Kirjoittelin tälle palstalle (eri nimimerkillä tosin) keväällä, kun lähdin hakemaan apua masennukseeni. Olen päälle kaksikymppinen nuori nainen. Kevät sujui vaihtelevasti, kuitenkin oloni parantui koko ajan. Lääkkeenä minulla oli Efexor Depot 175 mg ja kävin psykologilla juttelemassa. Myös isäni ja perheeni asiat alkoivat luistaa. Pikkuveljeni pääsi myös terapiaan ja isäni on ollut jo kolme kuukautta raittiina! Olen niin ylpeä hänestä. :)
Kesällä jaksoin mennä töihin. Pääsin onneksi tuttuun työpaikkaan, jossa työkaverit ovat ihania ja ilmapiiri hyvä. Stressiä tosin tuli, mutta tunsin jaksavani hyvin ja piristyin auringosta ja ystävistä. Nyt syksyn alettua vaihdoin opiskelupaikkaa (avoimeen yliopistoon, pääsykokeisiin en kyennyt lukemaan keväällä). Kävin myös syyskuun alussa lääkärillä, jonka kanssa totesimme tilanteen parantuneen melkein täydellisesti. Halusin itse lopettaa lääkityksen, jota oli jo reilu puoli vuotta jatkunut ja lääkäri puolsi. Hyvin onkin sujunut, mitä nyt lieviä mielialavaihteluita ja "sähköiskuja" oli vähän aikaa sivuoireina lopettamisesta. Kunnes...
Vaarini sai aivoinfarktin muutama viikko sitten. Nyt hän on jo päässyt kotiin, mutta rankkaa on isovanhemmillani totta kai edelleen. Vaari on vielä sitä jääräpäistä sorttia, joka ei voi levätä hetkeäkään.
Sitten tänä viikonloppuna putosi pommi. Pikkuveljeni oli kokeillut jotain koekemikaalia (uutta huumetta tai jotain) ja mennyt huumepsykoosiin. Kuulin pikkusiskoltani jo aiemmin, että pikkuveljeni on kerran kokeillut tällaista ja joutunut putkaan. Tapaus oli sen verran traumaattinen, että me molemmat uskoimme sen olevan ensimmäinen ja viimeinen. Toisin kävi. Pikkuveljeni oli pikkusiskon kämpässä ja poliisi joutui murtautumaan sisään. Kaikki paikat tietenkiin pengottiin kotietsinnässä. Mitään ei kuitenkaan löydetty, onneksi kai. Taloudellisia vahinkoja syntyi, henkisistä nyt puhumattakaan. En ymmärrä koko juttua. Miksi? Sitä kysyn koko ajan. Miksi juuri nyt? Ilmeisesti kolme kuukautta lähes normaalia elämää on ihan riittävästi jonkun korkeamman tahon mielestä.
Pelkään, että pikkuhiljaa masennus hiipii takaisin. En halua aloittaa lääkitystä uudelleen. Minusta tuntuu, että sillä tavalla tunnustaisin, että minusta ei ole terveiden kirjoihin enää. Että olen totaalinen luuseri. Opiskelu on mielenkiintoista ja jaksan kyllä muuten ihan ok. Välillä tulee vain täysin mustia hetkiä, jolloin mitään ei jaksa ja itken vain hysteerisesti. Onneksi minulla on ihan avomies, joka jaksaa tukea, vieläkin.
Olisiko teillä jotain hyviä neuvoja? Pitäisikö olla välittämättä sukulaisille ja perheelle tapahtuvista jutuista? Se on kuitenkin kovin raskasta ja vaikeaa. Uutisia kuulee kuitenkin, pikkusiskolta ja äidiltä, halusin tai en. Tuntuu, että oman arjen pyörittäminen on välillä rankkaa kaikkien muiden ongelmien keskellä. Enkä haluaisi valittaa omaa oloani, tai pyytää heitä miettimään myös minun tunteitani, kun tiedän että tämä on kaikille raskasta.
Tulipas pitkä vuodatus. Hyvää syksyn jatkoa kuitenkin kaikille immeisille, terveille ja terveydellisesti estyneille! ;)
Kesällä jaksoin mennä töihin. Pääsin onneksi tuttuun työpaikkaan, jossa työkaverit ovat ihania ja ilmapiiri hyvä. Stressiä tosin tuli, mutta tunsin jaksavani hyvin ja piristyin auringosta ja ystävistä. Nyt syksyn alettua vaihdoin opiskelupaikkaa (avoimeen yliopistoon, pääsykokeisiin en kyennyt lukemaan keväällä). Kävin myös syyskuun alussa lääkärillä, jonka kanssa totesimme tilanteen parantuneen melkein täydellisesti. Halusin itse lopettaa lääkityksen, jota oli jo reilu puoli vuotta jatkunut ja lääkäri puolsi. Hyvin onkin sujunut, mitä nyt lieviä mielialavaihteluita ja "sähköiskuja" oli vähän aikaa sivuoireina lopettamisesta. Kunnes...
Vaarini sai aivoinfarktin muutama viikko sitten. Nyt hän on jo päässyt kotiin, mutta rankkaa on isovanhemmillani totta kai edelleen. Vaari on vielä sitä jääräpäistä sorttia, joka ei voi levätä hetkeäkään.
