Vuosi sitten sairastuin masennukseen joka johti lopulta lääkärin mukaan skitsoaffektiiviseen häiriöön. Vaiva parantui kun aloin seurustella ja sain poikaystävältä ja läheisiltä tukea. Olen pärjännyt jo vuoden ilman lääkitystä ja olen seurustelusta lähtien ajatellut etten koskaan ollutkaan sairastanut mitään psykoosia ja että sairastumine oli vain omaa tyhmyyttäni. Olen ollut onnellinen ja täysin sinut mielenterveyteni kanssa parisuhteeni aikana.
Kuitenkin pari viikkoa sitten olen alkanut saada taas outoja tuntemuksia. Painajaiset olivat ensimmäinen oire, tämän jälkeen epätodellisen tuntuiset tunnetilat, eristäytyminen ja yksinäisyyden tunne rakkaan kumppanin ja parhaidenkin kavereiden kanssa. Tuntuu kuin se puhkesi eräänä yönä vain viikko sitten nukkuessani kumppanin kanssa sängyssä. Päivisin olen itkenyt ja syytellyt itseäni mitättömistä menneisyyden asioista joita joskus teinipellenä oli tullut tehtyä. Kuulen "ääniä" jotka syyttelevät minua murhaajaksi, valehtelijaksi tai varkaaksi vaikka en ole mitään tuollaista tehnytkään, tavallaan äänien ja ajatuksen sekamuoto. Käsken ääntä päässäni olemaan hiljaa ja jättämään minut rauhaan, tavallaan jään mielessäni keskustelemaan sen kanssa koska se tuntuu niin todelliselta. Ihmisten keskellä koulussakin on alkanut pelottamaan, tuntuu kuin he osaisivat jotenkin arvata mitä ajattelen ja kuinka paha olen, vaikka oman järkeni mukaan yritän sanoa etten oikeasti paha olekkaan. Tuntuu että jumala syyttää minua tai hän olisi hylännyt minut. Vuosi sitten sairasjaksoni aikaan minulla oli vahva ja epäterve usko kaikenlaisiin jumalajuttuihin, yritän olla ajattelematta jumalaa mutta sitten saan huonon omatunnon kun en ajattele. Olen vainoharhainen tunteitteni suhteen ja pelkään että ne tulevat jostain muualta ja yrittävät ohjailla minua. Ihmisten silmiin katsominen pelottaa, pelkään jopa katsoa itseäni peiliin silmien kohdalle, pelkään että näytän hullulta ja väillä näytänkin. Välillä tunnen sisälläni outoa epätodellista vihan tunnetta vaikken haluaisikaan. Poikaystävä tuntuu vieraalta ihmiseltä, samoin ystäväni ja vanhempani. Kaikki muut tuntuvat hyviltä ja puhtailta ihmisiltä kuin enkelit, tunnen itseni alhaisimmaksi paholaiseksi. Välillä tulee pakkomielle että minun tulisi muuttaa itseäni ja ajatusmalliani. Välillä tuntuu kuin en osaisi erottaa omia tunteitani muun maailman menosta. Tuntuu että jos kadulla huutava lapsi on surullinen niin minunkin tulisi olla jotenkin surullinen tai että koko maailma tuntee samoja tunteita kuin minä. Seksuaalisuus on laskenut todella paljon, en tahdo syödä mitään, mikään mitä teen ei tuota minulle iloa, television katselu ahdistaa välillä ja tuntuu kuin en ymmärtäisi välillä mitä ihmiset minulle sanovat. Ajatukseni sattuvat välillä päähän ja koen myös todella kivistävää mahakipua aina kun ahdistaa. Kun poikaystäväni kysyy minulta ihan simppeliä asiaa niin minulta menee muutamia sekuntteja ymmärtää mitä hän on sanonut. Kaikenlainen järkeily ja mielen tasapainottaminen tuottaa minulle vain minuutin ajaksi hyvää ja normaalia tilaa mutta sitten suunnattomasti pahaa oloa. Heräilen yöllä painajaisiin ja itken päivisin. Ahdistus on vahvimmillaan iltaisin ja pelkään mennä nukkumaan yksin, tuntuu että on mentävä joko poikaystävän luo tai isälle nukkumaan. Tuntuu kuin kaikki ilo olisi kadonnut silmistäni, pelkään miltä näytän muiden silmissä. Välillä touhuan ihan merkityksettömiä asioita jotta saisin ahdistavat ajatukset pois päästäni, ajatukset ovat välillä niin vahvoja että tuntuisi lausua jotain niistä ääneen.
