin on minulle vieras asia. Minun ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maailmaa lajittelemaan sipuleita saadakseni elätettyä perheeni, jonka jätin taakseni, ja minun lapseni eivät kasva minun heitä näkemättäni.
Voin sanoa, mitä haluan ilman pelkoa. Voin vaikka kirjoittaa sen lehteen.
Olen niin järjettömän onnellinen, että sanat eivät riitä sitä kuvailemaan.
Se, että joltain toiselta otettaisiin pois sekin vähä, mikä hänelle on annettu, ei nosta minun elämänlaatuani enää mitenkään.
Malja on jo täynnä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Demsut eivät korjaa tätä asiaa
Fasisti!