Sitten tänä viikonloppuna putosi pommi. Pikkuveljeni oli kokeillut jotain koekemikaalia (uutta huumetta tai jotain) ja mennyt huumepsykoosiin. Kuulin pikkusiskoltani jo aiemmin, että pikkuveljeni on kerran kokeillut tällaista ja joutunut putkaan. Tapaus oli sen verran traumaattinen, että me molemmat uskoimme sen olevan ensimmäinen ja viimeinen. Toisin kävi. Pikkuveljeni oli pikkusiskon kämpässä ja poliisi joutui murtautumaan sisään. Kaikki paikat tietenkiin pengottiin kotietsinnässä. Mitään ei kuitenkaan löydetty, onneksi kai. Taloudellisia vahinkoja syntyi, henkisistä nyt puhumattakaan. En ymmärrä koko juttua. Miksi? Sitä kysyn koko ajan. Miksi juuri nyt? Ilmeisesti kolme kuukautta lähes normaalia elämää on ihan riittävästi jonkun korkeamman tahon mielestä.
Pelkään, että pikkuhiljaa masennus hiipii takaisin. En halua aloittaa lääkitystä uudelleen. Minusta tuntuu, että sillä tavalla tunnustaisin, että minusta ei ole terveiden kirjoihin enää. Että olen totaalinen luuseri. Opiskelu on mielenkiintoista ja jaksan kyllä muuten ihan ok. Välillä tulee vain täysin mustia hetkiä, jolloin mitään ei jaksa ja itken vain hysteerisesti. Onneksi minulla on ihan avomies, joka jaksaa tukea, vieläkin.
Olisiko teillä jotain hyviä neuvoja? Pitäisikö olla välittämättä sukulaisille ja perheelle tapahtuvista jutuista? Se on kuitenkin kovin raskasta ja vaikeaa. Uutisia kuulee kuitenkin, pikkusiskolta ja äidiltä, halusin tai en. Tuntuu, että oman arjen pyörittäminen on välillä rankkaa kaikkien muiden ongelmien keskellä. Enkä haluaisi valittaa omaa oloani, tai pyytää heitä miettimään myös minun tunteitani, kun tiedän että tämä on kaikille raskasta.
Tulipas pitkä vuodatus. Hyvää syksyn jatkoa kuitenkin kaikille immeisille, terveille ja terveydellisesti estyneille! ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
että pystyt analysoimaan noin tarkasti elämääsi ja tapahtumia.lupaa hyvää sun tulevaisuudelle.
voimia opintoihin ja elämään.
Miksi pelkäät, että lääkityksen uudelleen aloittaminen estäisi myöhemmin terveenä elämisen, asia on ehkä täsmälleen päinvastoin.
Huomaatko ajattelevasi, että sellaista asiaa ei ole, mitä et tunnusta olevan olemassa. Eihän yö ja päiväkään katoa minnekään, vaikka miten sinnikkästi ajattelisit, että ei ole erikseen yötä ja päivää.
Pidä itsestäsi huolta, käytä taas lääkkeitä, jos on tarvetta. Käsittele vaikeat asiat mielessäsi. Mutta muista, ettet voi ottaa vastuuta toisten ihmisten puolesta. Ole huolissasi läheisistäsi, yritä auttaa heitä, mutta älä pidä sitä omana vikanasi, ellei kaikki käännykään hyvin päin.
Ulkopuolisen on tässä helppo heitellä hyviä ohjeita, oikea elämä ei vain valitettavasti ole niin suoraviivaista. Sinä itse tiedät parhaiten, mitkä esim. mun neuvoistani on omaan tilanteeseesi käyttökelvottomia, jätä ne omaan arvoonsa. Hyvää syksyä!
Kirjoititpa Maria nätisti ja kannustavasti!!sitä tarvitsin.Hyvää Syksyä myös sinulle!!
Niin, ehkäpä lähinnä pelkään sitä mitä muut ajattelevat, jos aloittaisin lääkityksen uudelleen. Että muut ihmiset ajattelisivat, ettei tuosta enää tervettä tulekaan. Tietysti en oikein edes tiedä, ketä tarkoitan "muilla ihmisillä". Haluan ainakin uskoa, että ystäväni ja perheeni eivät niin ajattelisi.
Toisaalta kyse on siitä, että pelkään luovuttavani liian aikaisin. Enhän ole ollut vielä kuukauttakaan ilman lääkkeitä. Ehkä nämä mielialavaihtelut kuuluvat asiaan. Eihän elämän ole tarkoituskaan olla helppoa. Enkä usko, että kyse on asian (masennuksen) kieltämisestä. Minulla ei kuitenkaan ole samanlainen olo, kuin viime keväänä. On vain tiettyjä mustia hetkiä, mutta yleisesti olen jopa onnellinen. Sain töitäkin! :) Taloudelliset huolet menivät siinä.
Nyt näyttää siis jo taas hiukan valoisammalta. Pikkuveljeni ympärille kietoutunut vyyhti on purkautunut. Mitään rikostutkintaa tms. ei tule, koska kyseessä ei ole (vielä) huumeeksi lueteltu kemikaali. Hälyttävän paljon näitä tapauksia on kuulemma syksyn aikana ollut, sanoi sairaanhoitaja. Soittelin tässä juuri isälle ja hän vakuutti, ettei minun kannata murehtia asioita. Siinä hän on tietenkin aivan oikeassa. :)
Kiitos kuitenkin kauniista sanoistasi ja hyvistä neuvoista. Sitä ainakin aion noudattaa, että jos oikeasti jään joku päivä vain sänkyyn makaamaan, eikä mistään tule mitään, niin sitten menen takaisin lääkärin pakeille.
Hyvää syksyn jatkoa sinullekin!