Nyt riitti!

Olen vihdoin tajunnut, mikä mussa on vikana. En vaan osaa elää. Ajattelen aina mitä muut musta ajattelee, riipun menneissä epäonnistuneissa ihmissuhteissa ja spekuloin, miten tulevat voivat mennä pieleen noiden edellisten tapaan. En uskalla tehdä mitään, kun ajattelen, että muhun osoittaa jonkinlainen spottivalo, että erotun joukosta liikaa jos vähänkään yritän jotain erilaista. En esim uskalla ostaa mitään kirkkaanvärisiä vaatteita kun sitten rupean kelaamaan, että mitä ihmiset luulee mun yrittävän kun yhtäkkiä vaihdoin tyyliä.

Kyllä mulla on vähän syytäkin tuolle tunteelle, että kaikki kiinnittävät muhun huomiota, liikun nimittäin pyörätuolilla. Mutta olen alkanut pohtimaan, että erotunkohan oikeasti niin paljon massasta kuin itse kuvittelen. Haluan uskoa, että en, ja alkaa elämään sen mukaan. Töppäillä välillä, olla vastuuton välillä, olla oikea pissis vaikka välillä jos siltä tuntuu. Jos jollakin on siihen sanottavaa, niin varmaan menetän sitten taas itseluottamukseni ja palaan takaisin harmaaseen, näkymättömään tyyliini. Mutta entä jos kellään ei olekaan mitään sanottavaa? Entä jos olen nuoruuteni turhaan pelännyt sellaista mikä ei olekaan totta? Entä jos syrjintä onkin vain päänisisäistä paisuttelua? Se tuntuisi melkein pahemmalta, että olisinkin ollut jo pitkään turhaan ahdistunut sellaisesta, mitä ei ole olemassakaan.

No, parempi tajuta tällaiset elämän perusasiat myöhemmin kuin milloinkaan. Nyt toivottakaa tsemppiä uuden räväkämmän elämän alkuun, tuun ehkä sitten myöhemmin tänne itkemään kun mikään ei ollutkaan sen arvoista... Ja voimia teille muille jotka pelkäätte olla omia itsejänne! Kyllä oman itsen etsimiseen on aikaa, varmaan kuolemaan asti.