Olen vihdoin tajunnut, mikä mussa on vikana. En vaan osaa elää. Ajattelen aina mitä muut musta ajattelee, riipun menneissä epäonnistuneissa ihmissuhteissa ja spekuloin, miten tulevat voivat mennä pieleen noiden edellisten tapaan. En uskalla tehdä mitään, kun ajattelen, että muhun osoittaa jonkinlainen spottivalo, että erotun joukosta liikaa jos vähänkään yritän jotain erilaista. En esim uskalla ostaa mitään kirkkaanvärisiä vaatteita kun sitten rupean kelaamaan, että mitä ihmiset luulee mun yrittävän kun yhtäkkiä vaihdoin tyyliä.
Kyllä mulla on vähän syytäkin tuolle tunteelle, että kaikki kiinnittävät muhun huomiota, liikun nimittäin pyörätuolilla. Mutta olen alkanut pohtimaan, että erotunkohan oikeasti niin paljon massasta kuin itse kuvittelen. Haluan uskoa, että en, ja alkaa elämään sen mukaan. Töppäillä välillä, olla vastuuton välillä, olla oikea pissis vaikka välillä jos siltä tuntuu. Jos jollakin on siihen sanottavaa, niin varmaan menetän sitten taas itseluottamukseni ja palaan takaisin harmaaseen, näkymättömään tyyliini. Mutta entä jos kellään ei olekaan mitään sanottavaa? Entä jos olen nuoruuteni turhaan pelännyt sellaista mikä ei olekaan totta? Entä jos syrjintä onkin vain päänisisäistä paisuttelua? Se tuntuisi melkein pahemmalta, että olisinkin ollut jo pitkään turhaan ahdistunut sellaisesta, mitä ei ole olemassakaan.
No, parempi tajuta tällaiset elämän perusasiat myöhemmin kuin milloinkaan. Nyt toivottakaa tsemppiä uuden räväkämmän elämän alkuun, tuun ehkä sitten myöhemmin tänne itkemään kun mikään ei ollutkaan sen arvoista... Ja voimia teille muille jotka pelkäätte olla omia itsejänne! Kyllä oman itsen etsimiseen on aikaa, varmaan kuolemaan asti.
Kyllä mulla on vähän syytäkin tuolle tunteelle, että kaikki kiinnittävät muhun huomiota, liikun nimittäin pyörätuolilla. Mutta olen alkanut pohtimaan, että erotunkohan oikeasti niin paljon massasta kuin itse kuvittelen. Haluan uskoa, että en, ja alkaa elämään sen mukaan. Töppäillä välillä, olla vastuuton välillä, olla oikea pissis vaikka välillä jos siltä tuntuu. Jos jollakin on siihen sanottavaa, niin varmaan menetän sitten taas itseluottamukseni ja palaan takaisin harmaaseen, näkymättömään tyyliini. Mutta entä jos kellään ei olekaan mitään sanottavaa? Entä jos olen nuoruuteni turhaan pelännyt sellaista mikä ei olekaan totta? Entä jos syrjintä onkin vain päänisisäistä paisuttelua? Se tuntuisi melkein pahemmalta, että olisinkin ollut jo pitkään turhaan ahdistunut sellaisesta, mitä ei ole olemassakaan.
No, parempi tajuta tällaiset elämän perusasiat myöhemmin kuin milloinkaan. Nyt toivottakaa tsemppiä uuden räväkämmän elämän alkuun, tuun ehkä sitten myöhemmin tänne itkemään kun mikään ei ollutkaan sen arvoista... Ja voimia teille muille jotka pelkäätte olla omia itsejänne! Kyllä oman itsen etsimiseen on aikaa, varmaan kuolemaan asti.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei kai pyörätuoli ole este elämälle. Hyvä että olet hoksannut ongelmiesi syyn. Nyt voi alkaa elää ja muuttaa asenteitasi. Jokaisella meillä åpitää olla tila elää ja vaikuttaa.
Niin, no minulla on ehkä kyse siitä, että nuorempana pyörätuoli oikeasti oli ongelma (ei päässyt samoihin paikkoihin kuin kaverit > jäi ulos porukoista, ulkonäköseikka jne). En ole varma, olenko vieläkään hoksannut ongelmieni perintä syytä, mutta aion joka tapauksessa kokeilla piristymistä ja tuota "hällä väliä" asennetta. Ei siitä toivottavasti haittaakaan ole...
Hienoa kuulla, että olet löytänyt uutta näkökulmaa elämääsi ja aikaisempien ajatusten tilalle. Kaikkea hyvää sinulle. Muutos on osa elämää. :)
Kiitos sinulle ja myös nimimerkille onnenoivallus kannustuksesta. Alan varmaan päästä teini-iästä pikkuhiljaa irti ...jo oli aikakin :)
Ahdistukseen tuo aloitus ei liittynyt mitenkään , lähinnä yleiseen mielenterveyteen.
Juu. En vaan oikein osannut päättää mihin tämän laitoin niin laitoin sitten tänne... Pääasia että sain asiani kerrottua :)
Hei
Kiitos tästä reippaasta aloituksesta! Hienoa, että haluat jakaa oivalluksesi ja ottaa senkin riskin, että kaikki ei mene putkeen ja joutuu palaamaan tänne itkemään…
Olet myös voittanut paljon kun olet päässyt sinuksi pyörätuolin kanssa.
Ehkä koko elämä onkin elämän opettelua, jokaisessa elämän vaiheessa on omat haasteensa. Aina uusia tilanteita meillä jokaisella edessä.
Siunausta sinun tänään (eilen) alkavaan elämään!
Päivi-pappi Hämeestä
Kiitos Sinulle Päivi kauniista ja viisaista sanoistasi.
Siunausta toivotan myös itsellesi.
Niin, siltä alkaa yhä vahvemmin vaikuttamaan, että koskaan ei ole valmis itsensä kanssa. Mutta ehkä lopulta olisi tylsääkin jos ei olisi mitään opittavaa enää?
Ei voi sanoa, että pyörätuoli vieläkään olisi asia jonka kantaisin "ylpeydellä", edelleenkin mietin mitä uudet ihmiset siitä ajattelee jne. Mutta ennemminkin olen huomannut, että meillä jokaisella on ne puolet, joita emme haluaisi näyttää muille. Joillakin ne vain ovat näkyvämpiä kuin toisilla...