En todellakaan haluaisi joutua nyt mihinkään laitoshoitoon, olin viime sairaalajakson takia pois koulusta puoli vuotta ja valmistumiseeni on enää kolmesta neljään kuukautta, Lisäksi häpeän suunnattomasti mitä poikaystäväni ja vanhempani ajattelevat jos taas joudun samaan kierteeseen. Tunnen suvussani ainakin yhden skitsofreniaa sairastavan, omalla äidillä ollut taipumusta masennukseen.
Kuitenkin pari viikkoa sitten olen alkanut saada taas outoja tuntemuksia. Painajaiset olivat ensimmäinen oire, tämän jälkeen epätodellisen tuntuiset tunnetilat, eristäytyminen ja yksinäisyyden tunne rakkaan kumppanin ja parhaidenkin kavereiden kanssa. Tuntuu kuin se puhkesi eräänä yönä vain viikko sitten nukkuessani kumppanin kanssa sängyssä. Päivisin olen itkenyt ja syytellyt itseäni mitättömistä menneisyyden asioista joita joskus teinipellenä oli tullut tehtyä. Kuulen "ääniä" jotka syyttelevät minua murhaajaksi, valehtelijaksi tai varkaaksi vaikka en ole mitään tuollaista tehnytkään, tavallaan äänien ja ajatuksen sekamuoto. Käsken ääntä päässäni olemaan hiljaa ja jättämään minut rauhaan, tavallaan jään mielessäni keskustelemaan sen kanssa koska se tuntuu niin todelliselta. Ihmisten keskellä koulussakin on alkanut pelottamaan, tuntuu kuin he osaisivat jotenkin arvata mitä ajattelen ja kuinka paha olen, vaikka oman järkeni mukaan yritän sanoa etten oikeasti paha olekkaan. Tuntuu että jumala syyttää minua tai hän olisi hylännyt minut. Vuosi sitten sairasjaksoni aikaan minulla oli vahva ja epäterve usko kaikenlaisiin jumalajuttuihin, yritän olla ajattelematta jumalaa mutta sitten saan huonon omatunnon kun en ajattele. Olen vainoharhainen tunteitteni suhteen ja pelkään että ne tulevat jostain muualta ja yrittävät ohjailla minua. Ihmisten silmiin katsominen pelottaa, pelkään jopa katsoa itseäni peiliin silmien kohdalle, pelkään että näytän hullulta ja väillä näytänkin. Välillä tunnen sisälläni outoa epätodellista vihan tunnetta vaikken haluaisikaan. Poikaystävä tuntuu vieraalta ihmiseltä, samoin ystäväni ja vanhempani. Kaikki muut tuntuvat hyviltä ja puhtailta ihmisiltä kuin enkelit, tunnen itseni alhaisimmaksi paholaiseksi. Välillä tulee pakkomielle että minun tulisi muuttaa itseäni ja ajatusmalliani. Välillä tuntuu kuin en osaisi erottaa omia tunteitani muun maailman menosta. Tuntuu että jos kadulla huutava lapsi on surullinen niin minunkin tulisi olla jotenkin surullinen tai että koko maailma tuntee samoja tunteita kuin minä. Seksuaalisuus on laskenut todella paljon, en tahdo syödä mitään, mikään mitä teen ei tuota minulle iloa, television katselu ahdistaa välillä ja tuntuu kuin en ymmärtäisi välillä mitä ihmiset minulle sanovat. Ajatukseni sattuvat välillä päähän ja koen myös todella kivistävää mahakipua aina kun ahdistaa. Kun poikaystäväni kysyy minulta ihan simppeliä asiaa niin minulta menee muutamia sekuntteja ymmärtää mitä hän on sanonut. Kaikenlainen järkeily ja mielen tasapainottaminen tuottaa minulle vain minuutin ajaksi hyvää ja normaalia tilaa mutta sitten suunnattomasti pahaa oloa. Heräilen yöllä painajaisiin ja itken päivisin. Ahdistus on vahvimmillaan iltaisin ja pelkään mennä nukkumaan yksin, tuntuu että on mentävä joko poikaystävän luo tai isälle nukkumaan. Tuntuu kuin kaikki ilo olisi kadonnut silmistäni, pelkään miltä näytän muiden silmissä. Välillä touhuan ihan merkityksettömiä asioita jotta saisin ahdistavat ajatukset pois päästäni, ajatukset ovat välillä niin vahvoja että tuntuisi lausua jotain niistä ääneen.
En todellakaan haluaisi joutua nyt mihinkään laitoshoitoon, olin viime sairaalajakson takia pois koulusta puoli vuotta ja valmistumiseeni on enää kolmesta neljään kuukautta, Lisäksi häpeän suunnattomasti mitä poikaystäväni ja vanhempani ajattelevat jos taas joudun samaan kierteeseen. Tunnen suvussani ainakin yhden skitsofreniaa sairastavan, omalla äidillä ollut taipumusta masennukseen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.